Kirkkonummen puolella

Säät eivät suosi sairaslomalaista!

Kippari taitaa kohta hermostua kun hyvät melontasäät menevät ihan hukkaan. Minä kun vaan poden olkapäätäni. Eilen sitten päätin uskaltautua kokeilemaan josko olkapää kestäisi. Kippari taisi aavistaa kuinka siinä käy, hän suunnitteli hyvin rauhallisia jokiretkiä.

Nostimme Arielin katolle ja suuntasimme kohti Kallvikeniä. Ariel alas katolta ja veteen. Tuo on muuten ihan kiva ranta lähteä liikkeelle. Huoltoajona saa auton ihan rantaan, tosin maastamme löytyy näköjään kuljettajia jotka eivät tiedä huoltoajon ja parkkeeramisen eroa, ja ranta on kivetön hiekkaranta. Loistavaa!

Saimme toisen olkapääpotilaan keskireikään mukaan ja niinpä suuntasimme kohti Kirkkonummea ihan kolmen melan voimin. Eipä siihen montaa vetoa tarvittu että olimme päässeet naapurikylään. Meloimme kohti Sundsbergiä ja lähdimme melomaan Sundetia ylös kohti Göletiä. Juuri ennen Kehä III tuli kuitenkin sellainen kaislikko vastaan että se retki päättyi siihen. 

Kaislikon reunassa oli loistava kajakkilaituri, joten pidimme pienen evästauon ennen kuin jatkoimme takaisin Espooseen. 

Koska tuo lyhyt matka nyt ei oikein tyydyttänyt herran menotarpeita, eikä olkapääni vielä tuossa vaiheessa laulanut virsiä, jatkoimme kohti Mankinjokea. Joen suulla oli aika lailla samanlaista maisemaa jota olimme äskenkin ihmetelleet. 

Aika nopeasti maisemat kuitenkin muuttuivat huomattavasti kauniimmiksi ja vesi valitettavasti kovin paljon sameammaksi. Siinä olikin sitten pieni pelko etten näkisi mahdollisia uppotukkeja ajoissa, mutta hyvin Ariel liukui pitkin jokea, eikä esteitä tullut yllätyksenä vastaan.

Kovin hyvinhoidetulta nuo rannat eivät näyttäneet. Joessakin oli runsaasti kaatuneita puita ja risuja, jonkinverran keskiväylää oli kuitenkin selvästi pidetty puhtaana. Luultavasti joella ajelevat moottoriveneiden kipparit eivät myöskään arvosta uppotukkeja. 

Satumaisemaahan tämäkin oli, en olisi uskonut että näin läheltä kotia voisi löytyä tällaisiakin keitaita. Ja kun moottoriliikennekin oli sen verran kaukana ettei se häirinnyt niin aloin oikeasti odotella vaikka ja mitä eläimiä. Yhden vesilinnun onnistuimme bongaamaan, useampaan otteeseen, mutta se ei todellakaan halunut päästä kuvaan. 

Uimarimme oli hieman huolissaan millä nämä joen yli kurkottelevat puut oikein pysyvät pystyssä. Toki tiedän että koivujen juuret ovat aika laajalle levittäytyneet, mutta kyllä nämä "suoritukset" kieltämättä välillä ovat aika uskomattomia. Hyvin tosi tämäkin runko tuntui tasapainottelevan. Ja oksasto teki uskomattoman valoshown veden pinnalle. 

Oikeastaan oli aika mukavaa että vesi oli sameaa, en tiedä olisiko maisemat muuttuneet kauniimmiksi jos olisin saanut ihmetellä ihmisten välinpitämättömyyttä. Aikamoisia "kaatopaikkoja" oli nähtävissä paikoitellen rannoilla, voin vaan kuvitella miltä joen pohja näyttää. Saavat kalat todellakin urheilla kunnon esteradoilla. Aidossa olympiahengessä kai sitten. 

Sen verran rauhallista ja satumaista tuo maisema oli että melkein yllätyin kun kuulin junan lähestyvän. Onhan se hyvä että välillä näkee jotakin kotoista, muutenhan sitä voisi unohtua haaveilemaan tuonne joelle. Uimarimme tosin oli hieman pettynyt että ehdin kuvaamaan VRn paikallisjunaa, hän olisi niin halunut kerskua sillä että "on jäänyt junan alle". Harmi ettei kohdalle osunut Pendolinoa...sen alta olisimme varmaan ehtineet kotimatkallakin...

Seuraavan sillan yli ei sitten junat menneet, minkäköhänlainen alkuperäinen silta on ollut? Nuo kiviseinät joen sivuilla sai siltasuunnittelijan minussa nostamaan päätään. Tämä verkkoviritys ei ole oikein minusta tuohon kohtaan sopiva rakennelma, mutta ehkäpä se on toimiva?

Jatkoimme matkaamme kohti Kauklahdenväylää. Vaikka paikoitellen olikin aika paljon puurojua vedessä oli joki yllättänyt melontakelpoisuudellaan. Tämä eteen tullut "puuroina" kuitenkin katkaisi minun ja keskireiän melontahalut. Kippari käski pistää päät alas, mutta me menimme lakkoon. Jääprinsessakin oli palaamassa kotiin harjoituksista, joten käänsimme Arielin ympäri ja lähdimme melomaan kotiinpäin.

Kehrääjäkoit ovat muuten aika aktiivisiä tuolla alueella! Monet puut olivat paksuun harsoon paketoituina. Sen verran tahmeaa ja ällöttävää tuo verkko on, että epäilen että toukat ovat aika hyvin suojassa tuon vaippansa alla. Minä en ainakaan halua tuohon koskea, tuskinpa linnutkaan, vai mitkä eläimet noita toukkia söisi. 

Uimarimme oli sitä mieltä että jokiretken voisi tehdä hämärässä ja kutsua sitä kammokujaksi. Rekvisiitta olisi jo valmiina rannoilla.

Palasimme takaisin lähtörannalle pienoisessa allokossa ja olkapääni kertoi mitä mieltä oli minusta. 11,8 kilometriä oli selvästikin liikaa olkapäälle.