Vimpan päällä

Tänään oli edessä viime kesän suosituimman retken uusiminen, tosin hieman eri maisemissa. Eli jokiretki. Aamulla  tulimme Bredanille ja lastasimme ison trailerin, jos nyt ei täyteen niin ainakin 8 kajakkia pistimme kyytiin. Ariel kun vaatii tilaa niin pienempi traileri ei riittänyt. Mats sai taas näyttää kyntensä ja nätistihän tuo veti trailerin perässään Störsvikiin.

Lähdimme meolmaan kohti Åmunnenin sulkua. Vetämällä narusta saimme "tilattua" vuoron, sulku oli miehittämätön. Kaikki 8 kajakkia mahtui hienosti "kyytiin" ja laskeuduimme vaivatta kymmenisen senttimetriä mereltä Pikkalan jokeen. Aurinko porotti aika armottomasti, joten melontahanskani ja päässä oleva huivi saivat aika nopeasti käydä järven puolella. Tosin se nyt ei paljoakaan virkistänyt, vesi joessa oli niin lämmintä että tuskin huomasi että käsi kävi veden puolella. Ja se pienen pieni tuulevire joka joella kävi oli kuivannut huivinkin alta aikayksikön. No, vettähän ympärillä riitti joten säännöllisin väliajoin pystyi hakemaan nestettä kankaisiin. Se tuuli muuten taivutteli pelloilla olevaa kasvustoa (mitä viljaa sitten olikaan) ja vihreän eri sävyt leikittelivät silmiemme edessä. Siinä jäivät toiseksi niin tietokoneanimaatiot kuin joulun vilkkuvalot. Uskomatonta mihin pieni tuulenvire pystyy! Nestettä tuli kyllä tankattua suunkin kautta. 4 litraa oli varattu juotavaa (tai no melkein 5 jos kahvi lasketaan) ja jokainen tippa tuli juotua.

Valtatie 52 alitettiin ennenkuin pääsimme Vikträskiin. Järven rannoilla oli jonkinverran asutusta, mutta aika yllättävää kyllä järvellä oli todella rauhallista. Saimme olla ihan rauhassa ja jatkoimme sitten Sjundbyåta pitkin Sjundbyn linnaa kohti. Sudenkorennot pitivät meille seuraa ja näimme jo viime kesältä tuttuja sinisiipiä eli neidonkorentoja (Calopteryx virgo). Niiden lisäksi myös "tavalliset" sudenkorennot parveilivat ympärillämme. Joku joka muistaa tarkemmin niiden ulkonäön voisi kertoa minulle mikä laji oli kyseessä. Apuja saa mm täältä.

Linna on pienen kosken kohdalla ja tässä vaiheessa jouduimme nostamaan kajakit maihin ja kantaa ne tien toiselle puolelle. Kyllä siinä hieman sai hauis tehdä töitä kun Arielia kannettiin ylämäkeä. Ja kun nyt kerran olimme maissa päätimme pitää lounastauon. Kosken rannalle istumaan ja nauttimaan broileripastasta ja hyvästä seurasta. Koskessa kalasteli kalalokki (Larus canus), kaipa se karsi meritaimenkantaa, luontaisesti lisääntyvän meritaimenen alkuperäiskantaa nimittäin löytyy joesta. Kuten myös vuollejokisimpukkaa, mutta en kyllä tuntenut tarvetta yrittää nähdä sellaisia, vesi oli aika rusehtavaa nimittäin. Linnan ulkorakennuksen seinässä oli pitkä teksti, venäjäksi. Muistoja "vuokra-ajalta". Mitä vikaa paperissa oli, sitä en tiedä, tai sitten neuvostoliittolaiset vaan olivat aikaansa edellä ja harrastivat graffitia. Taiteeksi nyt en tuota ainakaan kutsuisi.

Reippaan lounastauon jälkeen (tällaisia kolmen vartin lounastaukoja en töissä ehdi pitämään) jatkoimme Siuntionjokea eteenpäin. Sanoin kipparille aiemmin keväällä että tahtosin nähdä saukon ja tuolla se olisi ollut teoriassa mahdollista.Tosin jos jokivesi on niin lämmintä että se melkein kiehuu niin tuskinpa saukotkaan jaksavat tulla näytille. Kansalliskirjailijamme on muuten kastellut varpaansa tuohon jokeen, hänen uintipaikkansa tuli ohitettua. Paikalla oli opastetaulu joka kertoi minulle tietämättömälle tämän asian.Tjusträskin kohdalla oli aikoinaan ollut Neuvostoliiton ja Suomen välinen raja. Siitäkin löytyi pojutaulu joka informoi minua. Muuten paikan saikin ohittaa ilman passitarkastusta tai muita muodollisuuksia. Onneksi on alue palautettu, muuten olisi melontaretki jäänyt tekemättä...

Jatkoimme Tjusträskiin ja ylitimme sen, välillä pyshdyimme ihastelemaan retken vetäjän uuden kajakin pohjaa. Pieni eskimokäännös kun kuulema oli paikallaan. Järven toisessa päässä harmaahaikara (Ardea cinerea) päätti pitää meille seuraa. Se lensi edellämme kun jatkoimme Siuntionjokea, Evitskogintien ali, kohti Prästgårdenia. Juuri ennen joen haarautumiskohtaa oli kala päättänyt jäädä pinnalle kellumaan sivullensa. Kyseessä lienee ollut se joessa esiintyvä harvinaisuus: Vimpa (Vimba vimba), tai ainakin se oli minulle tuntematon kalasuuruus. Tosin se poissulkee kalavalikoimasta lähinnä kampelan ja pakasteseipaketin. Mutta ei se nyt haukikaan ollut, joten jospa se oli se vihoviimeinen vimpa?  Siinä kohtaa joki jakautuu Kirkkojoeksi ja Siuntionjoki jatkaa toiseen suuntaan päätimme kääntyä takaisinpäin. Molemmat haarat kun näyttivät aika kapeilta ja jos ihan rehellisiä ollaan niin kotiinkin oli vielä jaksettava.

Kotimatka menikin sitten aika leppoisaan tahtiin. Tuuli oli yltynyt ja pieneen vastatuuleen meloimme Tjusträskin yli. Järvi oli selvästi kasvanut parissa tunnissa tai sitten olivat lihakseni maitohapoilla. Pidimme taas pienen tauon linnan kohdalla kun kuitenkin jouduimme nousemaan maihin, kajakit kun oli taas kannettava. Onneksi mukana oli herrasmiehiä.

Vikträskin rannoilla oli selvästi porukka piristynyt. Joku paimensukuinen lapikoira jaksoi paimentaa meitä rannalta ja valkoinen ponikin oli saapunut rantaan ratsastajansa kera ihailemaan melojia. Aleksis-setäkin inspiroi meitä tai sitten aavikkomainen auringon porotus oli tehnyt tehtävänsä, pidimme pienen uimatauon Vikträskissä. Tai ne joilla oli vielä energiaa tuhlattavana uivat. Minä istuin kalliolla ja ihailin maisemia.

Tauon jälkeen oli edessä pienen pieni rutistus ja sitten sulku olikin jo edessämme. Pääsimme kaikki turvallisesti rantaan. Kajakit lastattiin ja Mats lähti vetämään taakkaansa takaisin Espooseen.

Mittariin tuli paahtavassa helteessä 29 kilometriä. Tasan!

Varo putoavia siltoja

Tiistaimelonta kutsui taas ja kun sää taa oli tiistaimelonnan kannalta täydellin, voiko ihminen enempää elämältään vaatia?

Meloimme tuttuja reittejä nauttien pienestä aallokosta joka keinutti Arielia ihanasti. Suvituuli viilensi ja aurinko lämmitti, ihana ilmastoitu olotila siis. Kopplorna oli alta aikayksikön edessämme ja katselin innoissani kun naurulokki leikki aalloissa. Hauska eläin työnsi päänsä aaltoon ja nousi pinnalle uudestaan ja uudestaan. Hieman sillai Teletappimaisesti: Ja uudestaan. Kivisilta jonka ali melomme on jo aika huonossa kunnossa, rannalla ollut nainen jo varoitteli että se voi pudota päähämme. Onneksi pääsimme kaikki turvallisesti sen ali. Tauon jälkeen jakauduimme kahteen ryhmään ja lähdimme nopeamman ryhmän kanssa kiertämään Lehtisaaret. Muutama tippa vettä päätti hypätä Arieliin, optimistina olin jättänyt aukkopeitteen pois, eikä kyllä oikeastaan edes kaduttanut. Ihana kesäpäivä! Knaperskärissä oli tauon paikka, suklaakeksi aaltojen liplatellessa ympärillä, onkohan elämässä ihanampaa?

Jatkaessamme matkaa kuuntelimme tyrskyjä kun aallot heittäytyivät karien yli. Niin kaunista musiikkia. Ellei sielu näissä kotimaisissa kesämaisemissa lepää niin sitten ei missään.

Jatkoimme kotiinpäin Svartholmenin kautta. Välillä oli kyllä hieman tyhmä olo kun mela veti ilmaa aallon kannatellessa Arielia kohti Bredania. Oli vielä ihan pakko pysähtyä ja antaa ilta-auringon viimeisten säteiden lämmittää ihoa. Ympärillä oli aivan hiljaista ja vedenpintakin aivan rauhallinen.

Akut on taas ladattu, huomenna töihin. Kilometrejä 14,3

Kotirauhan rikkojat

Sunnuntaina kiersimme järveä ristiin ja rastiin. Pikkuinen jäi mökille, joten järvellä oli aika hiljaista.
Ja koska pystyimme etenemään lähes äänettömästi sain nähdä sen jota toivoinkin: joutsenet! Huomaa kyllä että Bredanin kyhmyjoutsenet ovat tottuneet kajakkeihin, nämä järviasukit selvästi vartioivat pesäänsä ja vaikka olimme hyvän matkan päässä selvästi häiritsimme pariskunnan kotirauhaa. Siispä siirryimme katsomaan pääsisikö millään jokea pitkin. Ei onnistunut. Jos vielä olisimme jotenkin puskeneet itsemme kaislikon läpi oli edessä kaatunut koivu.

Takaisin meloimme toista rantaa ja saimme kuin saimmekin mittariin hieman enemmän: 6,2 km.

Koko perheen voimin

Vietimme juhannusta Tuohikotissa ja torstaina lähdimme siis töitten jälkeen testaamaan toimiiko Mats kunnolla. Katolle nousivat Arielin lisäksi Baloo ja vielä toistaiseksi nimetön punaisemme. Tai siis nimetön oli Charlie, mutta kun pitäisi nyt sitten Disney hahmojen mukaan nimetä aakkosjärjestyksessä enkä keksi yhtään Charlieta.

Mats selvisi hienosti urakastaan ja lauantaina lähdimme kokeilemaan miten kajakit liukuvat järvivedessä. Saimme jopa pikkuisen mukaamme, joskin neiti valitteli Baloon korkeutta ja olisi tahtonut sittenkin "oman" Chipinsä mukaan. No, hankala asialle oli mitään tehdä keskellä järveä toistasataa kilometriä kotoota.

Kovasti oli järvi taas pienentynyt kun kaislikko ja ruohot valtaavat rantoja. Joetkin ovat niin tukossa ettei kajakillakaan ole niihin menemistä.
Tosin, eipä niissä olisi ollut mitään nähtävää, sen verran kovaäänisesti jääprinsessamme ilmoitti mielipiteensä kajakistaan. Siinä ehtivät linnutkin paeta paikalta.

Keikalle tuli pituutta 5 kilometriä, kuten sanottu, pieneksi on järvi kutistunut. Nimestään huolimatta. Suurta ei Suuri Murtonen ole nähnytkään.

Aallokkoa

Pahasti on blogi kärsinyt kun elän netitöntä elämää. Melat ovat kuitenkin kiltisti heiluneet, vaikka tiistaina olikin ihan kunnon tuuli kun lähdimme melomaan.
Vaikka työvuorot onkin vaihtuneet melontaystävällisiksi pääsin kuitenkin taas myöhässä matkaan ja kipparille lankesi taas kerran kaiken valmiiksi laittaminen.

Saimme hitaamman tiistairyhmistä kiinni jo Bosundissa, siihen reippaammin melovaan ryhmään en edes tuossa tuulessa olisi halunnut, varsinkin kun he olivat menossa aaltoja bongaamaan. Jo Moisöfjärdenillä tuuli painoi ihan kunnolla meitä rantaan ja Suinon salmessa virtaus oli sen verran vauhdikasta ettei tarvinnut meloa, antoi tuulen vaan viedä.

Ryssjeholmsfjärdenillä tuuli taas tarrasi Arieliin ja oli ihan hauskaa meloa kun hieman joutui töitäkin tekemään että Ariel liikkuisi. Bodöklobben oli äkkiä edessämme, mutta siinä vaiheessa oli tuo 12 m/s jo sen verran sekoittanut meren pintaa että aalloille oli tullut valkoiset hiukset päähän. Minulle riitti, en tuntenut minäänlaista tarvetta katsoa pysyykö Ariel pystyssä vai pääsisinkö mahdollisesti uimaan ensimmäistä kertaa tälle kesälle, joten kun tarvittiin seuralaista yhdelle melojalle takaisiin Bredanille ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Kipparille ei jätetty mahdollisuutta protestoida, jos tulen pahoinvoivaksi jo Vuoristoradassa (se ainut ja oikea Linnanmäellä oleva) niin tuo aallokko oli minulle liikaa. Sitäpaitsi olimme vähintäänkin sen 2 minuuttia 15 sekuntia aallokossa, sen verran kestän sitä vuoristorataakin, enkä toista ajokertaa Lintsilläkään kaipaa. Enkä aio koeajaa Ukkoa (siis Linnanmäen versiota) enkä muitakaan hengenvaarallisia laitteita. Tuo oksennusrefleksi kun minulla on hieman herkässä.

Meloimme siis takaisin Bredanille kun taivas alkoi tummua, ehdimme kuitenkin kunnolla pyyhkimään Arielin ja siirtämään hänet turvaan paikalleen ennenkuin sade alkoi.
Matkaa mittariin tuli 10,2, ei siis mikään pitkä matka tälläkään kertaa, mutta eipä ollut ihan normi tiistaimelontasääkään.

Tyttären vanavedessä

Sunnuntaina oli huomattavasti kauniimpi sää, joten päätimme tehdä pienen lenkin aamupäivällä.

Vanhempi otettiin matkaan mukaan ja neiti sai päättää reittimme. Aloitimme melomalla Bockholmenin ympäri. Sää oli aivan loistava ja meri aivan tyyni. Kun pääsimme ulapalle oli pienen pientä aallokkoa josta neiti innostui. Kun vielä harvakseltaan meni moottoriveneitä ohitsemme oli päivä täydellinen: aallokkoa.

Jatkoimme Vitholmenin ohi, mutta kun vesi hieman villiintyi niin neiti päätti että pysymme saarien suojassa. Siispä tottelimme ja meloimme hitaasti nauttien maisemista. Neiti olisi mennyt maihinkin, mutta tylsä äiti ei jaksanut miettiä miten nousisi kajakista polvea kiusaamatta, joten maihinmeno jäi toiseen kertaan.

Linnut ovat selvästi aika pitkälti vielä pesissään, joten kovin paljon bongauksia emme tehneet. Sen sijaan Runeberg puksutti ohitsemme, joten saimme ihailla sitä aika läheltä. Jatkoimme Ådholmenin ohi ja meloimme sieltä sitten kotiinpäin. Omassa rannassa olikin sitten päivän hauskin hetki: valkoposkihanhet olivat uittamassa kahta poikuetta, ikäeroa oli untuvikoilla sen verran että selvästi näki kokoerot poikueiden välillä. Suosikki poikasellamme oli valkoinen täplä naamassa kun kaikki muut olivat harmaita. Luoja että olivat söpöjä, kuten kaikki "pennut" tuppaavat olemaan.

Vaikka tuntui että meloimme kunnolla ei matkaa tullut kuin kilometrin verran enenmmän verrattuna lauantain retkeen: 6,4 kilometriä siis

Tummia pilviä

Viikonlopuksi oli tarkoitus lähteä mökille, pikkuisemme kun osallistui Porvoossa tanhujuhliin.

Perjantaina Suomi Meloo vaihtopiste oli Canoan maisemissa, joten hieman pelkäsin miten saamme kajakit noudettua. Ei hätää, melojat olivat jo päässeet matkaan, joten Mats saatiin ongelmitta Bredanille. Saimme vihdoinkin vihkiä auton kunnolla käyttöön! Ariel ja Baloo nostettiin katolle, Charlie sai jäädä vajaan odottamaan, kansallispuku kun ei ihan sovi melojalle. Hienosti Kajakit sopivat katolle ja miten minusta tuntui että Arielin nostaminen katolle onnistui entistä helpommin. Syy lienee ihan selvä: edelleen olen umpirakastunut autooni. Kippari sai kuitenkin ajaa, pitäähän häntäkin hieman hemmotella.

Kesä on selvästi tullut, en tiedä montako kajakkia näimme matkan varrella. Ja minullakin on harrastus vaihtunut, ennen vanhaan kun bongasin SF Caravan numeroita, nykyään siis kajakkeja. Tiedättekö muuten mistä tietää että on meloja? Sen lisäksi että bongailee kajakkeja liikenteessä? Siitä ettet voi mennä sillan yli katsomatta onko sen alla vettä jossa voisi meloa.

Pikkuinen saatiin turvallisesti perille lähes ajoissa ja suuntasimme sitten Kitön rannoille. Ensimmäinen projekti perillä oli nostaa Ariel ja Baloo rannalle odottelemaan, takaluukkua kun ei oikein voi avata mikäli Ariel komeilee katolla. Käänsimme pohjat taivasta kohti, ihan varmuuden vuoksi ja onneksi kippari uskoi minua. Yön sateet olivat huuhdelleet kajakit oikein kauniin puhtaiksi.

Lauantaina lähdimme sitten vesille. Taivas oli hieman levoton, mutta aurinko paistoi kun lähdimme matkaan. Baloo liukui kauniisti rinnallamme ja ohjaajansa pääsi vihdoinkin myös vesille. Talviharrastukset kun pahasti sekoittavat tätä kesäharrastusta. Emme kuitenkaan ehtineet kovinkaan pitkälle kun taivas jo oli ihan tumman harmaa (menkää ihan mihinkä tahansa autokauppaan niin löytyy vähintään viisi eri harmaan sävyä, valitkaa se tummin niin tiedätte mistä väristä puhun) ja tuulikin alkoi puuskuttaa, oli varmaan rasittunut katsellessaan meitä? Käänsimme siis keulat takaisin, en halua että pikkuiseni tuntee olonsa epävarmaksi kilpurissaan. Hyvin tuo kuitenkin pärjäsi kun jouduimme sivutuulessa melomaan ulapan yli. Hieman kuulemma jännitti, mutta sitä ei kyllä huomannut.

Neiti myös muisti miten Baloosta noustaan kuivin jaloin kiviä hyväksi käyttäen. On se näppärän näköistä, voi kunpa itsekin vielä olisi nuori ja hoikka.

Kippari selvästi näki kateelliset katseeni sillä herra nosti rannalle lavan ja teki puolessa minuutissa minulle oman kajakkilaiturin.

Saimme juuri pyyhittyä suolavedet pois kun taivas päätti auttaa huuhtelun kanssa. 

Matkaa tuli mittariin vaivaiset 5,4 kilometriä, mutta ihan hyvä niin