Canoa teki päiväretken, jonne Kippari tietysti ilmoitti meidät mukaan. Mahdollisia kohteita oli alunperin kolme, joista Vantaanjoki vaikutti minusta kaikkein tylsimmältä. Mitä kivaa voisi olla keskellä suurkaupunkia virtaavassa joessa? En tiedä oliko syy ennakkoasenteessani, mutta retki oli ehdottomasti yksi kesän ihanimmista.
Lähdimme matkaan Melontarannan laiturilta, lämmin kiitos siitä että saimme käyttää laituria.
Lähdimme 4 kajakin voimin pohjoiseen pitkin Vantaanjokea, joten Keravanjoen haarautuessa jatkoimme pitkin Vataanjokea. Hieman ylättynyt olin ettei näin kauniina kesäpivänä matkaan lähtenyt kuin 5 malojaa.
Meloimme Tuusulanväylän ali, montakohan kertaa olen ajanut kyseistä tietä miettimättä sen alla olevia maisemia?
Joki oli suhteellisen leveä, joten mahduimme kaikki 4 rinnakkain kun meloimme kohti Haltialaa.
Rannoilla kävi oikein kuhina kun sorsat etsivät ruokaa. Ihan kaupunkilaistuneita eivät nämä ainakaan olleet, reippaasti etsivät ihan omatoimisesti syötävää.
Matkamme loppui pieneen koskeen. Ehkäpä tuo olisi ollut melottavissa mutta kiviä oli sen verran paljon ja vettä vähän, etten ainakaan Arielia ollut tuonne viemässä.
Käännyimme siis takaisin ja siirryimme Keravanjoelle.
Maisemat muuttuivat täydellisesti. Oli aivan käsittämätöntä että olimme keskellä Vantaata, liikenteen melu katosi jonnekin ja luonnon hiljaisuus hiveli korviamme. Ellei kaljakellunnasta jääneitä roskia olisi ollut, olisin voinut unohtaa olevani pääkaupunkiseudulla.
Joki oli peilityyni. Kukat kukkivat, perhoset liitelivät ja kalat tekivät renkaita ajoittain vedenpintaan.
Aina välillä näkyi rannoilla hieman merkkejä elämästä.
Tulimme pienelle koskelle jonka meloimme ylös, mutta sitten tuli vastaan taas pieni este. Joten oli aika nousta kajakeista ja kantaa ne toiselle puolelle koskea. Matka ei ollut kovinkaan pitkä ja ylämäkikin Sjundbytä lyhyempi.
Jäin hetkeksi ihailemaan lohikäärmeen juomahetkeä ja sillä aikaa herrasmiehet kantoivat Arielin toiselle puolelle.
Itse törmäsin tulevaan perhoseen? Siirsin toukan nurmikentälle, pilvettömältä taivaalta porottava aurinko tuskin oli hyväksi pienelle?
Näissä maisemissa oli todella ihana nauttia lounaasta
Vesi solisi ja aurinko leikki varjojen kanssa koskessa.
Ja mikäli luonnon järjestämä show ei ollut riittävä, pystyimme ajoittain seuraamaan lentonäytöstä.
Pikkuhiljaa siirryimme taas vesille, Elina kävi varmistamassa että lähtöpaikka oli turvallinen.
Tämä, Sateenkaaritien (?) silta ei kyllä ollut niitä kaikkein kauneimpia
eikä nämä taivaalla olleet väripilkutkaan oikein maisemia kaunistaneet.
Ikävä kyllä, ihmisen tekeleet eivät pääse lähellekään luonnon ihmeitä, mutta parhaansa garffititaiteilijat toki olivat tehneet.
Vaikka olimme juuri alittaneet Kehä III olivat maisemat edelleen taianomaiset. Asfalttiviidakosta ei ollut tietoakaan.
Tavoittenamme oli Heureka, joten Kielotiekin piti alittaa. Olimme hetkeä aikaisemmin melonneet isoäitini entisen asunnon makuuhuoneenikkunan ohi, miten vierailta ihan tutut maisemat vaikuttivatkaan.
Uskoisitteko että olimme ihan Tikkurilan keskustassa?
Heureka tulikin vastaan uskottua nopeammin.
Jatkoimme matkaamme niin pitkälle kuin pääsimme, eli rautatiesillalle saakka.
Pysähdyimme ihailemaan vesibalettia. Olikohan tämä se tunnettu joutsenlampi?
Jos totta puhutaan pysähdyimme koska edessä oli taas liikaa kiviä. Oli tullut aika kääntyä takaisin.
Kipparin oli ihan pakko saada meloa tämänkin sillan ali, joten teimme pienen mutkan
Olihan tämä tietysti hieman erilainen kuin nuo aiemmat sillat.
Palasimme Heurekan ohi ja pidimme pienen kahvitauon suloisen kahvila Veininmyllyn laiturilla.
Silkki tehtaan "kyltti" oli pakko kuvata, joskus graffiti on oikein kaunista.
Tämä taiteilija oli ihana, valitettavasti ujous iski kun yritin ottaa pienen pätkän videota teille todistusaineistoksi. Joudutte luottamaan sanaani. Häntä olisi voinut kuunnella hieman kauemminkin.
Yllättävän nopeasti olimme takaisin Pitäjän kirkolla ja kajakit nostettiin taas maihin ja kannettiin takaisin joelle.
Jonkun pitkähäntäisen uimarin kaverimme onnistui näkemään rantakaisloissa, lajimääritelmä jäi tekemättä liian nopean näköhavainnon takia.
Veden solinaa oli edelleen ihana kuunnella, miten kauniita paikkoja maassamme onkaan, ja ne jäävät näkemättä kun kiitää pitkin moottoriajoväyliä.
Sitten olikin aika katsoa miten hyvin olen oppinut ohjaamaan Arielia, oli tullut aika laskea alas pientä koskea. Ariel totteli hienosti ja onnistuimme tulemaan melkein ilman pohjakosketusta takaisin joelle.
Vaikka Heurekan silta oli hieno, ei se kyllä kuitenkaan pärjännyt vertailussa tälle mestariteokselle. Vettä oli tosin vain Vantaan puolella riittävästi, emme siis voineet meloa Helsingin puolella jokea.
Joki siis toimi luonnollisena rajana.
Käsittämättömän kauniita nämä vanhat kivisillat ovat. Ja mitä käsityötä!
Kovinkaan paljon vettä ei kyllä ollut täällä Vantaan puolellakaan, mutta hyvin tuosta kajakilla meni.
Jatkoimme Melontarantaan ja jatkoimme, pienen tauon jälkeen 3 kajakin voimin vielä jokea etelään.
Joki oli selvästi leveämpi täältä ja kaupungin äänet olivat vaikeammat unohtaa. Muutenkin kaupunkimaisemat näkyivät paremmin joelle, joten yhtä satumaisia maisemat eivät olleet.
Jäimme melkein paikallisjunan alle...
Tämä "riippusilta" oli minusta aika mielenkiintoinen ratkaisu. Pysyypähän kävelijät sitten sateella kuivana?
Oli sillalla jopa käyttäjiä.
Jatkoimme kohti Pikkukosken uimarantaa, maisemat olivat hetkellisesti aika uskomattomat.
Enimmäkseen olin kuitenkin hyvin tietoinen siitä että olin keskellä kaupunkia.
Lahdenvylääkin on tullut ajettua, tämän rakennuksen sentään tunnistin.
Ja sitten olimmekin tuleet "tiemme päähän"
Ensimmäistä kertaa elämässäni näin merkin johon Kolumbus ei uskonut. Maailman reunan yli voi siis pudota!
Maailma todellakin loppui, joten oli syytäkin uskoa varoituskolmiota. Vesi hävisi, mutta en suostunut menemään lähemmäksi katsomaan tipahtaisimmeko reunan yli. Jos teitä kiinnostaa nähdä miltä tuo näyttää, niin Napsu auttaa
Tämä oli kyllä muutenkin varoituskylttien luvattu paikka. Harvemmin on meloessa törmätty varoitusteksteihin.
Lähdimme takaisinpäin samaa reittiä
Ihmettelin kuulemaani mökää, kaupungissa tai ei niin äänitaso oli suhteellisen kova
Slitys löytyi taivaalta. Pääsimme uudestaan ihailemaan lentonäytöstä. Tosin tällä kertaa vuorossa olivat Hornetit. Ääni mikä noista lähtee on karmiva!
Olivathan nuo lentäjän toki taitavia, mutta en voi sanoa että nautin heidän taidoistaan, olen tottunut että melotessa saa nauttia luonnonrauhasta.
Mitä nyt sorsat kiukuttelevat kun niitä lähestyy.
Paikoitellen puut levittivät oksastoaan joelle, olin ajatellut saada teille kuvan tästä risukasasta, mutta eräs linssilude päätti tunkea kuvaan.
Mutta ei edes tämä luonnonihme saanut olla ihan luonnontilassa, tännekin oli joku pressu kulkeutunut sorsien jalkojen alle. Yllättävän paljon roskaa tuolla joessa oli. Pikkuinen roskalautta olisi ollut paikallaan Arielin perässä. Purkkeja, penkkejä, pressuja riitti poimittavaksi.
Onneksi nämä urbanisoituneet sorsat eivät juurikaan välittäneet roskista. Eikä roskia näyttänyt tarttuneen lintuihin.
31 kilometriä tuli matkamittareihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti