Kuten jo eilen totesin, on blogi pahasti jäljessä. Heinäkuun puolella teimme Canoalaisten seurassa jo perinteeksi muodostuneen jokiretken.
Ei ollut edes ahdasta tällä kertaa sulkuporttien välissä, sen verran alkukesän huono sää oli vähentänyt matkaan lähtiöitä.
Lähdimme melomaan kohti Sjundbyn linnaa, sää helli meitä sen verran että saimme nauttia yhdestä heinäkuun harvoista kesäpäivistä.
Ariel liukui kauniisti ja nautimme tutuista maisemista
Joki oli peilityyni, joten kannot ja rungot olivat ikävästi piilossa ruskeassa vedessä. Ja koska minä keskityin kuvaamiseen, ehdimme yhdelle rungolle jopa nousta. Onneksi käsiä oli lähettyvillä, joten matka jatkui näppärästi kun saimme työntöapua ja pääsimme pois rungon päältä.
Tällä kertaa emme jääneet Pendoliinon alle, taisi VRn aikataulu taas elää omaa elämäänsä?
Pääsimme yllättävän nopeasti Sjundbyn linnalle ja edessä oli lounastauon lisäksi kajakkien kantamista tien yli.
Ei, kajakki ei kadonnut, mutta tämä on muuten syy siihen että meidänkin perhe innostui geokätköilystä!
Lempiruokapaikkani oli varattuna, en osaa sanoa mitä kuvasivat, mutta pieni koirakin osallistui kuvauksiin.
Maisemat olivat, kuten ennenkin, todella kauniit.
Lounastauon jälkeen jatkoimme matkaa linnalta eteenpäin.
Tämä pikkuinen oli selvästi leikkikaveria vailla, mutta tylsät melojat eivät ehtineet jalkapalloilemaan.
Lumpeet eivät vielä oikein kukkineet kunnolla, muutama ulpukka sentään nähtiin. Lienee kylmä sää tehnyt tehtävänsä?
Mutta voihan luonnon ihmeitä ihailla vaikka ei kukkasia olisikaan. Taideteos tämäkin.
Joki muuttui kapeammaksi paikoitellen, mutta eipä me kovin leveää väylää tarvittu.
Västäräkit olivat kovin kiireisiä, kaipa nekin nauttivat kesäisestä päivästä?
En osaa sanoa mikä lintu tämä oli, sen verran nopea kaveri ja säikähti selvästi meitä. Olin tahallani ottanut lyhyemmän objektiivin mukaani, ajattelin että kerrankin keskittyisin maisemiin enkä yksityiskohtiin, voin kertoa että kaduin päätöstäni aika monta kertaa matkan varrella, tässä yksi niistä kerroista.
Olivathan maisemat toki kauniit, lähes viidakkomainen olotila kaiken kasvillisuuden keskellä.
Kirkkojokea jatkoimme niin pitkälle kun vain pääsimme
Törmäsimme telkkään
Tosin lintu ei pahemmin välittänyt meistä vaan lähti matkoihinsa
Olimme päättäneet mennä Kirkkojokea niin pitkälle kuin pääsisimme, vielä parisen mutkaa pitäisi oletusarvoisesti pystyä melomaan.
Viimeinen sillanalitus
Ja sitten se oli siinä! Päivän suurin pettymys, väärä objektiivi. Nostin Canonin ja sain laukaistua sen yhden ainoan kuvan, onneksi näin, sillä Kippari ei oikein ensin uskonut kun kerroin mitä näin.
Kyllä se siellä vaan on kun osasuurentaa tuon kuvan. Pyydän anteeksi onnetonta laatua, liian kaukaa, liian nopeasti, ilman minkäänlaista kohdennusta tai tarkennusta laukaistu kuva. Mutta on se. Elämäni ensimmäinen kuningaskalastaja!
Ihailimme hetken linnun pyrähtelyjä, jopa Kippari ehti sen näkemään, ennen kuin lähdimme paluumatkalle.
Otimme pienen tauon sillan kohdalla.
Kippari jaloitteli ihan kunnolla ja kävi ihailemassa tietä.
Minä ihailin pohjaa ja veden virtausta matalimmissa kohdissa.
Ja neidonkorentoja joita liiteli hurjia määriä Arielin ympärillä.
Osa niistä jopa päättivät tunkea kuvaankin kun jatkoimme matkaamme.
Ihan uskomattoman kauniita olentoja. En yhtään ihmettele että ihmiset ovat nähneet keijukaisten tanssivan niityillä.
Kokeilimme pääsisikö tällä kertaa ihan kirkolle saakka joen toista haaraa
Kaunista oli täälläkin.
Kirkolle ei päästy. Vettä olisi ollut, mutta ryteikkö esti matkanteon.
Neidonkorennot sen sijaan pääsivät liitelemään ihan vapaasti oksien välissä.
Kotimatkalla kaverimme oli jo kyllästynyt odottamaan pelikaveria.
Pikkuhiljaa meloimme kohti linnaa.
Välillä sai hieman varoa päätänsä, miten tämäkin runko pysyy "pystyssä" on ihan käsittämätöntä akrobatiaa.
Kovin paljon tukea tuo joenpenkka ei nimittäin tarjoa.
Ihania pesäkoloja oli tarjolla vaikka minkälaisille eläimille, saukkoja joella pitäisi asustella. Vimpojakin pitäisi löytyä ja meritaimenia, harmillista kyllä emme vaan tällaisia ihmeitä ole koskaan nähneet.
Pikkuhiljaa koko porukka saatiin kasaan, osa nimittäin jäi nauttimaan uimarannasta kun me muut jatkoimme jokea niin pitkälle kuin mahdollista.
Aikamoiset aurinkovarjot oli luonto meille tehnyt.
Tämä puiden tapa kasvaa joen pintaa hipoen on mielenkiintoinen. Ja näitä tuolla riittää
Takaisin merellä sainkin sitten viimeisen kerran miettiä olikohan ihan viisasta ottaa tuo lyhyempi putki mukaan.
Merikotka. Taas kerran, räpsy liian kaukaa ja suurennettu yksityiskohta.
On tuo mahtavan kokoinen lintu!
Takaisin Bredanilla ihailimme vielä "omia" joutseniamme. Ehdin jo säikähtämään että yksi poikasista oli kadonnut.
Onneksi pikkuinen oli jäänyt hieman jälkijunaan ja isä oli vahtimassa ettei eksy liian kauaksi muusta porukasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti