Tiistaimelontaa

Kävin tiistaina heti aamusta Bredanilla katsomassa tyttöjen melontaa. Kevyt kesätihku kasteli lehteni, jota olin ajatellut lueskella aikani kuluksi ja tuuli pyöritteli uusinta kilpuriamme joka odotteli laiturilla. Kipparinsa kun oli päättänyt ettei pysy pystyssä skorpparillan. Voi kuinka väärässä tyttö olikaan. Istuin kuitenkin laiturilla, pidellen kajakkia aloillaanja manasin huonoa säätä, illallahan oli retki tiedossa. Jos oli tyttäreni väärässä skorpparistaan, se on kuulema ihana, niin niin oli äitinsä väärässä säästäkin.

Kun palasin illemmalla Bredanille oli sää, taas kerran, vallan mainio. Aurinko paistoi ja pieni tuulebvire näytti missä kohtaa kannattaisi varoa kiviä.

Lähdimme siis verkkaiseen tahtiin melomaan kohti Torr Lövötä. Päätimme käydä katsomassa miten joutsenenpoikaset jakselivat ja harrastimme viidakkomatkailua Lilla ja Stora Lövön kaislikon läpi. Emolla oli ainoastaan kaksi poikasta ja vaikutti kovin säikyltä. Viime viikolla poikasia oli vielä seitsemän, joten jotakin oli sattunut. Voi mamma ressukkaa. Jätimme hänet ja poikaset rauhaan ja jatkoimme kohti Torr Lövötä jossa oli tarkoitus pitää tauko.

Sainpahan sitten minäkin kastella melontatossuni kun kahlasin vedessä päästäkseni rantaan. Harmitti hieman etten kameraa ollut ottanut matkaan mukaan, maisemat ovat aika henkeä salpaavia saaristossamme.

Matkamme jatkui pienen jalottelutauon jälkeen kohti Miessaarta. Kun meloimme Iso Vasikkasaaren ohi oli kaverimme sitä mieltä että kaljatauko voisi olla paikallaan. En ole koskaan käynyt Gula Villanissa, voisihan siellä joskus käydä vaikkapa lounaalla. Nokkoskeitto olisi toinen juttu jota en ole kokeillut.

Koska kaljatauko jäi pitämättä, mm. siitä syystä että ilmoitin etten kyseistä tuotetta suostu juomaan, jakoimme kohti Skataholmenin siltaa. Kipparilla kun oli hurja tarve päästä katsomaan mahdummeko sillan ali. Mahtuihan siitä, uuteen tierumpuun minua ei sen sijaan olisi saanut millään. Se on pitkä ja kapea ja matala, oiken klaustrofobian kehittämistunneli.

Palasimme Bredanille ilta-auringon laskiessa. Mittariin oli kertynyt 15,6 km

Joutsenia liikenteessä

Tiistaina oli taas aika lähteä melomaan. 

Alkuperäistä reittisuunnitelmaa ei juurikaan noudatettu vaan menimme sinne minne kajakit veivät.

Jonkinverran tuuli nostatti aaltoja, mutta onneksi se ei menoa haitannut. Ariel työnsi nokkansa veteen ja leikki kuin delfiini aallokossa. Sitä on oikeastaan ilo katsella, miten kauniisti Ariel puskee itsensä aalloista läpi. Valitettavasti minulla vaan on aina huoli tuosta Eosista, pitäisiköhän jätää välillä matkasta pois? Tosin, jos niin tekee niin tulee taas jotakin "elämää suurempaa" vastaan. 

En tiedä onko tämä nyt elämää suurempaa, mutta en muista koskaan nähneeni seitsemää joutsenveljestä iltauinnilla. Tunnustan etten sukupuolimääritellyt tätä poikuetta, mutta aika upea näky tuo oli! Mamma tosin ei tahtonut tuoda poikasiaan ihan liki näytille, mutta näkeehän nämä näinkin. 

Eräs joka sen sijaan ei ollenkaan pelännyt oli tämä syöpöttelevä herra. Häntä ei Ariel olisi voinut vähempää kiinnostaa, hän kun oli löytänyt aivan loistavan pikaruokapaikan. 

Malmkoplanin kohdalla olikin taas aika ihailla metsäkaurista. Tosin tämä yksilö oli suhteellisen säikky, ei suostunut ollenkaan seistä uljaana tuijottamassa minua kuten puutarhavieraani aikoinaan. Painui suoraan pöpelikköön kun ensimmäinen kajakki lähestyi tyyppiä. Ehkä ravintolassa oli liian rauhatonta ruokavieraasta?

Lähestyimme kaurista ihan sattumalta, yritimme löytää väylää Högkoplanin ja Malmkoplanin välistä. Se ei onnistunut, joten kiersimme toista kautta ja otimme uutta vauhtia. Tai yksiköt ottivat, Ariel oli liian leveä tähän reikään, joten jäimme katselemaan muiden käsipohjamelontaa.

Kyllä tuosta läpi mentiin, mutta ahdasta kuulema oli paikoitellen. 

Kävimme vielä kiertämässä Svinön ja ohjaajamme oppi miksi matkassa pitää olla veitsi. Kalastaja oli onnistunut sotkemaan siimansa sähköjohtoihin ja koska siiman päässä roikkui saalis niin eihän sitä kalaressukkaa voinut jättää siihen roikkumaan. Sillä aikaa kun kala pelastettiin hitaammalta kuolemalta niin me tutustuimme oikeisiin ankanpoikasiin. Näitä ei pelottanut yhtään. Siinä ne tulivat tutustumaan meihin vuorotellen, sillä aikaa kun äiti hätääntyneenä odotteli Suinonsalmen toisella puolella moottoriveneiden ohimenoa. Ymmärrän että mammalla oli hätä, mutta poikaset olivat hyvässä tallessa kajakkiemme suojissa. Ja kun veneet vihdoin ja viimein olivat menneet pääsi äitikin noutamaan pienokaisensa pois. Kiltisti he lähtivät äitinsä matkaan, vaikka olisivat ehkä tulleet mukaamme jos äiti ei olisi tullut? Olisikohan ne voinut siirtää lasten kahluualtaaseen hodiettavaksi tuohon takapihalle? Ja muistutan nyt vielä varmuuden vuoksi: luonnonvaraisia eläimiä ei saa "adoptoida" kotiin. 

Ilta-auringon laskiessa palasimme Bredanille, lokinpoikasetkin olivat jo menossa nukkumaan, selvästi oli iltavoimistelu menossa. 

19 km tuli melottua. Ja huomenna sitten Sommarö runt! Tosin melomatta tällä kertaa. Mutta tervetuloa muut Bredanille viettämään Canoan 80 v. juhlia!

Lintuja

Tiistaina oli taas aika lähtä vesille.

Vaikka vettä oli tullut koko päivän niin melontatiistaina ei saa sataa. Viiden maissa sade loppui ja kun pääsimme Bredanille alkoi jo hieman kirkastua. Ainakin jos käytti mielikuvitustaan, ja sitähän meillä melojilla riittää.

Lähdimme kohti Maretia ja jo "kotirannoilla" oli ensimmäiset pikkuiset vastassa. Nokikanan pari poikasta olivat piilosilla kaislikossa. Että nuo pienet voivat olla suloisia. Kamera oli tietysti huolellisesti pakattuna, joten ei toivoakaan että olisi saanut kuvia noista suloisista mustista untuvapalloista.

Sen verran tumma tuo taivas oli, ettei mielikuvitukseni oikein jaksanut pistää sadepilviä loitolla. Maretissa olimme onneksi taas niin hyvin tuulelta suojassa, etteivät aallot nousseet kajakin päälle. Sain takkini esille ja puin sen päälleni. Sitten vaan odotettiin että taivas aukeaisi.

Ihan turhaan aloin valmistautua sadekuuroa varten, tuuli painoi pilevt loitommalle ja jatkoimme matkaamme kohti Lill Aisarnia. 


Uskalsin jopa kaivaa kamerani esille kun tämä ihastuttava perhe oli iltauinnilla. Aika arkoja nuo rumat ankanpoikaset vielä ovat, nämä vanhemmat sen sijaan olivat tottuneet kajakkeihin. Eivät ne juurikaan meistä välittäneet, isäntä nyt sentään virkansa puolesta hieman syrjäsilmällä pälyili meitä.

Jatkoimme Gåsgrundetin ympäri ja sieltä Lövön ohi. Aallot keinuttivat Arielia, voisin kuvitella että kehdossa olisi samanmoinen olo. Jostakin syystä aloin kuitenkin miettiä Linnanmäkeä. Huono veto, tulen pahoinvoivaksi vuoristoradassakin. Onneksi pääsimme saarien suojaan ja aallot rauhoittuivat.

Kun pääsimme taas aallokolta suojaan pidimme pienen kuvaustauon. Tai siis muut taisivat pitää juomatauon, minä halusin kuvata. Valitettavasti haahkat vaan olivat aivan toista mieltä.

Valkoposkihanhet sentään ovat jo tottuneita poseerajia eivätkä juurikaan hätkähdä ihmistä kameroineen. Tosin hanhia on käytetty jopa vartijoina, ovat kuulema koiria parempia, ainakin muistelen opettajani kertoneen näin joskus historian tunnilla, joten ehkä eivät oikeasti pelkää ihmistä. Tulevat päälle jos alkaa pelottaa? Missä niitä olisi käytetty onkin sitten jäänyt hämärän peittoon. Jotenkin Tower of London tulee mieleeni, mutta voi olla että sekoitan siihen korppilegendaan. Tiedättehän että jos korpit lentävät Towerista pois niin Lontoo ja koko kuningaskunta tuhoutuu. Näihin legendoihin kannattaa suhtautua tosissaan: Lontoossa kasvatetaan korppeja joiden siivet typistetään. Nämä sitten elävät koko elämänsä tuolla alueella oman hoitajansa hellässä huomassa ja haudataan (juhlaillisin menoin?) sitten aikanaan myös alueelle. Saavat kuulema ihan nimilaatankin hautapaikalleen. On siinäkin linnulla elämä! Kuusi noita korppeja on oltava vähintään alueella, nykyiset ovat nimeltään:  Gwylum, Thor, Hugine, Munin, Branwen, Bran, Gundulf ja Baldrick. (Lähde: Tower of London, World heritage site) Toisen maailmansodan aikana kaikki paitsi yksi kuolivat, kuningaskunnan onneksi edes tämä Grip jäi henkiin. Ja jos kuvittelette että nykyään olla taikauskoisia: lintuinfluenssan aikana linnut siirrettiin sisätiloihin suojaan. Tosin siinä on tietysti myös kansanterveydellinen näkökulma, ehkä ei pelkkää taikauskoa siis? Niin tai näin, nämä valkoposket eivät meistä välittäneen, mutta mamma sentään päätti ottaa pienokaiset siipensä suojaan. Voiko suloisempaa näkyä olla?

Vaikka olisinkin voinut ihailla noita söpöliinejä koko illan, päätimme kuitenkin olla stressaamatta perheidylliä. Käänsimme Arielin ja annoimme sen lipua pikkuhiljaa eteenpäin. Pääsimme kuin pääsimmekin yllättämään haahkaemon poikasineen. Lähemmäs emme päässeet ja sen verran Ariel keikkui että ihan täysosumaa ei tullut. Mutta jonkinlainen kuva sentään lapsokaisista.

Kotimatkalla kippari vielä päätti että tällainen siltä on meillä vielä alittamatta. Träskholmenin kohdalla on tällainen kajakin kokoinen aukko. Hieman haasteellista tämä oli Arielin kanssa, tuossa nimittäin oli aika paljon kiviä ja lähes 6½ metriä ei käänny ihan jokaisessa pikkumutkassa. Päästiin sentään ilman pohjakosketusta tuosta läpi, mutta toista kertaa en minä Arielin päästä tuohon koloon. 

Kuten kuvista näittekin, saimme meloa kotiin taas ilta-auringon paistaessa. Mitenkäs muutenkaan. 

15 kilometriä tuli mittariin.

På tisdagen var det igen dags att njuta av havsluften. Vi hade inte hunnit ut på två veckor så jag tror inte att ens en hagelskur skulle ha stoppat oss. En liten regnskur gjorde det inte i alla fall.

Vi startade mot Rövargrundet, endast 4 kajaker valde den lite snabbare och längre resan, så trots att det varit fullt på parkeringsplatsen var vi bara några få som gav oss iväg samtidigt.
2 veckors frånvaro hade igen gjort små under. Det fanns massor av pyttesmå simmare i vikarna, äggen hade helt tydligt kläckts i en hel del bon.

Vi fortsatte mot Knapperskär och vädret bestämde sig för att låta oss njuta. Solen sken och havet glittrade. Vad mer kan man önska sig?

Mellan Lilla och Stora Lövö fick vi sen se dem, de fula ankungarna. Jösses att de små gula dunbollarna är söta. Herr svan bredde på vingarna, bara för att visa hur vacker och stor han kan vara, men brydde sig annars inte om oss. Han hade bättre saker att koncentrera sig på: sin avkomma.

Hem kom vi i kvällsolens sken runt Svartholmen, bara för att få ta några extra tag med paddlarna.

16,6 km

Nykomlingar

Vädrets makter har verkligen skämt bort oss paddlare med fantastiska solsken och varma vindar. 

Så även idag. 

Så det var dags att ta Ariel ut på vattnet igen, i all synnerhet när herrn i huset hade födelsedag och han bara älskar att få fara ut till havs.

Det är otroligt hur mycket det hinner hända på några dagar. På tisdagen låg fåglarna ännu och ruvade, nu kryllade det av små dunbollar på stränderna. De första småttingarna var de vitkindade gässens dunungar. Att de var söta där de tultade på klipporna. Föräldrarna verkade inte bry sig om Ariel, så jag hann knäppa några bilder. 

Födelsedagsbarnet ville paddla till Medvastö, så det var mot Kyrkslätt vi paddlade i liten motvind. Det fläktade skönt, men som vanligt när man är på havet i gassande solsken fick man akta sig för solen. Trots mössa och solskyddsfaktor känns näsan lite het. Dessutom är det ofattbart hur bländande strålarna som reflekterar från havsytan kan vara. Men vackert blir det när solen skiner! Vassen har vuxit såpass mycket att man inte mera kunde se redena som säkerligen ännu också fanns där. Däremot kunde man njuta av de ofattbara färgskiftningarna som solljuset fick till stånd när strålarna trängde genom den vissnade vassen. 

Innan vi kom till Medvastö paddlade vi under en av de otaliga broarna som finns längs kusten. Om det inte tidigare hade doftat sommar så gjorde det nu: Borgbacken. Ni vet ju den där alldeles speciella doften man känner vid berg-och-dalbanan. Nu talar jag inte om de där moderna stålkonstruktionerna, utan den där gamla, knarrande trähögen. Tjära, eller vad det nu kan vara. Det är sommardoft det!

Vi tog paus vid Kajakus (tack för lånet av bryggan) och sträckte lite på benen innan det var dags att ta sig tillbaka till Esbo. Två små fågelungar hade tappat bort sin mamma, de pep och hade sig, men den mamman var nog döv eller annars bara frånvarande. Stackars små. Vågade inte ta oss närmare, för att inte skrämma småttorna, men visst hade jag lust att plocka upp dem i kajaken och ta dem hem till oss. De skulle säkert ha kunnat bo i akvariet? Beklagar den usla kvaliteten på bilden, men skulle någon känna igen de små? Så att vi kan informera mamman var hon kan hitta sina småttor.

För att vara en sådan här söndag var det förvånansvärt lite trafik på havet. Vi kunde ganska fritt paddla över faren, det syntes endast enstaka motorbåtar, vilket var en aning underligt. Kanske alla andra tittade på formula tävlingarna? Eller var trötta efter stafettkarnevalen?

Vi styrde hem mellan Stora- och Lilla Herrö, jag var smått skeptisk för vattenmängden, men Ariel kräver nu inte så mycket. Vi rymdes fint. Och vattnet räckt till, inga bottennapp här inte.

Vi fortsatte hemåt och fick se hur små dunbollar övade sig att dyka. Jösses att de var söta när vattnet sprätte runt dem när de doppade sig. De såg ut att ha det hur roligt som helst. Vad det var för några förblev oklart för mig, men söta var de!

En hel "hög" med gula gäss betade på stranden när vi paddlade förbi Bergö. Honan låg ännu i boet, så flera skall de bli, hanen försökte hålla pli på ungarna. Som alla andra föräldrar fick han snabbt inse att ungarna gör som de själva vill, hur han än kacklar.

En hel hög med svarta dunbollar hoppade på stenarna mittemot, men de hoppade i vattnet genast när vi närmade oss. Känner någon igen dessa? Ejderhannarna fanns ännu på kliporna, men helt tydligt började de vara ifrån sina fruar. Ingen delad vårdnad där inte!

20,1 km hade vi i mätaren när vi var tillbaka på Bredan. En helt trevlig resa alltså.

Rantakäärme paratiisissa

Jos viime viikon sää oli hyvä niin nyt mentiin sitten jo loistavan puolelle!

T-paita keli, ei minkäänlaista tuulta ja aurinko matkaseurana. Maisematkin olivat viikossa muuttuneet vihreiksi, ei epäilystäkään etteikö kesä olisi tuloillaan.

Lähdimme melomaan Svinön ympäri ja jo uimarannalla miespuolinen urho oli kokeilemassa veden uimakelpoisuutta. Sitä sietää toki ihmetellä, hurja siitepölymäärä oli värjännyt vedenpinnan keltaiseksi, meloimme siis keltaisessa meressä. Arielilla oli varmaan kotoinen olo kun veden pinta oli kajakin värinen. Onneksi voi vielä olla suhteellisen varma siitä että kyseessä todellakin on siitepöly, eivätkä syanobakteerit jotka tekevät vedestä uimakelvotonta maksatoksiiniensa takia. Taitaa vesi kuitenkin pikkuhiljaa lämmetä, ja tehdä olosuhteet suotuisiksi bakteereillekin, kun tuo uimapöksyihin pukeutunut uskalsi kahlata rannassa.

Eräs toinen sen sijaan ei kahlannut vaan kiemurteli innoissaan vaikkei lumpeenlehtiä edes ollut näkyvissä. Eikä vesikirppujakaan. Alustava raportti kertoi kyystä, mutta rantakäärme tuo kyllä minun tietääkseni oli. Uskomatonta miten näppärästi liikkui vedessä, ja miten nopeasti vetäytyi keräksi ja yritti käydä melani kimppuun. Vaikka kuinka tiedän että on vaaraton (tai ainakaan ei ole myrkyllinen) niin kyllä tuo vaan hieman silti puistatti.

Oli pakko päästä karkuun otusta, joten suunta kohti Matasaarta. Granössä oli mieshenkilö joka katsoi omistavansa myös vesialueet. Piti oikein tarkastaa laki, mutta herra saa kyllä edelleen omistaa rantansa, vesi on ihan vapaata aluetta. Toki ymmärrän että jos ranta-alueesta Espoossa maksaa jonkun verran euroja niin tahtoisi ehkä omaa rauhaakin. Suurkaupungissa taitaa kuitenkin ongelmana olla muut ihmiset. Samalla rahalla olisi varmaan saanut Lapin erämaista omaa maata?

Jatkoimme kohti Pirisaarta ja Blindgrundetia. Linnut ovat jo tehneet pesiä lähes jokaiseen kallionrakoon ja lokit jaksoivat rääkyä. Kun siihen vielä lisäsi Puolustusvoimien jytinää niin konsertti oli täydellinen bassorumpuineen. Itse asiassa tuo mölinä muistutti sen verran ukkosta että olisivat voineet pitää taukoa sen aikaa kun minä olin vesillä. Lintuja meno ei sen sijaan tuntunut häiritsevän ollenkaan. Kaipa ne olivat jo tottuneet jytinään joka sai välillä tärykalvot tärisemään ihan omassa tahdissaan?

Buguholmenin ja Långholmenin välistä jatkoimme kohti Miessaarta. Tässä vaiheessa olikin melojilla niin lämmin että illan ensimmäinen esikimokäännös oli ajankohtainen. Hienosti se kajakki kääntyy kun meloja tietää mitä on tekemässä!

Kävimme ihailemassa Stora Ådholmenin kiviä, vesi on edelleen noin kymmenen senttiä alemmalla kuin normaalisti, joten kiviä sai todellakin ihmetellä lähietäisyydeltä.

Vielä Pyöräsaaren ohi ja Arielin nokka kohti Bredania ja ilta-aurinkoa.

Mittariin saatiin 17,7 km.

Vihdoinkin

Jos viime viikolla oli loistava sää, niin eipä voi eilistäkään säätä moittia.

Aurinko paistoi ja tuuli herätteli merenpintaa henkiin. Ja kerrankin olin ihan ajoissa Bredanilla!
Lähdimme kiertelemään lähirantoja ja bongailemaan lintuja. Minulta kun edelleen puuttui se haahkan kuva. Huomaattehan menneen aikamuodon!

Ihka ensimmäinen bongaus oli tietysti kyhmyjoutsen, niitähän tuolla Bredanin läheisyydessä on paljon. Tai ehkäpä näin jokun tiiran kaartelevan tai västäräkin rannalla ihan ensimmäisenä, mutta enismmäinen virallinen bongaus siis oli kyhmyjoutsen. Ja heti sen jälkeen sitten ensimmäinen pesäkin. On se uskomatonta miten pieneksi kyhmyjoutsen voi painua pesässää, hieman sentään nosti päätänsä kun menimme hänen armonsa pesän ohitse. Kaunis (ja ihan hieman pelottavakin) eläin! En kyllä tahtoisi sitä kiukkuista herraa mistään lähettyviltä, enkä edes kauempaa, niskaani. En edes vaikka siitä voisi saada upean kuvan. Jos ehtisi kuvaamaan siinä tilanteessa.

Skataholmarna olivat seuraava kohteemme ja rantakivillä pomppi lauma meriharakoita. Niitä selvästikin häiritsi melojat, hirveä käkätys alkoi kun ohitimme linnut. Siirsimme siis Arielia eteenpäin ja siinä ne sitten olivat taas kerran. Haahkat. Kerrankin linnut olivat niin hyvin suojassa kivien välissä että pääsimme suhteellisen lähelle ilman että ne säikähtivät. 

Kipparikin osallistui lintubongailuun ja löysi kalalokin männystä. Kuulema lokit eivät istu puussa, ainakaan kipparin mielestä. Tämä lokki nyt ainakin oli päättänyt ihailla Tirgrundetia hieman korkeammalta. Minä keskityin tiirailemaan tiiraa pesässään. Minä kun en tunnista lintuja alkuunkaan, en uskalla edes arvata mikä tiira olisi kyseessä. Voisikohan joku lukijoistani auttaa?

Jatkoimme Varlaxvikeniin ja ihmettelimme taas joutsenia, tällä pariskunnalla ei ollut vielä munia koska yhdessä nauttivat ilta-auringossa uiskentelusta. Mekin olimme omat "munamme" hylänneet kun lähdimme ilta-auringosta nauttimaan Kipparin kanssa. Toivottavasti joutsenpariskunta kuitenkin saa nauttia omista munista. On ne vaan niin ihania. 

Jatkoimme lintubongailua ja uskokaa tai älkää, koko lauma haahkoja päätti odottaa meitä. Olihan niitä näkynyt merellä useaan otteeseen, mutta kaukana allokossa oleva pariskunta ei ole ihan helppo saada tallentumaan terävänä. Ainakaan minun kuvaamistaidoillani. Mutta nämä söpöliinit siis päättivät poseerata paparazzalle. Ja nyt mnulla sitten on kuva haahkoistakin. Oikein montakin kuvaa, jos ollaa rehellisiä.

Päivän retken päämäärä oli Kaitviken. Meloimme, vielä matalan ja ruskean kaislan läpi niin pitkälle kuin pääsimme. Ihan poukaman perällä säikäytimme hauen. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, se säikäytti minut. Kun ympärillä on aivan hiiren hiljaista niin tuollainen, vähintäänkin valaan kokoisen, hauen hyppy saa minutkin hyppäämään. Ja jos joku nyt väittää ettei niin isoja haukia ole niin saa todistaa väitteensä ja mennä hakemaan sen tuolta. Iso se oli, näettehän miten venytän käsivarsiani kun esittelen sitä? Harmi etten ehtinyt kuvaamaan tuota ihmettä. Keskityin tosin aika tarkkaan kun yritin tajuta mikä tai ketkä olivat piilosella kaislikossa. Selvisihän se. Montako löydätte kuvasta?

Kaislikossa muuten piileskeli aika paljon muitakin eläviä. Nokikanan pokka piti todella hyvin, melkeinpä tuli Hyasinth Bucket mieleeni, mutta lopuksi lintu päätti hylätä pesänsä. Emme tosin olleet edes tietoisia siitä että se oli siinä vieressämme ennenkuin pongahti ilmaan. Silkkiuikkuja kaislikossa oli hurjan paljon, niitä ei melojat olisi voineet vähempää kiinnostaa. Kovin erilaisia nuo linnut ovat. 

Miehenikin oli selvästi romanttisella tuulella, kaipa nämä kaikki pariskunnat saivat hänetkin innostumaan? Meloimme Mataskärssundetin läpi, ohi Matasaaren tuttujen rantojen.

Heti Matasaaren sillan jälkeen olikin sitten aika ihailla nokikanaa ihan kunnolla. Tämä yksilö oli selvästi tottunut ihmisiin. Lintu poseerasi kiltisti kun meloimme (tai no, minä kuvasin) pesän ohi. Käänsi nyt sentään katseensa meihin, mutta näytti lähinnä siltä että teki mieli haukottaa. Hyvin kasvatettuna lintusena ei kuitenkaan näin tehnyt kameran edessä. 

Kun pääsimme lähes Bredanille saakka näimme silkkiuikun pesässään. Nuo nyt ovat tottuneet melojiin, varmaan päivittäin pesän ohi melotaan. Tällä neitokaisella oli kuitenkin kiire johonkin tapaamiseen, koska veti yhtäkkiä peiton muniensa päälle ja painui pinnan alle. Oli oikeasti hupaisan näköistä kun peitteli munansa. Kunnon äiti peittelee lapsensa! 

Matkaa tuli mittariin 12,3 km, ei siis mikään järjettömän pitkä lenkki, mutta yksi ihanimmista reissuista aikoihin. Näin paljon luonnon ihmeitä yhdellä reissulla. Kun siihen vielä lisää luodoilla kukkineet keto-orvokit, koivujen vaaleanvihreät pitsikoristeet ja auringon joka valaisi kaiken loistavan kauniiksi niin voiko pieni ihminen enempää vaatia?