Vihdoinkin

Jos viime viikolla oli loistava sää, niin eipä voi eilistäkään säätä moittia.

Aurinko paistoi ja tuuli herätteli merenpintaa henkiin. Ja kerrankin olin ihan ajoissa Bredanilla!
Lähdimme kiertelemään lähirantoja ja bongailemaan lintuja. Minulta kun edelleen puuttui se haahkan kuva. Huomaattehan menneen aikamuodon!

Ihka ensimmäinen bongaus oli tietysti kyhmyjoutsen, niitähän tuolla Bredanin läheisyydessä on paljon. Tai ehkäpä näin jokun tiiran kaartelevan tai västäräkin rannalla ihan ensimmäisenä, mutta enismmäinen virallinen bongaus siis oli kyhmyjoutsen. Ja heti sen jälkeen sitten ensimmäinen pesäkin. On se uskomatonta miten pieneksi kyhmyjoutsen voi painua pesässää, hieman sentään nosti päätänsä kun menimme hänen armonsa pesän ohitse. Kaunis (ja ihan hieman pelottavakin) eläin! En kyllä tahtoisi sitä kiukkuista herraa mistään lähettyviltä, enkä edes kauempaa, niskaani. En edes vaikka siitä voisi saada upean kuvan. Jos ehtisi kuvaamaan siinä tilanteessa.

Skataholmarna olivat seuraava kohteemme ja rantakivillä pomppi lauma meriharakoita. Niitä selvästikin häiritsi melojat, hirveä käkätys alkoi kun ohitimme linnut. Siirsimme siis Arielia eteenpäin ja siinä ne sitten olivat taas kerran. Haahkat. Kerrankin linnut olivat niin hyvin suojassa kivien välissä että pääsimme suhteellisen lähelle ilman että ne säikähtivät. 

Kipparikin osallistui lintubongailuun ja löysi kalalokin männystä. Kuulema lokit eivät istu puussa, ainakaan kipparin mielestä. Tämä lokki nyt ainakin oli päättänyt ihailla Tirgrundetia hieman korkeammalta. Minä keskityin tiirailemaan tiiraa pesässään. Minä kun en tunnista lintuja alkuunkaan, en uskalla edes arvata mikä tiira olisi kyseessä. Voisikohan joku lukijoistani auttaa?

Jatkoimme Varlaxvikeniin ja ihmettelimme taas joutsenia, tällä pariskunnalla ei ollut vielä munia koska yhdessä nauttivat ilta-auringossa uiskentelusta. Mekin olimme omat "munamme" hylänneet kun lähdimme ilta-auringosta nauttimaan Kipparin kanssa. Toivottavasti joutsenpariskunta kuitenkin saa nauttia omista munista. On ne vaan niin ihania. 

Jatkoimme lintubongailua ja uskokaa tai älkää, koko lauma haahkoja päätti odottaa meitä. Olihan niitä näkynyt merellä useaan otteeseen, mutta kaukana allokossa oleva pariskunta ei ole ihan helppo saada tallentumaan terävänä. Ainakaan minun kuvaamistaidoillani. Mutta nämä söpöliinit siis päättivät poseerata paparazzalle. Ja nyt mnulla sitten on kuva haahkoistakin. Oikein montakin kuvaa, jos ollaa rehellisiä.

Päivän retken päämäärä oli Kaitviken. Meloimme, vielä matalan ja ruskean kaislan läpi niin pitkälle kuin pääsimme. Ihan poukaman perällä säikäytimme hauen. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, se säikäytti minut. Kun ympärillä on aivan hiiren hiljaista niin tuollainen, vähintäänkin valaan kokoisen, hauen hyppy saa minutkin hyppäämään. Ja jos joku nyt väittää ettei niin isoja haukia ole niin saa todistaa väitteensä ja mennä hakemaan sen tuolta. Iso se oli, näettehän miten venytän käsivarsiani kun esittelen sitä? Harmi etten ehtinyt kuvaamaan tuota ihmettä. Keskityin tosin aika tarkkaan kun yritin tajuta mikä tai ketkä olivat piilosella kaislikossa. Selvisihän se. Montako löydätte kuvasta?

Kaislikossa muuten piileskeli aika paljon muitakin eläviä. Nokikanan pokka piti todella hyvin, melkeinpä tuli Hyasinth Bucket mieleeni, mutta lopuksi lintu päätti hylätä pesänsä. Emme tosin olleet edes tietoisia siitä että se oli siinä vieressämme ennenkuin pongahti ilmaan. Silkkiuikkuja kaislikossa oli hurjan paljon, niitä ei melojat olisi voineet vähempää kiinnostaa. Kovin erilaisia nuo linnut ovat. 

Miehenikin oli selvästi romanttisella tuulella, kaipa nämä kaikki pariskunnat saivat hänetkin innostumaan? Meloimme Mataskärssundetin läpi, ohi Matasaaren tuttujen rantojen.

Heti Matasaaren sillan jälkeen olikin sitten aika ihailla nokikanaa ihan kunnolla. Tämä yksilö oli selvästi tottunut ihmisiin. Lintu poseerasi kiltisti kun meloimme (tai no, minä kuvasin) pesän ohi. Käänsi nyt sentään katseensa meihin, mutta näytti lähinnä siltä että teki mieli haukottaa. Hyvin kasvatettuna lintusena ei kuitenkaan näin tehnyt kameran edessä. 

Kun pääsimme lähes Bredanille saakka näimme silkkiuikun pesässään. Nuo nyt ovat tottuneet melojiin, varmaan päivittäin pesän ohi melotaan. Tällä neitokaisella oli kuitenkin kiire johonkin tapaamiseen, koska veti yhtäkkiä peiton muniensa päälle ja painui pinnan alle. Oli oikeasti hupaisan näköistä kun peitteli munansa. Kunnon äiti peittelee lapsensa! 

Matkaa tuli mittariin 12,3 km, ei siis mikään järjettömän pitkä lenkki, mutta yksi ihanimmista reissuista aikoihin. Näin paljon luonnon ihmeitä yhdellä reissulla. Kun siihen vielä lisää luodoilla kukkineet keto-orvokit, koivujen vaaleanvihreät pitsikoristeet ja auringon joka valaisi kaiken loistavan kauniiksi niin voiko pieni ihminen enempää vaatia?