Pitkästä aikaa

Olosuhteiden pakosta ja flunssan takia on melonta jäänyt vähemmälle meidän osaltamme. Toki Ariel on käväissyt Tampereella tässä välissä, tytöt osallistuivat NMK:n ja kuvittelimme ehtivämme pienelle lenkille illalla. Tosin kävi. Mutta saimme sentään ihailla Baloon kiitämistä nuortenmestaruusvesillä, tuloksena monta kaunista mitalia ja perheeseen uusi kajakki. Vanhempi neiti kun saa ensi kesänä siirtyä kilpuriin niin pitihän sitten kunnon kiituri hankkia.

Eilen oli kuitenkin aika päästää Ariel vesille. Kauden viimeinen tiistaimelonta lähti Bredanilta ilta-auringon paistaessa, olihan sitä sadetta tullutkin koko päivän. Lähdimme melomaan Moisöfjärdenin yli kohti Amiraalisatamaa. Viime viikolla alkanut flunssa ei oikein ollut päästänyt otteestaan, en oikein pystynyt melomaan, mutta ei hätää, kyllä Ariel tottelee pelkkää kippariakin. Mikäs minulla oli siinä istuessa, kuin kiikkustuolissa, nauttien ilta-auringon värjäämästä maisemasta. Huomasi että luonto on saanut nauttia kosteudesta, ennen niin karut kallionrinteet olivat puhjenneet upeaan vihreään loistoon. Sammaleet olivat todella muhkeina, olisi tehnyt mieli astua niihin, olisivat varmaan tuntuneet samalta kuin Postin vanhat sienet joihin sai postimerkkejään dippailla aikoinaan. Mistä kaikesta lapseni jäävätkään paitsi! Nykymerkit kun liimautuvat itsestään. Eivät he tiedä miten pahalta maistuikaan postimerkkien liima. Mistä tulikin mieleeni: täköhän myrkkyä nekin sisäsivät ? No, ei murehdita nykyisen Itellan sielunelämää, siihen ei yksi blogi riitä, jatketaan matkaa.

Oikaisimme kaislikon läpi, ennen niin kauniin vihreä oli vaihtamassa väriään meripihkan keltaiseksi. Tähkät olivat jo muuttuneet kullankeltaisita lähes paahdetun kahvinpapun väriseksi, ylikypsää ihan selvästi. Ja selvä syksyn merkki. Vesi on kuitenkin edelleen suhteellisen lämmintä, kajakkiin istahtaessa ei vielä tule sellaista oloa että pohja pitäisi jotenkin eristää vedestä.

Jatkoimme kohti Koplorneita. Aallot nostivat Arielin ilmaan ja niitä tuli niin tasaisella sykkeellä että tuntui kun olisimme koko ajan olleet noin puoli metriä merenpinnan yläpuolella. Yllättävää kyllä ei aallokko tuntunut yhtään pelottavalta, lähinnä hassulta.

Aurinko oli todellakin päättänyt siunata matkaamme, illan viimeiset säteet maalasivat taas taivaan punaiseksi ja kun merenpinnan alla vihreät lautat liikkuivat hitaasti aaltojen mukana näytti lähinnä siltä että merenneitojen hiukset leijuivat vierellämme. Ei kai rehevöitymisestä tarvitse olla huolissaan kun ajattelee näin?
Vaikka kipparin matkamittari ei oikein ollut samaa mieltä niin merkkaan kilometrit kuten melontakaverimmekin ne merkkasi: 13 km

Spegelblankt

Det var alldeles spegelblankt på havet när tisdagspaddlarna for iväg i går från Bredan.

Vi skulle bra ha kunnat fara till Kytö, nu när vädret var lugnt, men det var Torr Lövö som var vårt första mål. Lite synd, den har jag sett flera gånger i sommar. Vi fortsatte mot Stora Ådholen och hade en liten teknikkurs under tiden en del åt sin matsäck. Skoj hur det kommenteras om helt samma saker om jag sen lyssnar på flickornas tränare eller på vår ledare. "Armarna ordenligt fram, draget tar slut vid höften..."

Vi fortsatte mycket nära stranden, beundrande havsbottnen och stenarna. Vattnet var så pass högt att vi kunde paddla på sådana ställen vi inte normalt kan närma oss.

Hemåt kom vi längs bekanta rutter: Mellan Stora och Lilla Kalvholmen. Vi hann beundra ruttbåten, men annars var det faktiskt helt dött ute till havs. Ingen annan ute än vi.

När vi närmade oss viken mellan Bergö och Ramsö svävade dimman över vattnet. Eftersom det fortsättningsvis var alldeles stiltje, väntade jag mig så där smått att älvorna skulle ha dansat och speglat sig i havsytan. Inte för att jag vet om älvorna höll till vid vatten. Dimma är på något sätt så förtrollande. Inte undra på att de förr i världen såg både Näcken (nej, honom vill jag inte träffa) och vittror i dimmorna.

16,2 kilometer

Sataa, sataa, ropisee

Tänään olikin sitten hyvin erilainen melontapäivä. Salossa oli outo sää koko päivän, mutta Espoosta kantautui aurinkohuhuja. Siispä olin toiveikas lähtiessäni matkaan. Turhaan. Kello kuudelta alkoi kaatosade. Olimme juuri ehtineet istahtamaan Arieliin, joten penkki oli mukava ja kuiva. Siinä istuskelimme Bredanilla katsellen miten sadepisarat pomppivat ylös suolaveden pinnalta. Pieniä valkoisia, lähes rakeen näköisiä tippoja tunki siis merenpinnasta hihoihin samalla kun makeavesi huuhteli kaiken muun. Lopputuloksena oli läpimärkä meloja. Olisi ollut hyvä päivä harjoitella eskimokäännöstä, jos siihen olisi sielunpaloa. Päätin siirtää silmälasini aukkopeitteen alle, ei niistä mitään hyötyä nenällä ainakaan ollut. Olo oli kuin Legolandissa: Läpimärkä.

Sade selvästi piristi kaloja, vedenpinnan yläpuolella salamoi pieniä hopeanuolia. Siinä ne pomppivat Arielin ympärillä kuin minikokoiset delfiinit. Hauskoja.

Lähimme kuitenkin matkaan ja sade loppui kuin loppuikin heti kun pääsimme kunnolla merelle. Etenimme kohti Bodöklobbeneita ja aallot katoivat meitä todella tehokkaasti. Välillä oli olo kuin Pendolinossa kun maisema vaihtui aika vauhdikkaasti. Kippari vaan ohjaili ja annoimme aaltojen viedä. Melatonta menoa siis hetkellisesti. Kyllä luonnon voima on uskomaton. Parisensataa kiloa Arielia ei paljon aaltoja haitannut. Siellä me seilasimme aaltojen päällä kuin kaarnalaiva laulussa.

Kopplarna olivat jo todella tuttua maisemaa, niiden välissä oli jo niin rauhallista että uskalsin siirtää lasit takaisin nenälle. Apua niistä ei juurikaan ollut, sen verran täplikkäät olivat sateen jäljiltä. Mutta tutumpi tunne kuitenkin kun olivat nenälläni.

Jatkoimme kohti Pentalaa ja kiersimme sen ennenkuin palasimme Bredanille. Ensimmäistä kertaa tulimme kotirantaan ilman ilta-auringon säteitä. Olipa masentavaa! Jotenkin odotin tuota outoa valoilmiötä.

16 kilometriä tuli mittariin tänä tiistaina. Ihan kiva reissu.

Sateenkaaren kaikissa sävyissä

Pienen pieni sade kasteli ympäristöä kun saavuimme Bredanille. Ariel nostettiin ulos kastumaan ja kuuntelimme reittisuunnitelman sateen kastellessa Arielin penkkejä. Mutta kun tiistaimelonnasta on kyse, niin eihän sade voi pilata tunnelmaa. Eihän?

Kun saimme Arielin vesille oli sade historiaa ja taivaalle muodostui täydellinen optinen ilmiö. Sateenkaari. Eihän Rainbows-tytön äiti voi muuta kuin hymyillä kun sellaisen näkee. Taivas oli muutenkin yhtä väriloistoa. Pienen pieni turkoosi läiskä pilkotti valkoisten pilvien välistä ja niiden yläpuolella olikin syvän sininen taivas. Selkämme takana olikin sitten tummanharmaita, lähes mustia pilviä musteen sinisen taivaan koristeena, mutta eipä sinne tarvinnut katsella. Oikeastaan noista sinisten sävyistä puuttui ainoastaan se Fazerin versio.

Meloimme kohti Miessaarta ja siitä edelleen kohti Stora Åholmenia. Ongelmaksi muodostui vaan purjeveneet. Osuimme keskelle jotakin kilpailua ja siinä me sitten istuimme keskellä väylää ja yritimme pysyä poissa tieltä samalla kun ihailimme todella upeita ja värikkäitä purjeita. Olivat ne oikeasti kauniita, niin veneet kuin pullistelevat purjeet ilta-auringon loisteessa.

Seuraavana vuorossa oli Torr Lövö (täysin epäonnistunut nimi, minusta pitäisi olla torra) mutta ennen sitä olikin aikamoinen aallokko vastassa. Siinä aukesi kaikki niska-hartiaseudun jumit kun mela taisteli aallokossa, painaen Arielia eteenpäin. Hyvästi kaikki selkäongelmat! En edes muista aikaa jolloin kipparikin välillä näytti Rip van Winkleltä (tiedättehän sen ukkelin joka nukkui iät ja ajat ja heräsi vanhana partaniekkana...) kun selkää jomotti. Eipä jomota nykyään. Aallot todellakin kainuttivat Arielia ja nokka oli milloin yläilmoissa kuivumassa, milloin reippaasti vedenpinnan alla. Voitte vaan kuvitella minkä näköinen aukkopeitteeni oli. Jopa silmälasini olivat täplikkäänä, vesipisaroita linsseissä sumentamassa maisemia. Aikamoisia pusuja tänään siis.

Torr Lövön jälkeen olikin aika suunnata kotiin, sen verran tuo aallokko verotti voimiani että olin ihan tyytyväinen siihen päätökseen. Sen verran kostuinkin aallokossa että alkoi hieman tuntua kylmältä iltatuulen kuiskiessa tarinoitaan. Takin hihat sai onneksi lirkuteltua märkien paidanhihojen suojaksi joten lihakset eivät kylmettyneet liikaa.

Kotirannassa matkamittarit olivat hieman eri mieltä matkan pituudesta, joten uskotaan kipparia 15,5 km eikä 15,9.

Vaaleanpunaista ja purppuraa

Tiistai ja melontaa. Ja lomatkin on lomailtu, joten moottoritietäkin tuli ihmeteltyä.

Bredanilla oli hurjasti iloisia melojia lähössä reissuun, joten erkanimme heti "pitkämatkalaisiksi". Lähdimme melomaan Pentalan rantaa pitkin kohti Herrötä. Sää oli loistava, pieni tuulevire piti ihon viileänä ja aurinko huolehti siitä että olo oli kesäinen.

Juuri ennen Lilla ja Stora Herrön välistä salmea pidimme juomatauon. Ja varmaan ensimmäsitä kertaa sitten opiskeluaikojen näin korvamaneetteja! Kymmeniä pieniä maneetteja liukuivat vedenpinnan alla ja esittelivät vaaleanpunaisia C kirjaimiaan. Kyllä luontomme on täynnä mitä kummallisimpia ja toineen toistaan kauniimpia ihmeitä! Hetken ehdimme katselemaan meduusojen tanssia. Siellä nuo läpinäkyvät kaunokaiset pyörivät ja suurenivat ja pienenivät kun lipuivat ympärillämme. Vaaleanpunaiset Ct tanssivat silmiemme edessä ja ympärillä lillui läpinäkyvää geeliä. Voi kunpa noita voisi pitää kotona valaistussa akvaarioissa. Niin uskomattoman kauniita, varsinaisia satuolentoja. Jopa otusten nimi on jotenkin maaginen: Aurelia aurita

Kierrettyämme Herrön jatkoimme Herröklobbenin, Kaparklobbenin, Kaprenin ja Rövarenin ohi. Ulapalla olikin sitten kunnon ristiaallokkoa. Onneksi oli aukkopeite paikallaan sillä meri ei tyytynyt antamaan pientä pusua vaan vaatimalla vaati päästä halamaan kunnolla. Syliinhän siinä sitten lopulta tultiin. Aukkopeitteen päälle kehittyi pienempi meri jota en ihan hetkessä ehtinyt häätämään, sen verran aallot keinuttivat. Voi kunpa siinä olisi ollut oma pikku meduusa minulle, tosin eipä sitäkään olisi ehtinyt ihmettelemään. Meri kiersi kun vatsatautisen masu. Eivät tienneet aalllot minne olivat menossa vai olivatkohan jo mahdollisesti tulossa. Ariel ei kuitenkaan ollut mitenkään tilanteesta stressaantunut, puski onnellisena kuin Pikku-Veturi eteenpäin ja keinui välillä aallon huipulla, välillä laaksossa. Aikamoista vuoristorataa kun katseli melontakavereita. Milloin istuivat meressä mela kädessään, milloin kajakeissaan. Kajakit kun hävisivät tehokkaasti aaltojen väliin.

Joulu on selvästi muuten tulossa. Lumiukko oli mennyt uimaan ja jakautunut palloiksi matkan varrella. Tai sitten jättiläiset leikkivät lumisotaa. Meressä kellui kolme jättikokoista lumipalloa. Onhan se tietysti mahdollista että nuo olivat tylsiä valkoisia poijuja, mutta miksi niitä olisi kolme keskellä merta? Kyllä tuo lumiukko on todennäköisempää. Ehdottomasti. Kun joulukin on tulossa!

Pääsimme ennenpitkään Långgrunetin taakse piiloon aallokkoa ja otimme rauhallisemmin että ehdin ihmettelemään lintuja. Maihinnousu olisi ollut taas sallituua kun elokuu tuli, mutta jotenkin tuo lokkien, valkoposkihanhien ja joutsenien valtaama luoto nyt ei oikein inspiroinut, en usko että edes kumisaappaat jalassa olisin tuonne tahtonut. Sen sijaan linnut olivat ihania. Lokinpoikaset olivat jo aika isoja, mutta edelleen aivan kirjavia. Jotenkin tuli Legenda Suojelijoista elokuva mieleeni kun poikaset lentelivät ympärillämme. Kävimme sen aikoinaan tyttöjen kanssa katsomassa 3D:nä (makupala täältä). Valkoposkihanhien poikaset olivat jo lähes aikuisten näköisiä, mutta joutsenpariskunnalla oli minusta aika pieni poikanen. Ja yksi ainut. Tosin nuo vanhemmat eivät kyllä olleet ihan fiksuja. Painuivat molemmat karkuun kun Ariel lähestyi ja jättivät pikkuisen pärjäämään yksin saaresta heidän peräänsä vesille. Voi pientä. Ensi se kompuroi hiekalla ja sitten ui minkä räpylöistä lähti kun yritii ehtiä vanhempiensa matkaan. Oli kuin pienenpieni siipiratasalus kun jalat meloivat molemmin puolin pientä ruumista. Olisin tuonkin voinut adoptoida ja tuoda kotiini jos olisi sallittua.

Meloimme Tvihjälpin ohi kohti Bredania. Ilta-aurinko melkein petti minut. Hamnkopplanin kohdalla aurinko päätti päättää retkensä ja mennä pilven taakse piiloon, mutta Bredvikenin avautuessa silmiemme eteen se päivänsäde viimeinen piti huolen siitä että tunsin itseni tervetulleeksi kotiin. Säteet värjäsivät pilvet vaalean purppuralla. Kaikkien ihmeien lisäksi pääsin siis vielä ihmettelemään iltataivastakin.
Alan muuten kohta kuulkaas kyllästyä näihin tasalukuihin: 17 km

Eilisestä menestyksestä innostuneena lähimme KK:n (kajakki koira) kanssa uudelle reissulle. Pikkukippari oli mukana Baloon kanssa, minikippari jäi mökille miettimään ulkoasuvalintojaan.

Aloitimme lähtemällä Vitholmeniin jaloittelemaan. KK ihmetteli metsämaisemaa ja jalotteli ihan miellään. Pieni paniikki iski siinä vaiheessa kun Ariel siirrettiin vesille. KKlla oli kyllä liivit päällä, mutta se ei ollut riittävä tae mukaanpääsystä. KK käveli veteen keskiaukon kohalle, aikamoinen saavutus koiralta joka ei vedestä liioin välitä, ja ynisi hiljaa. Luuli kai pikkuinen että mamma hylkää lähisaareen? KK nostettiin kyytiin ja matka jatkui kohti Rävholmenia.

Pikkuinen aallokko ulapalla oli, mutta KK selvisi mallikelpoisesti!

Risholmenissa oli seuraavan tauon paikka, mutta siellä inhottavat viholaiset (heh, opinhan mikä noiden inhotusten nimi on oikeasti) hyökkäsivät KKn kimppuun, joten tauko jäi lyhyeksi. Tassut mereen ja sitten kajakkiin.

Kotimatkalla kiersimme vielä Hattvalkarneiden välistä ennenkuin jatkoimme kohti sillanalitusta. Valitettavasti juuri siinä kohtaa oli aikamoinen veneliikenne ja pikkukippari oli hätää kärsimässä pikkuhetken ristiaallokossa. Hyvinhän hän kuitenkin selvisi. Katosimme vielä peilistä että väylä oli vapaana ennenkuin suunnistimme kotirantaa kohti. Aallokkokin loppui välittömästi kun pääsimme Kitön toiselle puolelle.

8 kilometriä. Tasan. Alan kyllästyä tasalukemiin!

Reipas kajakkikoira

Katseltuamme sadetta koko matkamme ja vielä Kitössäkin tuli ihailtua ukkosta ja kaatosadetta niin piti käyttää se sateeton hetki hyväksi. Eilen oli tarkoitus ottaa Baloo ja Mr Pig matkaan mukaan, mutta kun pikkukippari sai tapansa mukaan ahdistuskohtauksen kun vaatetus ei täyttänyt jotakin ”dress code” sääntöä, tai sitten hiukset olivat huonosti, luoja tietää, äiti ei, niin Mr Pig jäi rantaan.

Baloon kippari istui kiltisti ulapalla odottaen Arielia ja varsinkin sen matkustajaa. Pystykorvamme, vanhana tekijänä, otettiin mukaan. Asiallisesti kelluntaliivillä varustettuna.  Hieman alussa hirvitti miten neiti aikoo suhtautua hommaan ilman apuvoimia, mutta mitä turhia. Eikun pylly kajakinpohjalle ja kirsu kohti tuulia. Ja matkaan!

Lähdimme seuraamaan Kitön rantoja ja neiti ihmetteli rantoja ja alati vaihtuvia maisemia ihan rauhallisesti kajakista. Ainut hetki kun hieman ihmetytti maailman meno oli kun ohitimme poijut. Neidille ei vaan mene jakeluun miksi meri on täynnä palloja.

Kitön ja Löparön välinen salmi oli ihan niin kaunis kun muistinkin, tosin kesän kuumuus näkyy rantakasvillisuudessa. Ennen niin kauniin vihertävä viidakkomaisema on muuttunut rusehtavaksi kallioksi. No, jossakinhan tämä pimeimmän Afrikan ilmastoa muistuttava kuumuus on nähtävä. Ja kohta se talvi tulee. Kuten aina aiemminkin.

Kitön toisella puolella oli jo jonkin verran tuulta havaittavissa ja koska en halunut pikkuiselle kajakkikoiralle huonoja kokemuksia vaadin että Ariel tekee u-käännöksen.

Kun kännykkä pirahti soimaan päätti pikkukipparimme pitää rapsutustauon. Baloo ja Ariel kelluivat rinnakkain ja kajakkikoiraa hellittiin oikein urakalla. Päättipä koiruus käydä pussailemassa kippariakin, se kun ei ole ihan onnellinen ellei saa olla sylissä ja nuolla jonkun naamaa. Samalla minä ihailin hopeisia pikkukaloja jota hyppivät isoja loikkia. Uskomaton näky ja aikamoinen äänikin kun muuten ympärillä ei kuulu kuin tuulen humina ja aaltojen liplatus.  Tosin se tuulen humina alkoi hieman vahvistua ja aloin olla sitä mieltä että kotiranta kutsuu.

Iloisesti lauleskellen lähdimme melomaan mökille päin, tuli siinä lauleskeltua kaikkia merihenkisiä laulja joita pystyin keksimään ja pari muutakin. Lauloimme mm kipparin uutta ”suosikkia”: ”och det var räven och råttan och grisen”. Sitä rallatusta voisi jatkaa loputtomiin, laululla kun ei ole loppua. Kajakkikoirakin alkoi lauluun kyllästyä ja kävi makaamaan kajakkiin ja ryhtyi iltapesulle. Eipä tainnut pahemmin jännittää meriretkeänsä.  

Pääsimme tummien pilvien alla lähes rantaan ennen kuin se pakollinen iltamelonnan tunnusmerkki näyttäytyi. Maihin siis tultiin auringon viimeisten iltasäteiden lämmittäessä.

Siten pitkin äkkiä keksi ratkaisu ongelmaan ”mikä onkaan se täydellinen maihinmeno käsky”? Maihin on liian lähellä maahan käskyä, tosin blondi ei kyllä sitäkään hallitse, mutta ei nyt sekoiteta liikaa sitä ainutta aivosolua. Kippari sen sitten keksi: Rantaan. Eipä käsky tehonnut, mutta eipä sitä nyt kukaan odottanutkaan. Ei edes pikkukipparin houkuttelu tehonnut, lopuksi kajakkikoira nostettiin rantaan. Ja häntä tietysti heilui.

Kukaan meistä ei valitettavasti muistanut sitä hemm***  ku**aispesää joka on rannassa. Pystykorvamme tassuja purtiin. Ällöttävät otukset!

10 ja ½ kilometriä. Ihan kiva iltalenkki.