Kuvat voivat ällöttää joitakin

Varoitan nyt ihan alkuun: tällä kertaa luonto näytti karumman puolensa ja luurankoja on nähtävissä tässä päivityksessä. Tiedän että voisin jättää ne näyttämättäkin, mutta päätin nyt kuitenkin lisätä kuvat tänne. Siispä jättäkää tämä päivitys väliin jos haluatte nauttia kukkasista ja meri-ilmasta!

Lähdimme melomaan kohti Gåsgrundetia, tarkoituksena, taas kerran, löytää muutama geokätkö. Omat lapsukaisemme olimme hylänneet kotiin. tämä äiti näytti vähän siltä että hänkin olisi voinut jättää lapsukaiset jonnekin muualle kiukuttelemaan. 

Sillä aikaa kun muut etsivät kätköjä, minä ihailin maisemia.

Joku kala oli päätynyt osaksi ravintoketjua, eipä ollut paljon jäänyt jäljelle.

Jatkoimme matkaamme, kätköjen löydyttyä, kohti Knapperskäriä.

Vedenpinta oli laskenut todella voimakkaasti ja rantakalliot olivat ihanan vihreän "kokokalliomaton" peittämät. Melkein teki mieli istahtaa kalliolle ja liukua alas mereen.

Rantakalliot olivat muutenkin käsittömättömän kauniita. Useammin pitäisi ottaa pieni tauko ja ihmetellä luonnon kauneutta

Saaresta löytyi myös joutsenen luuranko. Surullista toki, mutta samalla ei voinut kuin ihailla miten uskomaton taideteos tämäkin luonnon ihme on. Koko tuo luumassa on joskus noussut siivilleen. 

Matka jatkui kohti Rövaren ja Kaparen saaria, nauttien pienestä tuulevirestä joka pikkaisen keikutti Arielia. Molemmissa saarissa oli kätkö, joten ehdin nauttimaan maisemista.

Taas kerran sain todeta että meren voima on käsittämätön, rantakivetys oli varsinaista taidetta. 

Pakostakin tuli, näitä ihaillessa, mieleeni eräs toinen taiteilija: Tommy Tabermann:

Jokainen joka on pidellyt aaltojen silittämää kiveä kädessään
tietää että jatkuvilla hyväilyillä on ihmeitä tekevä voima.

Kaparenin rannassa tuli vastaan seuraava kuollut lintu. Näiden vuosien aikana en ole juurikaan kuolleisiin lintuihin törmännyt, en ainakaan näin äskettäin kuolleisiin, joten jäin miettimään mikä lintuja tappaa tuolla alueella. Toivottavasti on vain sattumaa.

Kävimme vielä etsimässä Stora Herröstä pari kätköä. Ja sinisorsa toi hymyn huulilleni. Eläviäkin lintuja oli nähtävissä.

17 km tuli melottua ja jonkinvrran käveltyä.

Pari päivää myöhemmin kävimme etsimässä Iso Vasikkasaaren kätköt, 10,5 km tuli silloin melottua

Lisää kätköjä

Oltuani todella reipas edellisellä geomelontaretkellä, oli Kippari luvannut että seuraava retki tehtäisiin loistavassa säässä ja maisemista nauttien. Siispä lähdimme etsimään lisää kätköjä!

Ihan hullua tämä kätköily ei ole, sillä tuleepa ihmeteltyä todella upeita paikkoja. Kuten esimerkiksi Pentalassa olevaa Saaristomuseota. 

Ranta-aitan ruokokatto on tehty vuonna 2008 ja se on kestänyt talvet ja kesät loistavasti. Uskomatonta käsityötä, todella hienoa että tällaistakin edelleen tehdään ja vanhoja rakennuksia kunnostetaan. 

Jatkoimme Pentalasta Medvastöhön ja lähdimme jalan etsimään yhtä kätköä. Matkalla törmäsin aikamoiseen rakennelmaan jota ihminen ei ollut tehnyt. Onkohan tämä muurahaisten pilvenpiirtäjä? Ainakin ovat tuulelta ja tuiskulta suojassa.

Valitettavasti en tajunnut pistää ihmistä seisomaan tämän männyn juureen. Aika pieneksi sitä itsensä tunsi tuon rinnalla, tuo alin oksa on parin metrin korkeudessa.

Pieni pihlaja oli hakenut turvaa männystä. Saa nähdä miten männyn käy jos pihlaja lähtee kunnolla kasvamaan.

Jatkoimme matkaa kunnon risukasaan, mutta uskomatonta kyllä: kuuset olivatkin suorissa riveissä ja metsässä pystyi liikkumaan lähes ongelmitta.

Vain hobitit puuttuivat, en tiedä mitä lannoitetta tuolla on käytetty mutta puut olivat ihan käsittämättömän kokoisia. Ja valo joka tuolta ylhäältä jostakin siivilöityi maahan oli todellakin kultaista. Uskomaton paikka jolle ei mitkään kuvat tekisi oikeutta. Tuo on koettava ilta-auringossa!

Jatkoimme matkaamme kotiin pitkin Pentalan toista rantaa ja kohtasimme suhteellisen harvinaisen näyn. En ainakaan minä muista nähneeni koskaan mökkirannassa helikopteria. Muutenkin kulkuvälineet olivat hiemn nopeampia kuin kajakit tuolla mökillä. 

Koska minulle oli luvattu hyvää melontakeliä sain sitten nauttia värien leikistä kun ilta-aurinko pisti parastaan. 

Meri muuttui turkoosiksi ja lämpötila lähenteli välimeren kevätiltoja. Tällaisesta illoista ei usein täällä nautita, joten pakkohan tätä oli hetki kummastella.

15,2 kilometriä meloen aivan loistavassa säässä ja upeissa paikoissakin tuli käytyä. Kävelykilometreistä ei aavistustakaan, mutta niistähän ei pidetä kirjaa. 

Kätköjä

Pari viikko sitten olimme päättäneet lähteä "geomelomaan". Tapaaminen oli sovittu Bredanille eikä sääennusteen perusteella ollut odotettavissa mitenkään kovinkaan pahaa säätä. Tämän kesän ennustukset eivät ole kuitenkaan aina osuneet ihan oikeaan, tälläkin kertaa saimme todeta että ennustukset ovat ennustuksia. Matkaan pääsimme kuitenkin ihan kivassa säässä, merimetsokin ojenteli siipiään ja nautti kesästä. 

Merimetsoja riitti kuvattavaksi, valitettavasti aallokko oli vaan sen verran haastavaa että Canon oli pistettävä piiloon ja toivottava että Ariel pysyisi pystyssä. 

Uskomatonta kyllä, saavuimme Torr Lövöhön turvallisesti, joskaan emme kuivina. Muutamat aallot olivat kastellet kaiken aukkopeitteen yläpuolella, eli melojan päästä vyötärölle. Ja loput kastuikin kun nousin Arielista pois ja aukkopitteen päälle kertynyt minivaltameri roiskui päälleni. 

Olotila oli kuin pienillä sammakoilla

Poliiseja ei saaressa näkynyt, mutta aina välillä heitä saaressa käy.

Bongattuamme saaren kätköt, siirryimme sellaiseen aallokkoon että oikeasti oli jo äitiä ikävä. Hengissä selvisimme ja olin suorastaan ylpeä itsesäni. Olin todellakin ylittänyt niin mukavuus- kuin sietorajanikin. Ja hengissä, joskin märkänä. 

Täällä oli taas kätköt kateissa...tai ehkäpä ennemminkin koordinaatit etsinnässä. Kalliolla oli erilaisia viestäjä runsaasti, yksi niistä oli löydettävä. 

Jo vuonna -51 osattiin näköjään kertoa että Facebook on menossa pörssiin. Tai sitten tässä onkin joku ihan muu viesti taustalla. 

Kävin haistelemassa kesän viimeistä ruusua. Aika tuoksuton tuo  oli, kesätuulin tuoksu oli kuitenkin huumaava.

Olisikohan tämä ollut jonkinlaista jäkälää? Aikamoinen väriläiskä kuitenkin. 

Koska kamera oli suurimman osan matkasta turvallisesti piilossa on kuvasato hieman yksipuolista. Ja koska kätköpaikkojakaan ei voi paljastaa niin tyydyin kuvaamaan maisemia. 

Jotkut sentään nauttivat tuulesta ja aalloista. Olosuhteet lienevät olleet loistavat jos halusi roikkua purjeen perässä.

Rantakasvit olivat hurjan suloisia, tunnustan että mikä tahansa kuivalta maalta löytyvä oli sinä sunnuntaina luomoavaa...lähinnä ehkä se tunne että maata ol jalkojen alla, ei keinuva Ariel. 

Lopetimme kierroksemme Varsasaareen, minkä jälkeen katselin ulapalle ja ihmettelin vaahtopäitä. Sain Kipparin ylipuhuttua emmekä lähteneet puskemaan kilometrikaupalla vastatuuleen vaan valitsimme hieman pidemmän reitin kotiin, mutta ehkäpä hieman turvallisemman?

Noin 28 km, ei ainakaan alle sen, tuli mittariin. Kävimme 9 saaressa (Torr, Lövö, Käärmesaari, Pohjoinen Käärmeluoto, Läntinen Käärmeluoto, Korkesaari, Småholm, Tvijälp, eräässä pikkusaaresa, valitan mutta se on salainen kätkö, joten jää tässä mainitsematta ja Varsasaaressa) ja 11 kätköä tuli kuitattua. Sää ei todellakaan suosinut, mutta täytyy tunnustaa että olin aika ylpeä itsestäni. ehkäpä pikkuhiljaa voin kustua itseäni aloittelevaksi melojaksi?

Gåsgrundet

Palataan ajassa taaksepäin reilu viikko... 

Kävimme tiistaimelonnassa pitkästä aikaa kun sääkin oli taas siedettävää. Vesi on edelleen korkealla, joten nämä kumartelevat hanhet olivat ihan tarpeellisia. Ne kun eivät seiso pohjalla harjoittelemassa joogaliikkeitään vaan kiven päällä. Äärettömän ystävällistä merkitä nuo kivet kunnolla. Tosin tämä kivi on aika hyvin Kipparilla tiedossa.

Pitkästä aikaa näimme merimetson ja vaikka Kippari ei niistä pidäkään oli tämä patsaana istuva minusta aika upea ilmestys. 

Pieni lokinpoikanen oli selvästikin eksynyt merelle. Lintu vaikutti väsyneeltä, eikä lähettyvillä näkynyt minkäänlaisia lokkeja. Mieli olisi tehnyt ojentaa mela ja napata pikkuinen kyytiin, mutta koska poikanen ei vaikuttanut loukkaantuneelta, en oikein voinut keksiä syytä stressata sitä ottamalla kiinni kun toinen niin määrätietoisesti, joskin väsähtäneenä, ui kohti läheistä kalliota. Toivottavasti pieni hengähdystauko toi uusia voimia ja toivottavasti jostakin ilmestyi lokkeja suojaamaan pienokaista. Luonto on joskus aika armoton. 

Jatkoimme kohti Lövötä. Ruoppaamisen jäljiltä alue oli jonkinverran menettänyt taianomaisuuttaan, mutta tarpeeseen ruoppaus kyllä on tullut. Ainakin tuosta mahtui nyt paremmin menemään. 

Harmaahaikaroitakin ehdin ihailemaan kun pidimme pienen juomatauon ennen kuin jatkoimme matkaamme. 

Sinisorsan mielestä olisimme voineet pitää pidemmänkin tauon, rouva selvästi häiriintyi kun pienempi armaada kajakkeja lähestyi. 

Merimetsoja nähtin enemmänkin. Ja tämä ihmeenvärinen haahka (?) joka tuntui ärsyyntyvän merimetson läsnäolosta. Emme jääneet kuuntelemaan sananvaihtoa, mutta jokin asia painoi pahasti mieltä äänestä päätellen. 

Tiiran poikasella ei sen sijaan ollut mitään asiaa vaan istui hiljaa kivellä odottamassa jotakin. 

Gåsgrund (Hanhikari, hyvin vapaasti suomennettuna) oli tällä kertaa nimensä veroinen. Valkoposkihanhet nauttivat saaren kauneudesta, kuten mekin. Pidimme pienen jalottelutauon saarella

Kävelimme saaren toiselle puolelle, maisemat ovat lumoavan kauniit. 

Minä sentään ehdin napsimaan kuvan saaren uskomattomasta kukkaloistosta. Nämä luonnon värikkäät taideteokset saavat niin hyvälle tuulelle!

13 km tuli melottua. 

Hieman harmittaa

Kuten jo eilen totesin, on blogi pahasti jäljessä. Heinäkuun puolella teimme Canoalaisten seurassa jo perinteeksi muodostuneen jokiretken.

Ei ollut edes ahdasta tällä kertaa sulkuporttien välissä, sen verran alkukesän huono sää oli vähentänyt matkaan lähtiöitä. 

Lähdimme melomaan kohti Sjundbyn linnaa, sää helli meitä sen verran että saimme nauttia yhdestä heinäkuun harvoista kesäpäivistä.

Ariel liukui kauniisti ja nautimme tutuista maisemista

Joki oli peilityyni, joten kannot ja rungot olivat ikävästi piilossa ruskeassa vedessä. Ja koska minä keskityin kuvaamiseen, ehdimme yhdelle rungolle jopa nousta. Onneksi käsiä oli lähettyvillä, joten matka jatkui näppärästi kun saimme työntöapua ja pääsimme pois rungon päältä.

Tällä kertaa emme jääneet Pendoliinon alle, taisi VRn aikataulu taas elää omaa elämäänsä? 

Pääsimme yllättävän nopeasti Sjundbyn linnalle ja edessä oli lounastauon lisäksi kajakkien kantamista tien yli. 

Ei, kajakki ei kadonnut, mutta tämä on muuten syy siihen että meidänkin perhe innostui geokätköilystä! 

Lempiruokapaikkani oli varattuna, en osaa sanoa mitä kuvasivat, mutta pieni koirakin osallistui kuvauksiin. 

Maisemat olivat, kuten ennenkin, todella kauniit.

Lounastauon jälkeen jatkoimme matkaa linnalta eteenpäin.

Tämä pikkuinen oli selvästi leikkikaveria vailla, mutta tylsät melojat eivät ehtineet jalkapalloilemaan. 

Lumpeet eivät vielä oikein kukkineet kunnolla, muutama ulpukka sentään nähtiin. Lienee kylmä sää tehnyt tehtävänsä?

Mutta voihan luonnon ihmeitä ihailla vaikka ei kukkasia olisikaan. Taideteos tämäkin. 

Joki muuttui kapeammaksi paikoitellen, mutta eipä me kovin leveää väylää tarvittu. 

Västäräkit olivat kovin kiireisiä, kaipa nekin nauttivat kesäisestä päivästä?

En osaa sanoa mikä lintu tämä oli, sen verran nopea kaveri ja säikähti selvästi meitä. Olin tahallani ottanut lyhyemmän objektiivin mukaani, ajattelin että kerrankin keskittyisin maisemiin enkä yksityiskohtiin, voin kertoa että kaduin päätöstäni aika monta kertaa matkan varrella, tässä yksi niistä kerroista.

Olivathan maisemat toki kauniit, lähes viidakkomainen olotila kaiken kasvillisuuden keskellä.

Kirkkojokea jatkoimme niin pitkälle kun vain pääsimme

Törmäsimme telkkään

Tosin lintu ei pahemmin välittänyt meistä vaan lähti matkoihinsa

Olimme päättäneet mennä Kirkkojokea niin pitkälle kuin pääsisimme, vielä parisen mutkaa pitäisi oletusarvoisesti pystyä melomaan. 

Viimeinen sillanalitus

Ja sitten se oli siinä! Päivän suurin pettymys, väärä objektiivi. Nostin Canonin ja sain laukaistua sen yhden ainoan kuvan, onneksi näin, sillä Kippari ei oikein ensin uskonut kun kerroin mitä näin.

Kyllä se siellä vaan on kun osasuurentaa tuon kuvan. Pyydän anteeksi onnetonta laatua, liian kaukaa, liian nopeasti, ilman minkäänlaista kohdennusta tai tarkennusta laukaistu kuva. Mutta on se. Elämäni ensimmäinen kuningaskalastaja!

Ihailimme hetken linnun pyrähtelyjä, jopa Kippari ehti sen näkemään, ennen kuin lähdimme paluumatkalle. 

Otimme pienen tauon sillan kohdalla.

Kippari jaloitteli ihan kunnolla ja kävi ihailemassa tietä.

Minä ihailin pohjaa ja veden virtausta matalimmissa kohdissa. 

Ja neidonkorentoja joita liiteli hurjia määriä Arielin ympärillä.

Osa niistä jopa päättivät tunkea kuvaankin kun jatkoimme matkaamme.

Ihan uskomattoman kauniita olentoja. En yhtään ihmettele että ihmiset ovat nähneet keijukaisten tanssivan niityillä. 

Kokeilimme pääsisikö tällä kertaa ihan kirkolle saakka joen toista haaraa

Kaunista oli täälläkin. 

Kirkolle ei päästy. Vettä olisi ollut, mutta ryteikkö esti matkanteon. 

Neidonkorennot sen sijaan pääsivät liitelemään ihan vapaasti oksien välissä. 

Kotimatkalla kaverimme oli jo kyllästynyt odottamaan pelikaveria.

Pikkuhiljaa meloimme kohti linnaa.

Välillä sai hieman varoa päätänsä, miten tämäkin runko pysyy "pystyssä" on ihan käsittämätöntä akrobatiaa. 

Kovin paljon tukea tuo joenpenkka ei nimittäin tarjoa. 

Ihania pesäkoloja oli tarjolla vaikka minkälaisille eläimille, saukkoja joella pitäisi asustella. Vimpojakin pitäisi löytyä ja meritaimenia, harmillista kyllä emme vaan tällaisia ihmeitä ole koskaan nähneet.

Pikkuhiljaa koko porukka saatiin kasaan, osa nimittäin jäi nauttimaan uimarannasta kun me muut jatkoimme jokea niin pitkälle kuin mahdollista. 

Aikamoiset aurinkovarjot oli luonto meille tehnyt.

Tämä puiden tapa kasvaa joen pintaa hipoen on mielenkiintoinen. Ja näitä tuolla riittää

Takaisin merellä sainkin sitten viimeisen kerran miettiä olikohan ihan viisasta ottaa tuo lyhyempi putki mukaan.

Merikotka. Taas kerran, räpsy liian kaukaa ja suurennettu yksityiskohta. 

On tuo mahtavan kokoinen lintu!

Takaisin Bredanilla ihailimme vielä "omia" joutseniamme. Ehdin jo säikähtämään että yksi poikasista oli kadonnut.

Onneksi pikkuinen oli jäänyt hieman jälkijunaan ja isä oli vahtimassa ettei eksy liian kauaksi muusta porukasta. 

31,1 km tuli mittariin joella.