Kauden päättäjäiset

Lokakuu lähestyy, joten retkimelojat lähtivät tänään kohti Kaparnia lättyjuhlia viettämään.
Valitettavasti retkiämme seurannut aurinkoa ei ollut saanut kutsua, joten pienessä sateessa pakkasimme Arieliin mm polttopuita ja pikkuneidin kyynärsauvoineen. Balookin nostettiin vesille ja koska lättypannu oli pakattuna neidin selän taakse ilmoitimme että olisi parempi pysyä pystyssä. Muurikkapannu kun aika nopeasti luultavasti lähtisi Atlantikseen mikäli saisi mahdollisuuden.

Kerrankin retkelle lähti runsaasti kaksikkoja, Ariel ei todellakaan voinut tuntea itseänsä mitenkään poikkeavaksi, 3 muutakin miehistökajakkia suuntasi kohti Pentalaa Maretin kautta.
Joutsenpoikasten kaulat ovat selvästi vaalentuneet, näimme useita perheitä ja kaikissa tilanne oli samanmoinen, poikaset lähes aikuisia. Jotekin haikeata, syksy todellakin tekee tuloaan.

Tuulesta ja sateesta huolimatta jatkoimme kohti Herrötä ja sieltä sitten Kaparnille. Aikamoinen maininki painoi meidät kapeikon läpi rantaan. Meitä odotti taas lauma kumiankkoja ja ladattu ase. Tosin metsästäjä tajusi lähteä ankkoineen jonnekin muualle. Baloon kipparia hieman huolestutti kuinka pääsisi takaisin merelle. Mutta mitä sitä nyt suremaan, oli räiskäleiden aika!

Tuli saatiin kuivilla haloilla heti roihuamaan ja eikun räiskäleitä paistamaan. Ja kuten lorukin kertoo: Aurinko, aurinko lettuja maistaa...tulihan se maistiaisille! Lähdin kiertämään Kaparnia sillä aikaa kun muut söivät ja tajusin että se oli oikea kultakaivos. Puoli pussillista rouskuja muutamassa minuutissa! Joulupöydän sienisalaatti on hyvällä mallilla. Toivottavasti isi suostuu sen tekemään.

Aallokko oli valitettavasti voimistunut kun päätimme lähteä kotiin ja Baloo ei kertakaikkiaan tahtonut lähteä kivikkoon  maininkeja vatsaan taistelemaan. Siispä kippari kantoi Baloon saaren toiselle rannalle ja saimme Arielin vesille hieman muiden jälkeen. Hieman minua hirvitti, en ollenkaan tykkää kun lapseni ei ole silmieni alla. Äkkiä me kuitenkin saimme Arielin muitten luo ja siellähän reipas lapseni odotti. Pikkusisko oli sitä mieltä että voimakas tuuli sekoittaa hiuksia liikaa, joten hän painui Arielin pohjalle, aukkopeitteen alle. Kun Ariel keikkui kuin kehto aalloilla arvata saatta miten pikkuisen kävi.
Herrön kohdalla aallot painoivat jo aika reippaasti. Hieman hirvitti Baloon puolesta, mutta mitä turhia. Reippaasti neiti painoi aaltoja vastaan ja pääsimme turvallisesti Pentalan suojiin. Sieltä Maretille olikin sitten sivutuulta ja hieman tuntui kuulema epävakaalta meno. Mutta sen verran on noita kilometrejä pikkuisellakin takana ettei huolen häviää. Nätiltä meno näytti.
Turvallisesti pääsimme takaisin Bredanille, taisi olla Baloon pisimpiä reissuja. 15 km.

Ystävät, teitä kaivataan!

Lauantain aikataulu oli burn outtia toivovan unelma. Lähdimme kuitenkin melomaan, tällä kertaa kohti Westendiä.
Lotossakin olisi ollut illalla tarjolla 8,1 miljoonaa, sillä olisi ehkä saanut laiturista palasen tuolta?

Ihanana poikkeuksena kaikkien outojen valkoisten lasipalatsien seassa oli keltainen puutalo. Klassikko joka varmaan seissyt siinä rannassa jo silloin kun Espoo oli pikkupitäjä. Ehkä ei oikein sopinut siihen joukkoon, mutta enemmän se miellytti silmääni kuin se kolhiintunut roskis (tai olisikohan ollut joku moderni taideteos) joka oleskeli naapurin pihan komistuksena. Okei, tunnustan, ne ovat happamia. Olisihan se kiva voida asua noin, että aamulla ennen töihin lähtöä kävisi pikkuisella melontalenkillä. Jospa se 9,1 ensi lauantaina olisi kipparin? Itse kun en lottoa, mutta onneksi Ariel on minun. Saan varmaan muuttaa sen kanssa siinä tapauksessa?

Syksy tekee selvästi tuloaan. Koivut näyttivät siltä että joku oli pistänyt niihin banaaneja roikkumaan. Keltaisia lehtiä aina välillä muutamassa oksassa kun sitten taas oli vihreää reippaasti ympärillä. Okei, tiedän että banaanit kasvavat "ylöspäin" ruohossa eivätkä roiku puussa, mutta siltä nuo koivut nyt kuitenkin näyttivät.

Jatkoimme kohti Hanasaarta vaikka urputin kipparille tummista pilvistä. Ja toteutuihan se sitten. Kun istuimme kahvilla päätti pieni syysssade kastella silmälasini. Tiukka aikataulu ja sade eivät ole se kaikkein paras yhdistelmä. Tunnustan että kiukuttelin ktoimatkalla.

Istuin siinä ja katselin melani rekisterinumeroa, kun en muutakaan keksinyt ja samalla kippari sanoo: Näitkö? Mitä minun olisi pitänyt nähdä? Joku pyöreä oli noussut pintaan ja kadonnut taas. Olen ihan sataprosenttisen varma (ja nyt se ystävyys punnitaan, jokainen lukija kuittaa nyt "Jeps, ilman muuta"-kommentilla seuraavan väitteeni) että kyseessä oli triathlonia varten harjoitteleva uimari jolla oli musta uimalakki päässä. Uimari oli vaan niin väsynyt että ei jaksanut pysyä pinnalla. Kieltäydyn uskomasta, enkä hyväksy, että mieheni olisi onnistunut bongaamaan hylken tai norpan kun minä kiukuttelin. Sehän vasta saisi minut kiukuttelemaan! Uudestaan se uimari ei jaksanut päätään nostaa pintaan, olisiko pitänyt hälyttää Merivartiosto naaraamaan tuota treenaajaa?

Kotimatka sujui sitten ilman välikohtauksia. Bredanilla mittariin oli kertynyt 18,4 kilometriä, 400 meni siis rikki.

Punainen lehmä

Koska tiistaimelonnat ovat loppuneet niin lauantaimelonnat ovat alkaneet. Siispä raahaduimme Bredanilla aamutuimaan ihailemaan auringonpaistetta. Yllättävän vähän oli melojia paikalla kun ottaa huomioon loistavan sään. Ei näitä kauniita syyspäiviä varmaan loputtomiin riitä?

Lähdimme Bredanilta taas kerran kohta Torr Lövötä. Tutut maisemat liukuivat ohi ja saari oli alta aikayksikön vastassamme. Muut jäivät pitämään pientä taukoa, mutta kun olin hetken ihaillut meduusaa olimme Arielin kanssa vakaasti sitä mieltä että tällä säällä pitää liikkua. Se Kytö oli vielä saavuttamatta, joten erkanimme porukasta ja jatkoimme kohti tuota "kaukaista saarta".

Vaikka lähtiessä olikin ollut kylmä sain aika äkkiä huomata että kyllä se aurinko vielä lämmittää. Riisuin ihkauudet neopreeni hanskani koska olin läkähtyä. Huono päätös. Olen koko kesän käyttänyt hanskoja, joten melominen ilman hanskoja ei ollut ihan järkevää. Nyt peukalossa komeilee puhjennut rakko. Ja kun vielä päätin että vesi on vanhin voitehista sain huomata että joku meloja ennen minuakin on keksinyt miltä suola(vesi) tuntuu haavoissa. Jokainen kipureseptorini sormessa lähetti pikaviestejä kipukeskukseen. Onneksi tuo tunne on aika paikallinen eikä sen kummalisempaa kipua. Mutta suola ja haavat eivät siis kuulu yhteen. Olisi pitänyt uskoa että haavoihin ei suolaa kannata hieroa. Ainakaan omiinsa.

Torr Lövön etelärannalle oli pystytetty jonkinlainen verkkoseinä jonka takana pyssymiehet olivat piilosilla. Aikuiset miehet selvästi leikkisällä mielellä. Vesille oli laskettu myös parvi kumiankkoja. Olivatkohan menossa uimaan kun olivat leikkineet sotaa tarpeeksi kauan? Emme jääneet ihmettelemään noita murhahimoisia herroja vaan jatkoimme matkaamme kohti majakkaa.

Meloimme siis kohti Inre Notgrundetin majakkaa, samalla varoen purjeveneitä, luoja tietää monesko- ja mikä lie-regatta osui reitillemme. Olikohan Muumipappakin mennyt tuosta joskus ohi? Tuoltakin majakanvartija oli kateissa, eikä lamppukaan ollut päällä. Pujoittelimme kohti  Knapperskärta ja saavuimme vihoinkin Kytöhön. Siinä se oli, saari joka vielä viime vuonna tuntui olevan niin hurjan kaukana! Pidimme pienen kahvitauon ja ihmettelimme armeijan rakennustaitoa. Miksi parakki pitää rakentaa puoliksi meren päälle?

Jatkoimme matkaa kohti seuraavaa näkyvissä olevaa saarta, tai isompaa kiveä, jotakin jonka nimi mukana olleessa kartassa oli Röda kon. Siis oikeasti, punaisen värin vielä ymmärsin, sen verran kauniin punaista graniittia tuo oli, mutta lehmä? En siis mitenkään saanut tuosta kivenmöhkäleestä lehmää ja minun mielikuvitukseni on sentään suhteellisen vilkas. En kyllä saanut siitä mitään muutakaan nisäkästä, tai edes tunnistettavaa esinettä. Voihan toki olla että joku suomenkarjalehmä on ollut eksyneenä tuonne saareen, mutta en oikein usko. Sen verran pitkän matkan olisi ammu nimittäin joutunut uimaan siinä tapauksessa. Valkoisia lintuja tuonne sentään oli lentänyt ja paljon. Lokinpoikaset ovat jo lähes aikuisten kokoisia eikä väritykään kovin paljon eroa aikuisen loistavan valkoisesta. Ohittaessamme tuon punaisen naarasnaudan saimme kunnon saattueen kun valkoinen ilmapataljoona nousi siivilleen. Aika mahtavan kokoisia nuo tavalliset kalalokitkin ovat oikeastaan. Kotona olevassa kartassa tuo nautakivi on Rödgrundet. Joku muukaan ei siis tunnistanut tuota kiveä lehmäksi ja se joku sai naputella saarien nimet karttaan.

Högholmenin (ei siis Korkeasaaren, sinnekin pitäisi ehtiä taas ihmettelemään kissoja. Kissojen yökin oli ja meni) ohi jatkoimme kohti Hirsalan siltaa. Pakkohan sen ali oli mennä, ihan periaatteesta. Pakaralihakseni alkoivat pikkuhiljaa valittaa hapenpuutetta oltuaan painettua kasaan useita tunteja, joten ilmoitin kipparille että on jaloittelutauon paikka. Pysähdyimme Småholmarneiden kohdalla yhteen saareen. Luoja kuinka pehmeää tuo sammal oikeasti oli. Siihen upposi! Ja ne sienet! Tuli isiä ikävä. Löysin kangasrouskuja ja paljon. Mutta, mutta, isin kuolemattomat sanat: älä poimi ellet ole 100% varma. Mitä enemmän niitä kankaisia katselin, sitä epävarmempi olin. Google, paras ystäväni, ei tietenkään ollut mukana. Oli tuolla myös haaparouskuja, joskaan ei yhtä paljon kuin kangaskavereita. Ja keltahaarakkaat olivat nousseet iloisen oranssinkeltaisina. Ne sentään tunnistin, mutta olivat ihan onnettoman pieniä. Tai sitten olivat kavalia haarakkaita, mistä noista tietää. Tosin isi ei ole koskaan poiminut haarakkaita, joten eipä tehnyt mieleni niitä kerätä. Mustarouskujakin tuolla oli, ne kun taas taitavat olla sallittujen listalla. Mutta, kuten sanottu, kun isi ei ole matkassa tyydyn kanttarelleihin ja suppiloihin. Niitä ei kuitenkaan löytynyt. "Har du sett herr Kantarell" tuli kuitenkin lauleskeltua siinä kiertäessäni saarta. No, istumalihakseni saivat hetkeksi painoni pois päältään eikä painehaavariski ollut mitenkään varteenotettava kun jatkoimme matkaa.

Kajakuksen laiturista oli lähdössä kaksi kaksikkoa, emme olleet ainoat jotka olimme tajuneet tämän loistavan melontasään. Tuolla Medvastön kohdalla kaislat olivat käsittämättömän korkeita. Ja kun merenpinta vielä oli aivan peilikirkas ja tyyni niin ne kasvoivat kaksinkertaisiksi. Pilviäkin pysyi ihailemaan kun katseli eteensä, en ole varmaan koskaan nähnyt merta tällaisena. Kivet tosin hieman hirvitti, ne siis jotka mahdollisesti olivat heti pinnan alla, pieninkään väre ei nimittäin auttanut paljastamaan missä ne mahdollisesti lymysivät. No, eipä Arielkaan niitä löytänyt.

Päästyämme turvallisesti Medvastön toiselle puolelle tuli eteen päivän enesimmäinen kunnon este: kyhmyjoutsenpariskunta kera viiden ruman aikanpoikasen. Ja perheellä oli sama kurssi kuin meillä. Niin kauniita kuin nuo ovatkin en todellakaan halua niitä Arieliin istumaan. Enkä edes kovin lähelle Arielia. Ymmärtääkseni nuo voivat olla aikas riidanhaluisia jos tuntevat olonsa uhatuksi. Poikaset olivat jo lähes vanhempiensa kokoisia mutta edelleen aivan harmaita. Hidastimme vauhtiamme, mutta herra Joutsen päätti olla herrasmies ja käänsi perheensä takaisin kohti Medvastötä.

Vaikka olimmekin meloneet rauhallisesti ja pitäneet taukoja alkoi maitohappo kuitenkin kertyä lihassoluihin ja olin oikeasti iloinen kun kaunis kotikaupunkimme tuli näköpiiriin. Oikaisimme Stor- ja Lill Pentalan välistä takaisin Suvisaaristoon.

Tiemme uuden ennätyksemme, tämä oli kaikkien aikojen pisin reissumme: 31,5 km

Pitkästä aikaa

Olosuhteiden pakosta ja flunssan takia on melonta jäänyt vähemmälle meidän osaltamme. Toki Ariel on käväissyt Tampereella tässä välissä, tytöt osallistuivat NMK:n ja kuvittelimme ehtivämme pienelle lenkille illalla. Tosin kävi. Mutta saimme sentään ihailla Baloon kiitämistä nuortenmestaruusvesillä, tuloksena monta kaunista mitalia ja perheeseen uusi kajakki. Vanhempi neiti kun saa ensi kesänä siirtyä kilpuriin niin pitihän sitten kunnon kiituri hankkia.

Eilen oli kuitenkin aika päästää Ariel vesille. Kauden viimeinen tiistaimelonta lähti Bredanilta ilta-auringon paistaessa, olihan sitä sadetta tullutkin koko päivän. Lähdimme melomaan Moisöfjärdenin yli kohti Amiraalisatamaa. Viime viikolla alkanut flunssa ei oikein ollut päästänyt otteestaan, en oikein pystynyt melomaan, mutta ei hätää, kyllä Ariel tottelee pelkkää kippariakin. Mikäs minulla oli siinä istuessa, kuin kiikkustuolissa, nauttien ilta-auringon värjäämästä maisemasta. Huomasi että luonto on saanut nauttia kosteudesta, ennen niin karut kallionrinteet olivat puhjenneet upeaan vihreään loistoon. Sammaleet olivat todella muhkeina, olisi tehnyt mieli astua niihin, olisivat varmaan tuntuneet samalta kuin Postin vanhat sienet joihin sai postimerkkejään dippailla aikoinaan. Mistä kaikesta lapseni jäävätkään paitsi! Nykymerkit kun liimautuvat itsestään. Eivät he tiedä miten pahalta maistuikaan postimerkkien liima. Mistä tulikin mieleeni: täköhän myrkkyä nekin sisäsivät ? No, ei murehdita nykyisen Itellan sielunelämää, siihen ei yksi blogi riitä, jatketaan matkaa.

Oikaisimme kaislikon läpi, ennen niin kauniin vihreä oli vaihtamassa väriään meripihkan keltaiseksi. Tähkät olivat jo muuttuneet kullankeltaisita lähes paahdetun kahvinpapun väriseksi, ylikypsää ihan selvästi. Ja selvä syksyn merkki. Vesi on kuitenkin edelleen suhteellisen lämmintä, kajakkiin istahtaessa ei vielä tule sellaista oloa että pohja pitäisi jotenkin eristää vedestä.

Jatkoimme kohti Koplorneita. Aallot nostivat Arielin ilmaan ja niitä tuli niin tasaisella sykkeellä että tuntui kun olisimme koko ajan olleet noin puoli metriä merenpinnan yläpuolella. Yllättävää kyllä ei aallokko tuntunut yhtään pelottavalta, lähinnä hassulta.

Aurinko oli todellakin päättänyt siunata matkaamme, illan viimeiset säteet maalasivat taas taivaan punaiseksi ja kun merenpinnan alla vihreät lautat liikkuivat hitaasti aaltojen mukana näytti lähinnä siltä että merenneitojen hiukset leijuivat vierellämme. Ei kai rehevöitymisestä tarvitse olla huolissaan kun ajattelee näin?
Vaikka kipparin matkamittari ei oikein ollut samaa mieltä niin merkkaan kilometrit kuten melontakaverimmekin ne merkkasi: 13 km

Spegelblankt

Det var alldeles spegelblankt på havet när tisdagspaddlarna for iväg i går från Bredan.

Vi skulle bra ha kunnat fara till Kytö, nu när vädret var lugnt, men det var Torr Lövö som var vårt första mål. Lite synd, den har jag sett flera gånger i sommar. Vi fortsatte mot Stora Ådholen och hade en liten teknikkurs under tiden en del åt sin matsäck. Skoj hur det kommenteras om helt samma saker om jag sen lyssnar på flickornas tränare eller på vår ledare. "Armarna ordenligt fram, draget tar slut vid höften..."

Vi fortsatte mycket nära stranden, beundrande havsbottnen och stenarna. Vattnet var så pass högt att vi kunde paddla på sådana ställen vi inte normalt kan närma oss.

Hemåt kom vi längs bekanta rutter: Mellan Stora och Lilla Kalvholmen. Vi hann beundra ruttbåten, men annars var det faktiskt helt dött ute till havs. Ingen annan ute än vi.

När vi närmade oss viken mellan Bergö och Ramsö svävade dimman över vattnet. Eftersom det fortsättningsvis var alldeles stiltje, väntade jag mig så där smått att älvorna skulle ha dansat och speglat sig i havsytan. Inte för att jag vet om älvorna höll till vid vatten. Dimma är på något sätt så förtrollande. Inte undra på att de förr i världen såg både Näcken (nej, honom vill jag inte träffa) och vittror i dimmorna.

16,2 kilometer

Sataa, sataa, ropisee

Tänään olikin sitten hyvin erilainen melontapäivä. Salossa oli outo sää koko päivän, mutta Espoosta kantautui aurinkohuhuja. Siispä olin toiveikas lähtiessäni matkaan. Turhaan. Kello kuudelta alkoi kaatosade. Olimme juuri ehtineet istahtamaan Arieliin, joten penkki oli mukava ja kuiva. Siinä istuskelimme Bredanilla katsellen miten sadepisarat pomppivat ylös suolaveden pinnalta. Pieniä valkoisia, lähes rakeen näköisiä tippoja tunki siis merenpinnasta hihoihin samalla kun makeavesi huuhteli kaiken muun. Lopputuloksena oli läpimärkä meloja. Olisi ollut hyvä päivä harjoitella eskimokäännöstä, jos siihen olisi sielunpaloa. Päätin siirtää silmälasini aukkopeitteen alle, ei niistä mitään hyötyä nenällä ainakaan ollut. Olo oli kuin Legolandissa: Läpimärkä.

Sade selvästi piristi kaloja, vedenpinnan yläpuolella salamoi pieniä hopeanuolia. Siinä ne pomppivat Arielin ympärillä kuin minikokoiset delfiinit. Hauskoja.

Lähimme kuitenkin matkaan ja sade loppui kuin loppuikin heti kun pääsimme kunnolla merelle. Etenimme kohti Bodöklobbeneita ja aallot katoivat meitä todella tehokkaasti. Välillä oli olo kuin Pendolinossa kun maisema vaihtui aika vauhdikkaasti. Kippari vaan ohjaili ja annoimme aaltojen viedä. Melatonta menoa siis hetkellisesti. Kyllä luonnon voima on uskomaton. Parisensataa kiloa Arielia ei paljon aaltoja haitannut. Siellä me seilasimme aaltojen päällä kuin kaarnalaiva laulussa.

Kopplarna olivat jo todella tuttua maisemaa, niiden välissä oli jo niin rauhallista että uskalsin siirtää lasit takaisin nenälle. Apua niistä ei juurikaan ollut, sen verran täplikkäät olivat sateen jäljiltä. Mutta tutumpi tunne kuitenkin kun olivat nenälläni.

Jatkoimme kohti Pentalaa ja kiersimme sen ennenkuin palasimme Bredanille. Ensimmäistä kertaa tulimme kotirantaan ilman ilta-auringon säteitä. Olipa masentavaa! Jotenkin odotin tuota outoa valoilmiötä.

16 kilometriä tuli mittariin tänä tiistaina. Ihan kiva reissu.

Sateenkaaren kaikissa sävyissä

Pienen pieni sade kasteli ympäristöä kun saavuimme Bredanille. Ariel nostettiin ulos kastumaan ja kuuntelimme reittisuunnitelman sateen kastellessa Arielin penkkejä. Mutta kun tiistaimelonnasta on kyse, niin eihän sade voi pilata tunnelmaa. Eihän?

Kun saimme Arielin vesille oli sade historiaa ja taivaalle muodostui täydellinen optinen ilmiö. Sateenkaari. Eihän Rainbows-tytön äiti voi muuta kuin hymyillä kun sellaisen näkee. Taivas oli muutenkin yhtä väriloistoa. Pienen pieni turkoosi läiskä pilkotti valkoisten pilvien välistä ja niiden yläpuolella olikin syvän sininen taivas. Selkämme takana olikin sitten tummanharmaita, lähes mustia pilviä musteen sinisen taivaan koristeena, mutta eipä sinne tarvinnut katsella. Oikeastaan noista sinisten sävyistä puuttui ainoastaan se Fazerin versio.

Meloimme kohti Miessaarta ja siitä edelleen kohti Stora Åholmenia. Ongelmaksi muodostui vaan purjeveneet. Osuimme keskelle jotakin kilpailua ja siinä me sitten istuimme keskellä väylää ja yritimme pysyä poissa tieltä samalla kun ihailimme todella upeita ja värikkäitä purjeita. Olivat ne oikeasti kauniita, niin veneet kuin pullistelevat purjeet ilta-auringon loisteessa.

Seuraavana vuorossa oli Torr Lövö (täysin epäonnistunut nimi, minusta pitäisi olla torra) mutta ennen sitä olikin aikamoinen aallokko vastassa. Siinä aukesi kaikki niska-hartiaseudun jumit kun mela taisteli aallokossa, painaen Arielia eteenpäin. Hyvästi kaikki selkäongelmat! En edes muista aikaa jolloin kipparikin välillä näytti Rip van Winkleltä (tiedättehän sen ukkelin joka nukkui iät ja ajat ja heräsi vanhana partaniekkana...) kun selkää jomotti. Eipä jomota nykyään. Aallot todellakin kainuttivat Arielia ja nokka oli milloin yläilmoissa kuivumassa, milloin reippaasti vedenpinnan alla. Voitte vaan kuvitella minkä näköinen aukkopeitteeni oli. Jopa silmälasini olivat täplikkäänä, vesipisaroita linsseissä sumentamassa maisemia. Aikamoisia pusuja tänään siis.

Torr Lövön jälkeen olikin aika suunnata kotiin, sen verran tuo aallokko verotti voimiani että olin ihan tyytyväinen siihen päätökseen. Sen verran kostuinkin aallokossa että alkoi hieman tuntua kylmältä iltatuulen kuiskiessa tarinoitaan. Takin hihat sai onneksi lirkuteltua märkien paidanhihojen suojaksi joten lihakset eivät kylmettyneet liikaa.

Kotirannassa matkamittarit olivat hieman eri mieltä matkan pituudesta, joten uskotaan kipparia 15,5 km eikä 15,9.