Pitäisiköhän julistautua virallisesti kahjoksi? Ulkona kokonainen lämpöaste ja sumu niin paksuna että näki melkein 200 metriä eteensä ja silti suostuin istahtamaan Arieiin. Mielenterveystutkimus lienee seuraava askel? Saako niitä muulloinkin kuin rikosepäilyn alaisena?

Lähtö oli tänään hidasta kun piti pukea kaiken maailman lämpövarustus päälle ja tuulensuojat virittää melaan ja sitten jotenkin yrittää vielä pujoittaa käsikin sisälle. Matkaan kuitenkin päästiin. Aika outoa oli meloa kun täysin tutussa ympäristössä oli kuin vieraalla maalla. Ranta oli jossakin siinä vieressä mutta kun ei näkynyt muuta kuin harmaata usvaa ympärillä. Olo oli kuin jättiläishattaran sisällä. Hitchcock on varmaan myös ollut meloja nuoruudessaan ennenkuin siirtyi elokuva-alalle. Aika pelottavaa on kun yhtäkkiä suoraan eteen ilmestyy tumma möykky. Tosin se aina osottautui saareksi jossa kasvoi puita ja välillä siellä jopa oli talo tai kaksi. Niitä samoja kauniita taloja joita olen ihaillut kymmeniä kertoja eivätkä ne ole olleet ollenkaan pelottavia. Pelottavampia olivat moottoriveneet, mutta niitä nyt ei juurikaan näkynyt. Ne harvat jotka olivat vesillä tosin ajoivat niin hiljaa ettei niitä oikein kuullutkaan. Yhtäkkiä ne vaan olivat siinä rinnalla.
Jossakin vaiheessa tuttu reitti muuttui täysin tuntemattomaksi, mutta eipä sillä ollut väliä, ei siitä mitään nähnyt kuitenkaan. Kuulema kiersimme Högholmenin (tosin ei sitä Helsingissä olevaa jossa asustelee mangusteja) ja tulimme takaisin Espooseen Stora Herrön etelärantaa seuraten. Kivaa, lapsuuden kesämaisemia, mutta eipä niitäkään oikein näkynyt. Sen sijaan pystyi ihailemaan merenpohjaa, vesi ei ole aikoihin ollut niin kirkasta kun oli nyt. Jotakin hyötyä kirpeästä syysilmastakin siis.

Näin minä sentään jotakin muutakin kuin merenpohjaa Kirkkonummen puolella: muovisia lintuja kellumassa meren pinnalla. Jonkin metsästysseuran edustalla. Siinä saaressa oli mielenkiintoista menoa, joku nallipyssy kun paukahti kahdesti. Joko metsästivät niitä muoviankkojaan tai sitten oli pikkusaaren ympärijuoksukisat. Uskon kuitenkin että ensimmäinen teoriani pitää paikkaansa: kaksi sorsaa makasi kyljellään kun muut kelluivat kauniisti eikä saaressa näkynyt juoksijoita. Sääli sinäänsä jos apuivat kumiankkojaan, ne olivat oikein kauniita ollakseen tehdasvalmisteisia. Tosin eivät kyllä voineet kilpailla kymyjoutsenien kanssa, mutta nämä sentään näki, joutsenet olivat sen verran kaukana ettei niitä oikein pystynyt ihailemaan tällä kertaa. Muovisorsa kun päästää ihan kosketusetäisyydelle eikä välitä ollenkaan. Joutsenpariskunta kuitenkin hieman vielä suojeli rumia ankanpoikasiaan.

Väylien ylitykset kotimatkalla olivatkin sitten jo jännittäviä. Veneliikenne oli selvästi vilkastunut, näkyvyys sen sijaan ei ollut parantunut. Siinä sitten meloimme onnellisen tietämättömiä kaiken maailman laivoista ja veneistä joita varmaankin parveili ympärillämme. Muutama "aavelaiva" sentään nähtiin, yhtäkkiä sumun seasta ilmestyi purje ja siinä sitten odoteltiin kun se lipui ohitsemme. Mitä ihmeen tuulta se käytti hyväkseen onkin sitten suurempi mysteeri, minusta kun ei tuullut ollenkaan.

Ja tyypilliseen tapaan, kun olimme melkein kotirannassa aurinko päätti vihdoinkin herätä. Kuin taikaiskusta sumu hälveni. Tummat möykyt muuttuivat iloisiksi väriläiskiksi kun syksyn värjäämät lehdet loistivat rannoilla. Ja maisematkin olivat yhtäkkiä kovin tuttuja.

18, 5 km tuli melottua, aikaa kului kohtuullisen paljon kun melonta tapahtui kartan ja kompassin avulla. Onneksi oli kippari matkassa. Minun suunnistustaidoillani olisimme päätyneet intiaanien luo. Kuten Kolumbuskin aikoinaan. Häntäkin varmaan jännitti merellä. Varma siitä ettei maailma ollut litteä, mutta kuitenkin horisontissa oli tuntemattomia vesiä. Me emme edes nähneet horisonttia...

18,5 km Högholmen

Syksy on tullut

Kippari valittaa kun en ylläpidä blogia. Tosin en tiedä mikä estää häntä päivittelemästä, mutta yritetään nyt sitten. Kolme reissua on jäänyt pois blogista ja valitettavasti nuo kaksi edellistä ovat jo täysin unohtuneet.
Lauantaina lähdimme kuitenkin ihailemaan syksyistä merta. Uskomatonta miten kauniisti kaislikkokin muuttuu, olen aina luullut että kaislat vaan kuivuvat, mutta mitä vielä. Ihanan kauniita punaruskeita sävyjä niissä on kun aurinko valaisee ne. Muutenkin rannoilla oli hurjasti eri ruosteen sävyjä kasvillisuudessa. Selvästi näki että syksy tekee tuloaan.
Kyhmyjoutsenten "rumat" olivat jo kasvaneet lähes vanhempiensa kokoisiksi, viime keralla kun ne näin ne olivat edelleen selvästi poikasia. Väriltään olivat edelleen harmaita, mutta eiköhän nuo kohta muutu lumen värisiksi, johan se lumen aika kohta on, aamulla oli jo auton ikkunat raavittava jäästä puhtaiksi.
Muut linnut olivat jo muuttopuuhissa tai jo lähteneet, ei juurikaan ollut kavereita ihailtavina. Muutamat rohkeat surffailivat aalloilla, mutta suurin osa luodoista olivat tyhjillään. Hieman haikeaa.

Kippari oli kesän tavoitteeksi pistänyt Kytön. Joten pitihän se käydä katsastamassa. Meloimme Stora Lövön ohi, Gåsgrundetin ohi Knapperskärin kautta Kytöhön. Aika uskomatonta sinäänsä. Alkukesästä pidin ajatusta ihan utopistisena, nyt tuo ei ollut ollenkaan hassumpi reissu. Tosin sen verran syystuulet jo tekivät aaltoja että onnistuin sekoittamaan kaarikäytävieni sisällön. Merisairaaksihan siinä sitten tultiin, miten nyt sitten sekin on mahdollista kajakissa.

Vaikka lintuja ei ollutkaan ihailtavana, niin kyllä noita luonnonihmeitä riittää. Esimerkiksi nuo siirtolohkareet pikkusaarilla ovat aika outoja. Kas kun ei joku taiteilija ole keksinyt pistää nimilaattaa niihin ja kutsua taiteeksi. Ymmärtäisin oikeasti paremmin tällaista taidetta kuin esimerkiksi Paasikivipatsaan sielunelämää.

Onneksi tuo raikas meri-ilma helpotti olemista ja kun pääsimme Rövarklobbenin ohi, saarien suojaan avomereltä niin olotila taas parani kun aallokko rauhoittui. Taidan viihtyä paremmin kauniissa saaristossamme kuin tuolla avomerellä isojen laivojen ja veneiden seurassa. Reissulle tuli pituutta 17,8 km, olin luullut että tuo olisi paljon pidempi matka.

Vielä on kipparilla suunnitelmissa reissuja tälle syksylle, taitaa lämpökerrastolle olla todellakin tarvetta jos lauantaina taas lähdemme vesille...

Ja ne puuttuvat keikat vielä:

5.8 Medvastö, lilla/stora Herrö 19.3km

7.9 Stora Ådholmen, Karlön, Bockholmen 14.4km

Kohtalokas yhteentörmäys 3.8.2010

Tiistai tarkoittaa että toivon että VRn pahin kilpailija eli moottoritie tekisi parhaansa. Tänään tosin jo tiesin ettei näin ole, kallioseinämää kun tänään pestiin! No joo, kyllä siinä muutakin tehtiin, mutta laskettiin myös vettä letkusta kallion päälle. Älkää kysykö, en tiedä, tiedän vaan että 60 rajoitus ei saa suutani hymyyn kun on tiistaimelonnan vuoro.

Ehdin Bredanille tasan 18, kajakit olivat jo vesillä, ystävälliset melontakaverit olivat kuitenkin kiltisti odottamasta meikäläistä. Pääsimme matkaan melkein aikataulussa, suuntana kaunis pääkaupunkimme.

Taivas oli teräksenharmaa ja samalla mitalla vastasi meri. Horisonttia ei erottanut, teräksenharmaat sulivat toisiinsa ja olo oli hieman kuin juustokuvussa. Tai leipälaatikossamme, se on teräksestä.

Odotettu sade siten tuli! Miksi ihmeessä on ihan pakko ripotella juuri tiistaina kun on retkipäivä? Onneksi sade oli aika nopeasti ohi eikä tippoja montaa edes tullut.

Sadetta olisi kyllä voinut sinänsä tulla, monet kivet loistivat jo vitivalkoisina kun vesi ei huuhtele niitä puhtaiksi. Tai sitten on Suomessa jo marmorista kivetkin, mistä sen tietää kun kaikki muukin on nykyään kummallista. Tai sitten on jo tullut lunta, tosin en usko siihen teoriaani. Sen verran lämmin oli ettei lumi varmaan olisi viihtynyt kivillä?

Pääsimme Helsinkiin aika nopeasti, Käärmesaaret olivat retkemme kohde. Jotkut reippaat kävivät jopa maissa, minä tyydyin istumaan Arielissa. Sen verran oli tuulista etten jaksanut miettiä miten nousisin näppärästi Arielista kun ei ollut laituria apuna. Istuimme siis Arielissa ja nautimme muffinseja joka tuli ”melapostina” takaosasta. Kippari oli pakannut herkkuja mukaan siis.

Kotimatkalla teimme uuden lintubongauksen: Kurki (Grus grus) istui kivellä. Mitä ihmettä se siinä teki on minulle mysteeri, mutta kyllä se kurki oli. Aika outoa. En ole kuvitellut kurkea mitenkään merilinnuksi, järvimaisemissa noita bongailee tavallisesti.

Kotimatkalla teräksenharmaaseen ilmestyi ruosteraitoja, aurinko sitten yhtäkkiä päätti näyttäytyä. Tiedättehän kun amerikkalaisissa televisiosarjoissa kun kaikki on epätoivoista niin yhtäkkiä taivaalle ilmestyy paksuun pilvipeitteeseen aukko josta a) enkelit laskeutuvat tai b) aurinko valaisee allansa olevan ”stars and stripes’in”. Nyt tiedän mistä filmintekijät ovat senkin idean saaneet.

Kaikki kiva päättyy kuitenkin aikanaan. Ja jotta totta tosiaan kiva saisi nopean lopun niin Bredanilta löytyi ampiaispesä juuren alta. Olen oppinut ettei maa-ampiaisia ole olemassa vaan jotkut lajit rakentavat pesänsä maahan. Luulisi että tihkusateella nuo siivekkäät pysyisivät pesässään mutta mitä vielä. Kaikessa rauhassa olin kuivaamassa Arielia Nalle Puh pyyhkeellä kun keskimääräistä kiukkuisempi amppari päätti törkätä piikkinsä sääreeni. Ressukka vaan unohti irrottaa myrkkypistiäisensä ja kuoli sitten itse tämän kohtalokkaan yhteentörmäyksemme vuoksi. Kippari päätti armahtaa kun olin näin pahasti loukkaantunut ja kuivasi Tikrupyyhkeellä Arielin kuivaksi ja nosti ihan itse Arielin telineeseen. Kyllä minulla on sitten ihana mies <3

Parikin reissua

Kaksi melontaretkeä on tehty edellisen tarinan jälkeen. Tässä kuumuudessa kun aivotkin sulavat ei tunnu motivoivalta istahtaa läppärin "alle". Akku lämmittää reisiä entisestään ja hiki valuu noroina näppäimistölle. Herra insinööri ei tykkää nesteestä näppiksessä...

Kävimme mökillä kiertämässä Suuren Murtosen. Olin omasta mielestäni kiertänyt järven niin useaan otteeseen isäni kanssa soutaen ettei uutta nähtävää voinut olla. Kuinka väärässä olinkaan.Vuosien varrella on entisiin autioihin saariin, joissa teimme tutkimusmatkoja kipparinkin kanssa parikymmentä vuotta sitten, oli noussut huvilaa ja taloa rinta rinnan. Entinen hyppykalliokin oli niin täyteen rakennettu että veimme tytöt tavalliseen rantaan.

Näimme parikin outoa lintua. Ensin kovin ruskean sorsalinnun, pitää selvittää mikä se oli, ja sitten se kaikkein ihanin: joutsen! Vaikka olemme nähneet lukemattomia kyhmyjoutsenia, ja kauniita nekin ovat, niin kyllä tuo joutsen vaan vie voiton. Ehkä siksi ettei sitä näe meidän vesillä.

Joten kyllä tutussakin järvessä voi olla yllätyksiä.

Eilen oli sitten tiistai ja pitkästä aikaa osallistuimme tiistaimelontaan. Ja lähes yhtä pitkästä aikaa oli meri taas oma itsensä, pientä aallokkoa ja mikä ihaninta: ihana tuulenvire joka jäähdytti talvi-ihmisen ihoa. Että minä nautin. Koko melontaretken ajan oli olotila lähes siedettävä eikä tukala. Tämä trooppinen lämpö alkaa kerta kaikkiaan riittää minulle. Valitettavasti tuuli pakotti pitämään aukkopeitettä, olin hieman neuroottinen enkä tahdo välttämättä aaltoja suoraan syliini. Ja aukkopeitteen huono puoli on hiostavuus.

Gåsgrundin kohdalla ryhmämme jakautui kahteen, osa jäi uimaan ja loput meistä jatkoivat Knaperskärin ympäri. Eteläranta oli valtavan kaunis, tuuli, vesi, jää ja luonnon mahdoton voima olivat yhdessä hioneet rantakalliot sileiksi, pehmeiksi, auringonpalvojan unelmapaikaksi. Jos olisi auringonpalvoja menisin tuonne.

Samalla katsoimme Kytötä. Kippari sanoi alkukeväästä että tavoitteena on Kytö. Kerroin että mahdollisesti hänen unelmissaan, eilen ajatus ei tuntunut ollenkaan mahdottomalta. Ehkäpä sittenkin.

Kotimatkalla vetten jumalat sitten päättivät näyttää minulle miksi kannattaa meloa: peilityyni, ilta-aurinko peilaamassa itseään mereen ja ohuen ohut pitsiharso pilvistä joka peitti taivaan. Sanoin kuvaamatonta!

Graffitia 19.7.2010

Koska sunnuntaina oli kanavan kuivuuden takia jäänyt matka hieman kesken, lähdimme maanantaina uudestaan ajamaan Repoveden kansallispuistomaisemiin. Päätimme vaan valita toisen vesillelaskupaikan jottei melontamatka kasvaisi lapsille kohtuuttomaksi. Tosin pikkuinen ei kilpuriaan tahtonut mukaan vaan jatkoi laiskottelulinjaansa Arielin keskireiässä. Hänellä kun kuulemma on kesäloma! Halusi kuitenkin osallistua reissuun, tarkoituksena kun oli mennä ihailemaan esi-isiemme kätten töitä ja katsoa kalliomaalauksia.

Ariel oli taas katolla punainen kiituri vieressään, yöllä tullut 19 mm vettäkin oli saatu suurimmaksi osaksi pois kajakeista. Lapinsalmen kohdalla pistimme Rellun parkkiin ja lähdimme ensitöiksemme katselemaan riippusiltaa ja samalla ihmettelimme miten saisimme Arielin rantaan. Minä kun en keltaista ammettamme kanna metriäkään ellei ole pakko. Vaikka Ariel vesillä liikkuukin lähes vaivattomasti niin se painaa ihan mielettömästi.

Rellun sai kuin saikin ajettua ihan rantaan saakka ja pienestä ylämäestä huolimatta onnistuin avustamaan sen verran laskuhommista että Rellun katto pysyi suorana. Pääsimme matkaan paahtavassa auringonpaisteessa, sehän on tälle kesälle tyypillistä ja meloimme samaisen riippusillan ali jolla tytöt olivat hetki sitten kävelleet. Kippari toimi kartanlukijana, mutta joko olen parempi kartanlukija tai sitten kalliomaalaukset olivat kuluneet näkymättömiin. Emme me niitä nähneet.

Meloimme kuitenkin järven ympäri ja heti kun luonnonsuojelualue jäi taaksemme alkoi ”kesämökkihelvetti”. Mikä ihmeen järki on pamauttaa järven(ja meren)rannat niin täyteen ettei eroa ole juurikaan pääkaupunkiseudun postimerkkitontteihin? Luulisi että tässä järvien luvatussa maassa jokaisella halukkaalle riittäisi oma rantapätkä ilman että naapurin kanssa joutuu ostamaan jättitrampoliinin kimppaan jotta se mahtuisi pihalle.

Hiljaisuudesta ei voinut samalla tavalla nautti, moottoriveneet kun jatkuvasti ajelivat ohitsemme. Samalla ne tekivät aikamoisia aallokkoja ja neitimme ei ollut oikein tyytyväinen kun jatkuvasti joutui kääntämään nokkansa aaltoja kohden ettei menettäisi tasapainoaan. Ariel ei tuollaisista aalloista piittaa mutta kilpavehje on hieman herkkähipiäisempi. Kunnon aallokossa sellainen menettää malttinsa ja alkaa kiukutella: heittäytyy nurin ja täyttyy vedellä.

Pikkuneitimme oli joka tapuaksessa sitä mieltä että kalliomaalauksia tänne oli tultu ihailemaan, siispä kajakit takaisin Rellun katolla ja äidille kartta käteen. Suunnistin Verlan kylään, jos joskus liikutte seudulla suosittelen että käytte tutustumassa Verlan tehdasmuseoon, alue on tarpeeksi kiinnostava kelvatakseen UNESCOn maailmanperintölistalle. Vaikka kaikkea kaunista on luonto saanut aikaiseksi niin kyllä ihminenkin osaa halutessaan: http://www.verla.fi/fi/galleria

Aivan museoalueen vieressä on nähtävissä kalliomaalauksia. Ne löydettiin vasta 1970-luvulla vaikka ovat siinä nököttäneet vuosituhansia. Aika paljon sai kyllä mielikuvitustaan käyttää, mutta kyllä muutaman hirven pystyi loppu viimeksi hahmottamaan. En kyllä yhtään ihmettele että ovat jääneet huomaamatta ohikulkijoilta. Mutta olihan nuo aika uskomattomia. Vuosituhansia ovat kallioseinässä nököttäneet, veden ja tuulien armoilla. Monikohan tämän päivän graffititeoksista pystyvät samaan? Ja pikkuinenkin oli tyytyväinen kun sai nähdä kalliomaalauksensa. Tosin olisi äidin loputtomasta tietolaarista pitänyt löytyä myös tieto kuka esi-isistämme ne maalasi. Siis ihan nimeltä olisi pitänyt osata mainita. Taisi olla ensimmäinen kerta kun sekä äiti että Google jäivät sanattomiksi.

Luonnonsuojelua 18.7.2010

Olemme eläneet netitöntä aikaa joten tekstejä tulee nyt sitä mukaan kun ehdin kirjoittelemaan.

Lähdimme melomaan Tervajärvelle, kansallispuistomaisemiin, TomTom ei vaan ollut ihan varma missä tällainen paikka sijaitsee joten jouduin kartturiksi. Onneksi tuli ensimmäisenä kunnaneläinlääkärikesänä harjoiteltua taitoa ja hankittua maamme tiekartasto kirjanen. Oli alennusmyynnissä Vaasan Suomalaisessa ja on ollut jokaisen markan (muistatte kai sen ainoan oikean valuutan jota käytimme silloin joskus) arvoinen. Sitä on selattu paljon aikoinaan ja kun navigaattorit muuttivat autoihimme kirja jäi tytöille viihdykkeeksi takapenkille. Sieltä se siis löytyi. Kulmat olivat jo rullautuneet ja kannen ohut muovikerros rispaantunut mutta täysin käyttökelpoinen kirja edelleen. Ja tietkin ovat edelleen samoissa paikoissa kuin markka-aikoina joten hyvin löysimme perille. Mieheni oli lähes ihmeissään miten hyvä kartturi hänellä olikaan. Syytä onkin olla ylpeä, taisin ylittää itseni, normaalisti kun onnistun eksymään omaan metsäänkin, tosin silloin ei ole karttaa mukana.

Laskimme Arielin ja punaisen kiiturin vesille, pikkuinen oli päättänyt jäädä koiravahdiksi mökille, tai sitten jäi hellittäväksi, isovanhemmat kun ovat paljon mukavampia kun omat vanhemmat. Järvimaisemat olivat mahtavat, kallioseinät nousivat jyrkkinä ja korkeina ja hiljaisuus oli käsin kosketeltavissa. Moottorit olivat järvellä kiellettyjä eikä näkyvissä ollut muita kuin me ja kuikkaperhe. Lähdimme kiertämään järveä ja jotta emme tuntisi itseämme ihan yksinäisiksi päätti hirviemo tuoda jälkikasvunsa rannalle. Hyvän tovin saimme ihailla pienokaisen punaruskeaa turkkia ennen kuin äiti hermostui ja vei lapsensa pois. Onneksi päätti viedä muksunsa metsään eikä tulla uimaan. En tiedä miten hirvikolari kajakin kanssa päättyy, autojen kanssa tekevät kuitenkin pahaa jälkeä. Tuo hirvien suojaväri on muuten todella täydellinen. Miten tuon kokoinen ruskea eläin voi hävitä vihreään metsään lähes täydellisesti?

Ihania pikkusiltojakin näimme, sen verran paljon kiviä ja puunrunkoja oli kuitenkin vedessä ettei Arielin kanssa ollut asiaa siltojen alle. Jotenkin tuli mieleeni ”Hiljaiset sillat” ja yöpöydällä odottava kirja. Ihanan kaunista oli kun Suomenlumpeet (ne rauhoitetut siis, Nymphaea tetragona) olivat menossa iltalevolle ja pikkuhiljaa vetäytyivät taas nuppuun kun aurinko laski ja siltojen tekemät pitenevät varjot sai lumpeet uskomaan että yö teki tuloaan. Muutama pikkuinen vielä esitti kauneuttaan ja minähän nautin. Opin muuten että Suomenlumpeesta on olemassa punainenkin versio, onko kukaan koskaan nähnyt? Tahtoisin ehdottomasti joskus nähdä sellaisenkin, kunhan joku osaisi kertoa mille vesille lasken Arielin niin menen ihailemaan.

Tarkoituksena oli mennä Kuuttikanavaa pitkin seuraavalle järvelle, mutta eihän se ollutkaan mahdollista. Vanha tukkienuittouoma oli kuivana eikä siihen olisi Ariel kyllä mahtunut muutenkaan. Nousimme hetkeksi maihin ja kävelimme toiselle järvelle. Alueella on hienoja luontopolkuja joten jospa joskus vielä hurahtaisin kävelyynkin. Valetajaksi minusta ei ole mutta nuo leveät polut ja tulentekopaikat säännöllisin väliajoin vaikuttivat ihan mukavilta.

Blixtar och dunder 15.7.2010

Trots eftermiddagshettan, eller kanske delvis på grund av den, bestämde vi oss för att göra en liten kajakutflykt i skärgården. Himlen var täckt av en flortunn molnslöja, så solen kom inte åt att bränna riktigt lika obarmahärtigt som den gjort under de senaste dagarna. Tyvärr fick det mig att glömma solglasögonen på stugan, så när molntäcket gav vika fick jag inse att allt är sig likt: solglittret på havsytan är irriterande för ögonen. Tack och lov finns det en gentleman i kajaken. När jag klagade tillräckligt och berättade att jag inte kan se eventuella stenar framför oss fick jag hans skärmmössa och han tog min våta kattmössa. Våt därför att jag försökte svalka av min överhettade hjärna innan den bestämde sig för att leka Valios laktosfria smörpaket och rinna ut genom öronen. Och andra sidan kanske hjärnan inte rinner ut, mina trumhinnor torde vara hela.

Efter veckor av spegelblankt hav var det dags för lite vågor. Vinden fläktade skönt och eftersom vi mestadels höll till i vikar så var vinden inte störande. Några vågor var påträngande och slog in i famnen på mig, jag hade naturligtvis inte heller tagit med mig mitt nya kapell, så jag fick finna mig i att byxorna blev flera nyanser mörkare när vätan sögs in i dem. Det positiva var att jag slapp doppa händerna i havet för att fukta ner handskarna, de blev nerstänkta av vågorna med jämna mellanrum.

Man märker att det är semestertider, fågelfamiljerna var ute med sina små på sommarutflykter. Knölsvanarna (Cygnus olor) hade två härliga små ungar. Under tiden mamma simmade runt med småttorna stod pappa stolt som en tupp på stranden och tittade på alla som närmade sig hans familj. Vi försökte inte ens närma oss utan lät Ariel lugnt glida förbi svanarna. Man skulle ju tro att månader av svanobservationer skulle ha fått mig att tröttna på att beundra dem, men hur kan man, De är så fantastiska fåglar!

Fisktärnornas (Sterna hirundo) ungar fick inte lämna sig klobbe, i alla fall antar jag att ungarna var på klobben eftersom tärnorna flög upp och bildade ett skränande tak ovanför våra huvuden när vi paddlade förbi. Tack och lov passar de inte på att bombadera oss med diverse sekret utan nöjer sig med att skräna ut varenda fult uttryck de kan. Och jag försår ju inte vad de säger så så värst upprörande är deras beteende inte.

De vitkindade gässen (Branta leucopsis) var mycket modigare, men deras ungar är också nästan fullvuxna redan, färgen är inte ännu en vuxens, men storleksmässigt var de nästan lika stora som sina föräldrar. Kanske man då inte behöver vara lika skyddande som förälder?

Viggen (Aythya fuligula) gömde sig och sina arvingar i vassen, vi låtsades inte se dem, men nog var de rörande söta de små dunbollarna. Gärna skulle jag ha beundrat dem på närmare håll, men jag försöker behärska mig och låta bli att störa naturen mer än vad jag måste. Tror inte att jag skulle uppskatta om någon främmande skulle närma sig mina barn.

Vi (nåja, ingenjören av oss) beundrade också Emsalö bron på avstånd och förvånades över hur hög den var , fast såhär i reatider måste jag erkänna att 50% av oss beundrade definitivt inte några broar (hälften bort alltså), däremot var jag ganska imponerad av hur stora tankfartygena är. Någon typ av fraktfartyg var det som guppade utanför Sköldvik. En oljetanker kom det från Sköldvik, stor var den också. Inte undrapå att det blir enorma katastrofer om en sådan går på grund.

Vi paddlade förbi Bockholmen, Bockholmsklobben och Storholmen, sedan tog sjökortet slut och när jag såg hur himlen färgades djuptblå tyckte jag att det var dags att vända fören mot Kitö. Himlen blev allt mörkare på hemvägen, måsungarna sökte sig till klobbarna och tärnorna bildade åter igen ett rörligt tak ovanför våra huvuden. När vi vände in till Vårudds strand klöv den första blixten himlen och ett gult sken lyste upp den redan mörka himlen. Till all lycka tog det en god stund innan mullret följde efter. Thor var återigen ute och åkte sin getdragna kärra över himlavalvet. Vi fick Ariel upp på land, jag torkade övre sidan och när vi vänt henne upp och ner öppnade portarna sig. En mycket snabb avtorkning av bottnen, i skydd av granarna kändes inte regnet, och vi kunde styra stegen mot stugan. Vi hann in innan det brakade loss och strömmen gick. Sedan var det att vänta snällt tills ovädret dragit över.