Parempi sää

Jätimme tiistairetken väliin koska keskiviikolle oli luvattu parempaa säätä. Minä tahdon Canonin mukaan retkille ja kaatosateessa tai aallokossa en sitä esille ota. Keskiviikkona aurinko paistoi, tosin pieni aallokko keikutti Arielia kun pääsimme saarien suojasta ihailemaan maisemia. 

Lähdimme kohti Långholmenia, metsästäen kuvattavia lintusia. Hieman huonolta näytti. 

Telkällekin tuli kiire kun tulimme lähemmäksi.

Isokoskelo sentään suostui esittelemään pienokaisiaan. 

Sitten jouduinkin piilottamaan Canonin hetkeksi ja jatkoimme melontaa kohti Gula Villania, kierrellen ja kaarrelleen. Villanin kohdalla uskalsin taas poimia kameran esille ja sain aukkopeitteen päälle kertyneen järven siirrettyä takaisin mereen. 

Kanavan kapeimmassa kohdassa odottikin sitten yllätys. Hetken mietimme uskallammeko ollenkaan lähteä yrittämään ohitusta, kovin kauas emme pääsisi poikueesta vaikka yrittäisimme. Rauhallisesti rupatellen päätimme kuitenkin yrittää ja katsoimme saisiko äiti hermoromahduksen kanssamme. 

Kyllä hän muutamat kirosanat taisi peräämme heittää, mutta rauhallisesti pysyi kivellään kun ihmettelimme, hyvin pikaisesti, hänen pikkuisiaan

Lähempänä Bredania saimme ihailla vielä toistakin poikuetta, mutta tuon äskeisen kokemuksen jälkeen nämä jäivät hieman paitsioon.

Silkkiuikon poikanen oli oppinut uimaan, se joka edellisellä retkellä vielä kiikkui isänsä selässä, joten ehdin vielä ihailemaan sitä ennen kuin kaarsimme kohti Bredania. 

Tasan 17 km meloimme. 

Kaukana

Pari viikkoa sitten kävimme tiistaimelonnassa. Sää oli aivan uskomaton, ei juurikaan tuullut ja merivesi leikki peiliä. 

Silkkiuikkujen poikanen oli selvästi kuoriutunut. Tai poikaset, mutta en ainakaan nähnyt kuin yhden pään kurkkivan tuolta isin reppuselästä. 

Hyvin nuo piilottavat pikkuisensa, kun tietää että poikanen on tuolla, niin kyllä sen hahmottaa, mutta ei siitä kyllä kovin paljoa näy. 

Lähdimme melomaan kohti Rysäkaria, vaikka se ei lempipaikkojani olekaan. Meriharakat sen sijaan ovat aika suloisia. 

Meri oli todellakin peilityyni, joten Rysäkari oli ihan mahdollinen kohde siinä mielessä, ei pelkoakaan että joutuisi hyytävään veteen uimaan aallokon takia. 

Tällä merimetsolla oli joku tanssituokio meneillään. Mitä se yritti pelotella jäi mysteeriksi, ehkäpä se todellakin vain tanssi? Merimetsot ovat selvästi vähentyneet melontereittiemme alueella. Muutama kesä sitten niitä näkyi järjettömät määrät.

Haahkoilla oli joku kiihdytysajokilpailu meneillään, kannustusjoukot tosin katselivat toiseen suuntaan. Poikaset oli visusti piilotettu, luultavasti tuonne toiselle puolelle koska nämä kiihdytyskisat ajettiin toiseen suuntaan. 

Koska Rysäkarin eteläpuolellakaan ei juurikaan ollut aallokkoa päätimme käydä paikassa jossa en ole aiemmin ollut: Koirasaareessa. Laivojakaan ei näkynyt, joten taukopaikaksi valittiin sitten äänestyksen jälkeen Koirasaari, Rysäkarille kun ei ole menemistä. 

Saaren rannat olivat kauniisti muotoutuneet vuosien saatossa meren aaltojen toimesta. 

Ja oli saareen pieni "järvikin" muodostunut. 

Merivesi on muuten edelleen hyvin kirkasta, kylä alkukesä on selvästi hidastanut syanobakteerien kasvua

Pikkuinen lokinpoikanen oli iltauinnilla kun lähdimme melomaan takaisinpäin. Uskomattoman matalana nuo uivat, tuskin pystyy erottamaan merenpinnasta, mikä lienee tarkoituskin. 

Tiira seuraili menoamme rannalta, seuranaan joku lintu.

Lokit huhuilivat lapsukaistaan, miksi eivät lähteneet hyökkäilemään jäi minulle mysteeriksi, hieman välinpitämätöntä meininkiä. Toki olin kiitollinen etteivät pommitelleet meitä, mutta syytä olisi ehkä ollut?

Kovin kaukana emme nimittäin olleet lapsukaisesta, joka ei kuitenkaan, onneksi, välittänyt meistä vaan ihmetteli kajakkeja kaikessa rauhassa. 

Otimme uudestaan suunnaksi Rysäkarin ja jatkoimme länsipuolelta kohti Bredania

Aurinko oli jo laskemassa, mutta kesäisinhän valoa riittää joten kiire meille ei tullut. 

Bredanilla mittari näytti 20,2 km.

Juhannus

Vietimme juhannusta Kouvolassa. Juhannuspäivänä sää oli siedettävää ja koska Arielkin otettiin mukaan juhannuksenviettoon lähdimme katsomaan Hangasjärveä. 

Joku ystävällinen tieinsinööri on suunnitellut Vanhan Maunon tien melojia silmällä pitäen, tie kulkee ihan rannassa, joten kun Ariel nostettiin katolta sen sai siirtää suoraan järveen. 

Maisema oli todella kotimaista, koivua koivun vieressä ja sininen järvi. Ja järvessä muuten Kissasaari. Mikäköhän on senkin nimen tarina?

Lähdimme melomaan kohti Sirkkaojanlahtea, tavoitteena päästä Mustajokea pitkin Matalajärvelle. 

Maisemista nyt ei oikein ottanut selvää kaislan keskellä, mutta ihan kaunista kaislaa. 

Kovin pitkälle ei jokea päässyt ja koska tilanne näytti yhtä toivottamalle niin pitkälle kun näki, emme edes harkinneet kantamista. 

Käänsimme Arielin suhteellisen ahtaassa paikassa ja palasimme takaisin samaa reittiä jota tulimme. 

Kauniita vesikasveja tuossa joen alkupäässä oli ihailtavana. 

Lintuja oli todella vähän järvellä, yhden kuikan näimme, mutta se ei jäänyt ihmettelemään meitä, joten siitäkään en saanut kuvaa. Luultavasti tällä järvellä on aika hiljaista sillä linnut selvästi inhosivat keltaista Arielia. Kotivesillä lintuja saa melkein taputella, kaipa se johtuu pääkaupunkiseudun melusta, Ariel on aika hiljainen sen mölyn rinnalla. 

Eikä melonteretkeä ilman joutsenia. Tällä kertaa se laulava versio. Pariskunnalle tuli kiire kun tulimme. 

Tai sitten heillä oli joku hyppykilpailu kesken

Kuten totesin, jouduimme palaamaan lähtöruutuun, joten otimme uudeksi suunnaksi Kuukanojan

Ei näyttänyt kovin paljon lupaavammalta kun pääsimme suuaukolle

Mutta olin väärässä. Tätä "ojaa" oli hoidettu ja meloimme hiljaa taianomaisessa maisemissa.

Vesi oli aivan peilityyntä täällä ja välillä oli todella vaikeaa hahmoittaa oliko runko pinnan alla vaiko vaan heijastus.

Tältä siis vedenpinta näytti. Kuusenoksat siis olivat turvallisesti metrejä pääni yläpuolella. 

Pääsimme läpi ongelmitta ja aurinko alkoi taas paistaa.

Kävimme kääntymässä Etelä-Karjalassa ja meloimme sitten takasin Kymenlääniin. 

Kuten totesin, ojaa oli hoidettu, runkoja katkottu, mutta kovin kovalla kädellä ei oltu puututtu luonnon ratkaisuihin.

Rukoja nojasi toisiinsa ojan yli, muodostaen katon päittemme päälle. 

Välillä kyllä hieman ihmetytti millä ne pysyivät pystyssä, mutta tukevasti ne tuntuivat nojaavan tyhjyyteen

Tällaiset söpöliinit odottivat meitä kun pääsimme takaisin Hangasjärvelle.

Tosin ei näitäkään pystynyt vastavalossa tunnistamaan kun äidille tuli kauhea kiire pois tieltä

Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Lokinpoikaset sentään suostuivat kuvaan. Suloisia nekin. 

17,2 km tuli mittariin eikä Arielia tarvinnut edes pyyhkiä makean veden jälkeen vaan nostimme sen märkänä katolle ja annoimme kuivua kun ajoimme takaisin mökille.