Aurinkoa

Lauantaina oli taas melontapäivä, kun aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Kippari oli päättänyt että Medvastö on loistava retkikohde, joten lähdimme siis sinne. Vielä pystyy rantoja katselemaan, kun uutta kaislaa ei ole noussut ja vanhakin on aika "läpinäkyvää" siellä missä se vielä seisoo ruskeana seinänä rannoilla

Kovin kauan tästä tuskin pystyy nauttimaan, sen verran kaunis vaaleanvihreä raita on jo nähtävissä meren pinnalla.

Mutta onhan se hyvä että linnuille saadaan pesimärauha, voinhan minä sitten ihailla niitä lentäviä lintuja, niitäkin kun riittää. Haimaahaikara tosin on kyllä niin oudon näköinen matkaan lähtiessään, että en tiedä voiko sitä ihailla, kummastella kumminkin.

Kauniimpaa taitolentoa esittää tiirat, niiden leijuminen lähes liikkumatta vedenpinnan yläpuolella kun saalistavat on ihan huikeaa katsottavaa. Varsinkin siinä vaiheessa kun hyökkäävät veteen ja nappaavat saaliinsa. 

Tämä yksilö nappasi pienen kalan jonka kävi viemässä viereisellä laiturilla nököttävälle kaverilleen. Miksi kaveri itse ei viitsinyt kalastaa on minulle epäselvää, mutta suloista toimintaa joka tapauksessa.

Ja jos kyllästyn ihailemaan lentonäytöksiä niin voin keskittyä uiviin lintuihin. Kippari uusin suosikki on isokoskelo. Pari kesää sitten kun kysyin "mikä lintu" oli vastaus aina "telkkä". Tänä vuonna vastaus on isokoskelo. Minusta tutuu että saan saman vastauksen linnusta riippumatta. Kippari kun haluaa meloa, ei pörrätä kaislikossa kuvaamassa lintuja. Varsinkaan periaatteella "jos se vaikka sattuisi olemaan joku josta ei ole kuvaa". Siispä se on isokoskelo.

Suloinen kaveri sekin, voi ihan mielelläni kuvata isokoskeloitakin.

Kymmenen kilometrin melomisen jälkeen pidimme pienen kahvitauon Kajakuksen laiturilla. Kiitämme taas kerran laiturin lainasta. Kippari nautti auringosta ja kahvista, minä ihailin toista auringonpalvojaa: neitoperhonen levitti siipensä ja piti pienen tauon sekin. 

Ja jotta tauko olisi täydellisen harmoninen: pääskyset tulivat kertomaan että nyt on kesä. 

Tauon jälkeen oli hyvä jatkaa matkaa kotiinpäin. 

Kyhmyjoutsenella on valtavasti asiaa. Se uiskenteli edessämme ja kertoi kovasti kuulumisia. Valitettavasti en vaan ymmärtänyt mistä oli kyse. 

Jatkoimme matkaamme kohti Stora Herrötä ja sain nähdä jotakin joka ei aiemmin ole osunut kohdalle. Olen kovin onnellinen että olimme näinkin kaukana, kovin lähelle ketsuppilaivaa en halua osua Arielin kanssa. Ellei sitten Ariel ole Volvon katolla matkalla jonnekin laivan sisällä. 

Kippari kuitenkin vei minut turvallisesti Stora ja Lilla Herrön välistä kohti Bredania, siihen salmeen ei kovin paljon isommalla paatilla tulla, Arielinkin kanssa sai hieman suunnitella kumpaa reunaa käyttää. 

Samoin tuntui että isokoskelot saivat valita oman reunansa kun haahkat olivat vallaneet yhden luodon lähes kokonaan. 

Lupaan että haahkakuvat vähenevät kohta, naaras kun on aika mitäänsanomaton. Kunnes poikaset pääsevät vesille taitavat haahkat saada olla rauhassa Canonilta. Edellyttäen että herrat kohta lähtevät matkoihinsa. 

Meloimme Herröön rantoja ja ihailimme lintuja. Tukkasotkia?

Olisikohan tämä pariskunta sitten tukkakoskeloita? Tukkaa noilla nyt ainakin oli, molemmilla.

Ja sitten innostuin ihan tosissani. Rannalla kävi hurja kuhina ja ilmoitin Kipparille että varovasti mutta nopeasti ja sitten pysähdys ajoissa ettemme häiritse. 

Mutta vaikka kuinka pysyimme kaukana saivat lapsukaiset tarpeekseen ja lähtivät äidin kyydillä turvallisempaan paikkaan. Tosin koko tuo katras ei äidin selkään mahtunut, hurja tappelu kun kaikkien piti päästä salamatkustajan paikalle. Mutta saipahan Kippari ihailla isokoskeloita. 

Ja haahkoja...

Tämä herra tahtoi ehdottomasti päästä kuviin, joten minun oli ihan pakko. Ariel keinui aallokolla ja Kippari huokaisi syvään. Kuvaustaukoja nimittäin riitti ja kuten Kippari totesi: haahkoista on jo kuvia. Onhan niitä. Ja tämän reissun jälkeen niitä on vielä enemmän!

Marenissa ihailimme sitten silkkiuikun pesintää. Herra vartioi pesää. Kovin stressaantunut hän ei vaikuttavan olevan meistä, putsasi itseään ja vähät välitti Arielista joka piti pienen tauon, turvallisen välimatkan päässä.

Rouva kuitenkin katsoi asiakseen tulla lähemmäs pesää katsomaan miksi me pidimme tauon hänen pesänsä läheisyydessä. 

Variksella oli ollut onni matkassa, joltakin lokilta oli saanut varastettua saaliin. Varsinainen juhlahetki toisella. 

Hieman ennen Bredania piti vielä käydä katsomassa miten pari viikkoa sitten pesänrakennushommissa olleet uikut olivat edenneet. Oikein hienosti näköjään, pesä oli selvästikin valmis ja luultavasti sitten mieluisasti sisustettu koska perheneuvottelu oli ohi.

Joutsenkin oli pesässään, mutta selvästi rouva oli vetänyt herneen...eikun untuvan sieraimeensa. Vääränlaiset tapetit?

Samalle kivelle joutsenen kanssa oli vielä lokkikin tehnyt pesänsä. Lienee suhteellisen turvallinen paikka, joutsenilla ei yleensä riitä huumoria jos pesää lähestytään. 

Bredanille tulimme ilta-auringon loistaessa

Herra kyhmy oli syömässä ja saatteli meidät rantaan. 

Mittariin tuli hieman reilu kaksikymmentä kilometriä, tarkemmin 20,3, mikäli muistan oikein. Pitää Kipparilta varmistaa, hän tosin on...Bredanilla. Talkoopäivä kuulema.

Uutta testaamassa

Julistan itseni mielenvikaiseksi! Maanantaina maassa oli 5 cm lunta ja aurat vetivät ykköstietä eestaas. Tiistaina alkoivat tiistaimelonnat. Mitä tekee siis hyvä vaimo kun ulkona on 8 astetta "lämmintä" ja lapsilla on kevätmarkkinat koulussa? Osaan vastata omaan kysymykseeni: ajaa nopeusrajoitusten puitteissa kotiin, sitä samaista aurattua ykköstä ja istahtaa kajakkiin nauttimaan talviolosuhteista. Olenhan talvi-ihminen!

Kippari on jo viettänyt "muutamia" tunteja Bredanilla toisten reippaiden kanssa, joten kyllä minun nyt sitten kelpasi hypätä Arieliin uudelta, matalalata laiturilta!

Uusien "tiukkojen" sääntöjen seurauksena olimme vesillä jo kello 18 nauttimassa lähes peilityynestä Bredanista. Harmaahaikarakin oli eksynyt Bredanille, tosin se ei pahemmin välittänyt melojista vaan lähti matkaan sekin. 

Heti Bosundin jälkeen törmäsimme tällaiseen näkyyn. Merimetso? Ainakin niitä näkyi enemmänkin ulompana, mutta tämä jäi kyllä tunnistamatta.

Jos joku osaa auttaa, niin tässä vielä epätarkka kuva päästä joka nousi pintaan. 

Marenissa oli punasotkilla joku kilpailutilanne meneillään. 2 koirasta, yksi naaras. Siinä on jo jonkinlaiselle sodalle hyvät lähtöasetelmat. Sodasta ei kuitenkaan ollut vielä merkkiäkään, päinvastoin, ilta-auringon loistaessa ei voinut kun antaa aisteille vapaa pääsy kaikkeen ihanaan mitä ympärillä oli. Koivuissa oli pienet, vaaleanvihreät, hennot lehdet, joita tuuli hieman värisytti. Samalla useat eri lintulajit ääntelivät mitä erilaisin äänin. Ja tuuli nostatti raikkaan meri-ilman nenäonteloiden puhdistajaksi. Siinä sai siitepölyt kyytiä. 

Jäimme hetkeksi ihailemaan Pentalaa ja jollien menoa, ennen kuin jatkoimme matkaa ulommaksi. Toiveitteni mukaan lähdimme bongailemaan lintuja. Vielä kun hetken saan ihailla haahkoja, ennen kuin herrat päättävät lähteä omille retkilleen.

Yllättävän paljon haahkoja olikin vielä nähtävissä, tai siis koiraita, mutta selvästi ne alkavat jo kerääntyä omiksi porukoikseen. Lähtöhetki häämöttää? Tämä rouva ei kuitenkaan ole lähdössä mihinkään, voiko rauhallisempaa näkyä olla kuin joutsen pesässään?

Isokoskelopariskunta päätti hetken poseerata

Ja sitten lähdettiin jo matkaan. 

Metsästys tuotti tulosta, haahkoja näkyi, paljon. Joten ellette pidä haahkoista, silmät kiinni, näitä nimittäin riittää. Tämä pariskunta uiskenteli edessämme

Kunnes kyllästyivät seuraamme. En voi sille mitään, rakastan näitä "juostaan kilpaa veden päällä" kuvia. Huomattavasti mielenkiintoisempaa kuin Kipparin harrastama Formula-autot ajavat ympyrää.

Tämä haahkarouva suostui jopa poseeraamaan hetken. Tai sitten se mietti mitä seuraavaksi söisi. Sinisimpukoita?

Herra sen sijaan esitteli kaunista pukuaan. Ehkä ihan hyvä että painuu korean pukunsa kanssa pois maisemista ja pesän lähettyviltä, kyllä tuo hieman huomiota herättävä on, tämä juhlapuku. 

Kuten olen aiemminkin todennut, lennossa nämä lintuset ovat kovin oudon näköisiä. Tämä Hitchcockin "Linnut"-elokuvaan koefilmaava haahka sen todistaa. 

Kopplo sundissa ei pienestä aallokosta ollut enää merkkiäkään, joten uskalsin taas nostaa Canonin esille. Tämä naurulokkikin oli tullut nauttimaan rauhallisesta ilta-auringosta hyvin matalaan veteen. Ihailimme pohjaa, vaikkakin salmi oli ruopattu. Mela aina välillä osui mutapohjaan ja lemu oli sen mukainen. 

Kippari oli hieman pettynyt kun en kuvannut hänelle siltaa. En tiedä miten hän voi edes kuvitella etten kuvaisi hänelle noin viidettäkymmenettä kuvaa tästä sillasta. Tietysti kuvasin, sehän oli ihan itsestään selvää. Kippari "kerää" siltoja ja tämän kohdalla ei tarvinnut pelätä että pää osuu siihen, siispä ehdin kuvaamaan. 

Tunnustan että kaivoin Canonin esille näitä valkoposkia varten, ehkäpä siksi tuo sillan kuvaaminen jäi huomaamatta?

Mutta koska Kippari pyysi että kuvaisin sillan edes toiselta puolelta, tein työtä käskettyä. Samainen silta!

Olen joskus yrittänyt selittää Kipparille ettei valokuvaustaitoni riitä kuvaamaan liikkuvaa kohdetta, liikkuvasta kajakista. Kippari kuitenkin on sitä mieltä että tarkoitus on meloa, ei kuvailla, joten lopputulos on aika usein tämä. "Meni jo". Kuvassa silkkiuikku, uskokoot ken haluaa. Tai sitten minulla on 15 epätarkkaa kuvaa haahkoista. Olen jo kauan sitten antanut periksi säätöjen suhteen. Automaatti päälle ja toivotaan että arpakone arpoo suhteellisen siedettäviä arvoja. 

Mutta joskus kaikki osuu kohdalleen. Objektiivi osuu melojen väliin, Ariel liukuu tasaisesti eteenpäin ja arpaonnikin suosii. Kuten kun tähtäsin näihin kalatiiroihin. Varmaan joku kuvanikkari voisi tuotakin kuvaa parannella, mutta minulle kelpaa. 

Kalalokkikin oli matkalla kotiin ilta-auringon laskiessa. 

Bredanin uusi laituri oli suosittu. Vanhat laiturit eivät olleet mitenkään suosittuja, uutta piti kokeilla. Sille pystyi melkein melomaan, hyvän yrityksen seurauksena yksi kajakeista nousi nätisti reunalle. Hieman lisää vauhtia ja säästyisi nostamiselta?

Mittarissa 14,4 km kun olimme takaisin Bredanilla.

Pölyt pois

Pääsiäistä on vietetty loistavassa säässä. Ja sehän tiesi sitä että Kippari heräsi henkiin!

Ariel oli saatava vesille ihan väkisin, joten eilen kävimme sitten pyhkimässä pölyt Arielista ja nostimme sen samalla mereen. Ikävä kyllä, Canoan laiturit eivät vielä ole paikoillaan, joten Kippari joutui hyppäämään kyytiin. Minä ja Canon nousimme kyytiin rannalta, en halunut kastella jalkojani. Kippari näppäränä miehenä sitten "hyppäsi" kyytiin laiturilta joka oli jossakin yläilmoissa. 

Koska edellisestä melontareissusta on nelisen kuukautta aikaa, ilmoitin että melomme hitaasti, lyhyen lenkin. Ja kuvaamme jokaisen kohdalle osuvan linnun, en ole merilintuja nähnyt pitkään aikaan. Siispä pidimme ensimmäisen kuvaustauon noin 15 m. rannasta kun nokikana oli kävelyllä kaislikossa. 

Nämä silkkiuikot pitivät tiukan neuvottelun jostakin merilevä palasesta. En tiedä suunnittelivatko pesän tapetointia vai mikä oli ongelman nimi, mutta neuvotteltiin todella kovaäänisesti. 

Välillä noustiin ihan pystyyn kun oli niin tärkeä asia. 

Ja kuten totesin, jokainen lintu oli kuvattava. Myös naurulokki. Mittarissa oli varmaan jo puoli kilometriä tässä vaiheessa, Kipparilta alkoi huumori loppua näihin valokuvaustaukoihin.

Sää oli loistava, joten tietysti ymmärrän että hän olisi ollut melontatuulella, mutta aina ei voi voittaa. Sitäpaitsi olen melko varma siitä ettei minulla ole kuvia naurulokeista. Ainakaan kovin montaa. 

Kalakokitkin olivat ihmeellisiä, meriharakat taustalla eivät niinkään kiinnostavia. Kippari nyt kuitenkin oli sitä mieltä että Moisö olisi kierrettävä, joten jatkoimme melomista, näin tyynellä säällä ei aallokkokaan kuljeta. 

Linnut olivat selvästikin vielä hieman aralla tuulella, kovin lähelle eivät päästäneet kuvaamaan vaan lähtivät heti lentoon. Oletan että tämä pariskunta on telkkiä. 

Hartioissa kyllä tuntui ettei ollut hetkeen melonnut, mutta teki tuo hyvääkin, oikein tunsi miten veri lähti kiertämään niskaan ja sieltä ylöspäin. 

Kuvasin minä sen meriharakankin. Onhan se aika suloinen. 

Kaislikko on vielä sen verran ruskeaa, eikä uutta vielä näy, että lintuja oli helppo havaita kaislikosta. 

Tukkasotkia oli enemmänkin liikenteessä, tässä naaras

Ja herrakin uiskenteli lähettyvillä.

Nämä lentoretkellä olevat ovat huomattavasti hankalampi tunnistaa, mutta olisiko kyseessä isokoskelopariskunta?

Kiersimme Matasaaren ja menimme katsomaan parikin lintubongauspaikkaa. Kaitviken oli ihmeen hiljainen. Silkkiuikku kuitenkin usikenteli edessämme Varlaxvikenissä

Kiertelimme ja kaartelimme, etsien lintuja. Ja yhtäkkiä muistin että voihan niitä rantoja ihailla muutenkin. En yhtään ihmettele mistä satusedät aikoinaan ovat saaneet inspiraationsa. Katsokaa nyt miten tämäkinpuusetä yrittää saada kiinni jotakin vedestä.

Vaikka alkureissusta sanoin Kipparille ettei tarvitse kuvata joutsenia, niitä ehtii kuvailemaan, niin kun tämä tyyppi tuli poseeraamaan Arielin nokan eteen oli sitten pakko taas avata aukkopeite ja nostaa Canon esille.

Valitin Kipparille etten saa nähdä haahkoja kun en suotu avovesille, saan tyytyä isokoskeloihin.

Ja nekin painuivat pakoon kun lähestyimme.

Koska Kippari tietää että haluan kuvia niistä lempilinnuistani, niin meloimme sitten ihan pikkuisen ulospäin. Minä tietysti urputtaen etten tahdo veneiden tekemiin aaltoihin, vesi on kylmää. Mutta sain kuin sainkin nähdä haahkani.

On tuo koiras vaan niin kaunis. 

Eivät nuo sinisorsatkaan rumia ole, niitä vaan tulee nähtyä niin usein ettei ehkä arvosta niiden kauneutta. Tosin, usein noita joutseniakin ui vastaan, enkä niihin kyllästy. 

Tälle tyypille nousi sarvet otsaan kun lähestyimme. En ymmärrä miksi. Äkkiäkö tuo häviää näköpiiristä kun sukeltaa.

Kuten kuvasta näkyy, meri oli todella rauhallinen, eikä veneliikennekään ollut häiritsevää, vaikka muutama aallokon tekijä olikin häirtsemässä muuten todella hiljaista luontoa. Ympärillä täydellisen sininen meri, raikas suolantuoksun kyllästymä ilma ja aurinko joka lämmittää poskia. Ja pään yläpuolella lentää lintuparvia. Voikohan mikään olla tämän kauniimpaa?

Telkkäpariskunta oli kyllä helpompi tunnistaa vedessä kuin ilmassa.

Vaikka inhoankin kivikkoja, oli iahn pakko jäädä hetkeksi ihailemaan tätä balettia. Kippari huolehti ettemme ottaneet pohjakosketusta ja minä kuvasin.

Kunnes tajusin että ympärillä oli kiviä. Sitten alkoi hirvittää.

Mittariin tuli 13,4 km. Sää olisi kyllä sallinut pidemmänkin retken, mutta koska taukojen pitäminen tuntui aika haasteelliselta kun en halunut kastella jalkojani päätimme palata kotirantaan. Kippari hyppäsi näppärästi laiturille ja veti sitten Arielin rannalle.