Vesi on selvästi viilentynyt ja väriloisto rannoilla on lähes historiaa, olemme siirtymässä ruskean ja harmaan eri sävyihin. Paikoitellen saa kuitenkin vielä ihailla aivan uskomattoman syvän keltaisia koivuja ja kaiken ruskean keskellä upean tummanvihreitä mäntyjä.
Lähdimme ihailemaan värejä kipparin kanssa aamusta. Tuuli oli yllättävän puuskaista eikä se ollut mitään mukavaa kesätuulta vaan pakkasukon ensimmäisiä hönkäyksiä. Siispä suuntasimme kohti Gräsan jokea, siellä ei pahemmin tuuli ottanut melaan kiinni. Vesikin oli niin kokealla että pystyimme jatkamaan 5 sillan ali, aina moottoritielle asti.
Rannat eivät olleet mitenkään kauniina tuolla ja romua ja roskaa riitti. Paikoitellen kuitenkin syksyn viimeiset urheat jättipalsamit kukkivat, ripotellen punaisia, valkoisia ja jopa kaksivärisiä väriläiskiä rannoille. Vaikka tuo onkin rikkakasvi joka pitäisi luonnosta tuhota, niin oli tuo kuitenkin aika kivan näköinen kaiken kuihtuneen keskellä. Tosin, kysykää mielipidettäni uudestaan 10 vuoden kuluttua kun ei mikään muu kuki... Ja jos joku nyt kuvittelee että minä tunnistan maamme kaikki kasvit, älkää untä nähkö. Lapseni kasvio-projekti on opettanut yhtä sun toista minullekin.
Kun palasimme joelta alitimme vielä kuudennenkin sillan, enkä muuten lyönyt kertaakaan päätäni! Joen suulla 4 valkoista perhosta leikki auringossa, kuin lumihiutaleet jotka pyörivät tuulessa. Uskomattoman kauniita, vaikka ihan värittömiä.
Jatkoimme kohti Westendiä, mutta koska tuuli vaan yltyi, käännyimme kotiinpäin varmuuden vuoksi.
Matkaa tuli 16,2 km mittariin, joten kesän kilometrit jäänevät alle 400. Alkaa nimittäin olla sen tyyppiset ilmat että minusta tuntuu että Ariel kömpi talviunille tänään. Mutta vannomatta paras!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti