Ilman kameraa

Lähdimme toissapäivänä melomaan, kun nyt sattui olemaan tiistai ja retkipäivä. Vastoin kirjoittamatonta tiistailakia oli yllättävän tuulinen päivä. Minähän olen jo tottunut peilityyneen mereen. Tosin vetäjämme sanoi että vesi on rikki jos se on paikoillaan. Totta varmaan sekin.

Sen verran toimiva vedenpinta kuitenkin oli, että kamera sai jäädä kotiin. Harmi sinäänsä, sillä citylinnut olisivat kiltisti suostuneet kuviin.

Silkkiuikkujen poikaset olivat kasvaneet viikossa ja kyhmyjoutsenkin uitti pikkusiaan eikä yhtään välittänyt meistä retkiläisistä.

Tiistaina ei vesi ei todellakaan ollut rikki, mutta meren pinta oli Pentalan ulkopuolella outo. Kuin putkitelevision testikuva kun viritys oli päin honkia, värinää, tärinää ja muurahaisten sotaa. Aaltoja ei Pentalan suojassa sen sijaan ollut. Vain tuota outoa jatkuvaa liikehdintää.

Pentalan uimarannalla pidimme pienen jaloittelutauon ja suureksi yllätyksekseni vesi oli jäätävän kylmää. Eihän Jaakko ole vielä ollut edes vauhdissa. Kaipa tuo tuuli sitten sekoitti vettä niin että kylmää vettä tuli myön Pentalan rannalle. Enkä ollut ainut jonka mielestä vesi oli hyytävää. Kipparikin kertoi että varpaita paleli. Hän kun ei viitsinyt kastaa tossujaan, vaan astui mereen paljain jaloin.

Pentalasta jatkoimme kohti Koplorneita ja palasimme vastatuulessa Bredanille. Matkaatuli 12,3 kilometriä.

Tästä tarinasta tuli aika tylsä, kun Canon oli kotona, mutta onneksi torstain Repovesijutusta jäi puuttumaan muutama kuva, siispä ymppään senkin tarinan tänne.

Olimme reissun loppupuolella ihmettelemässä yhtä poukamaa ja minä keskityin ihmettelemään juurakoita, tai mitä lienevät olleet, akvaariokoristeita kuitenkin.

Kippari taas ei ihaile maisemia kameran kautta, joten hän ehti taas kertomaan mitä minun olisi pitänyt ihmetellä. Kurjet olivat seisseet rannalla katselemassameitä ja minä en huomannut. 

Onneksi laskeutuivat toiselle rannalle ja sain kuvattua toisen näistä ihmeellisyyksistä.

Poissa kartalta

Lauantainakin kävimme vielä Repovedellä melomassa. Tosin tällä kertaa kohti Hillosensalmea.

Sää oli jo liian lämmin ja päätin lähtemään järvelle ilman t-paidan hihoja. En tiedä oliko sekään hyvä ratkaisu, sillä aika äkkiä olkapäille oli viritettävä bandana kun aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. 

Pakko oli taas kuvata noita suomenlumpeita, ne vaan ovat niin käsittämättömän suloisia.

Kippari pisti melansa tuohon viereen, niin että saisitte hieman mittakaavaa. Nuo kun todllakin olivat ihan käsittämättömän pieniä. Miksi mela on ylösalas on hieman epäselvää minulle, mutta ei sen nyt niin väliä. Pääasia että voitte ihailla lummetta

Kuvaan tarttui taas joku pieni kahlaaja. En uskalla edes arvata mikä tämä on, mutta suloinen kuitenkin. Sain tunnistusapua, kyseessä siis Rantasipi. Sellainen tuttu kotinurkilta. Luontoportti ei vaan antanaut Rantasipiä vaihtoehdoksi, joten jäi sitten yksilö tunnistamatta. Nyt tämäkin asia on korjattu. Tack Mimma!

Vaikka nyt kansallispuistoalueella meloimmekin, en silti oikein ymmärrä miksi kaikenmaailaman ihmisen tekemät rakennelmat pitää jättää veteen roskiksi. Kaljapurkin nostin mukaamme, roska päivässä kuten sanoin, mutta tämä oli jo Arielille liikaa. 

Tuo järjetön kuumuus sai linnutkin väsähtämään, lokinpoikanenkaan ei jaksanut häipyä näköpiiristä kun lähestyimme. Ymmärrän sitä, tuollaisessa kuumuudessa ei kannata liikaa hötkyillä.

Vuotavanvuori oli aika hauska. Sen alle olisi voinut mennä sateelta suojaan, jos nyt tänä kesänä koskaan sataa. Kaipa tuo aurinkolippanakin toimii?

Järjettömän kauniskin tuo kallio oli, väreineen ja halkeamineen. 

Puhumattakaan siitä että taas kerran sai tuntea itsensä todella pieneksi. On se käsittämätöntä mitä luonto ihan oikeasti on saanut aikaiseksi vuosituhanisen saatossa. 

Valitettavasti en saa teille välittömään noita korkeuseroja, mutta uskokaa pois, tuo maisema on henkeäsalpaavan kaunista

Koska en ole vielä kyllästynyt kuikkiin jaksoin tähyillä niiden pesään. Ja sitten näin yhden jolla oli poikaset! Kippari tosin oli taas kerran sitä mieltä että näen harhoja mutta suostui melomaan lähemmäs sukeltavaa perhettä.

Aivan hurmaavan suloinen perhe oli kyseessä, Kipparikin suostui pitämään tauon vesillä niin että sain ihailla pikkuisia. Taisi olla Kipparinkin mielestä suloinen näky kun pikkuiset tekivät pieniä sukellusreissuja tuon tuosta.

Aika pian perhe kuitenkin kyllästyi meihin ja jatkoivat matkaansa. Siispä mekin jatkoimme melomista.

Ihmettelin rantojen louhosmaisemaa. Jääkö nämä kivimassat on nostanut rannoille? Vai mistä ihmeestä ne ovat ilmestyneet?

Aika hyvin sorsat osaavat piiloutua noihin kiviin, suojaväri on ihan käsittämätön.

Hillosensalmen kohdalla sain ihailla rautatietä alhaalta päin, tosin en nyt ollut kovin otettu näystä. Pendoliinokin oli jäänyt jonnekin matkan varrelle, sekään ei häirinnyt melontamatkaamme. Tosin Kipparissa asuva pikkupoika olisi varmaan arvostanut junaa raiteilla.

Ei mitenkään kovin kaunis tämäkään silta, miksiköhän niihin ei voida hieman satsata? 

Tämä toisen sillan pilarit olivat sentään hieman kauniimmat, mutta eivät ne nyt maisemaa mitenkään parantaneet läsnäolollaan.

Kerroin kesken melontakeiken Kipparille että isäni kertoi joskus aikoinaan että alueella on saari jossa on hautausmaa. En kyllä muistanut tarinasta mitään muuta, mutta tieto riitti Kipparille. Kartta tosin loppui kesken, joten tipahdimme kartalta, mutta saari toki löytyi. Kippari kun oli edellisenä iltana katsellut alueen kartastoa netissä ja muisti nähneensä saarenkin.

Suuntasimme siis Kipparin muistin varassa kohti Mäntysaarta ja pidimme tauon siellä. Kellotorni on vuodelta 1910, kappeli on rakennettu 40-luvulla.

Kierrettyämme hautausmaata siirryimme rantaan syömään eväitä. Saimme seurata västäräkki-tv:tä, tämä heppu kun ei ollut ollekaan stressaantunut läsnäolostamme vaan tarkkaili ympäristöään meistä välittämättä.

Jatkoimme melomista ja välillä ihailimme pohjaa todella läheltä. Alan epäillä että Kipparin 20 cm vettä on liioittelua, Ariel ei tarvitse niin paljon allensa.

Vettä oli riittävästi myöställe sinisorsa perheelle. Tosin jostakin syystä nämä luonnonkappaleet eivät ole ollenkaan yhtä urbaniosoituneita kuin citylintumme. Eivät nämä tulleet uimaan kilpaa Arielin kanssa. 

Täällä jopa vesikasvit olivat minusta erilaisia. Mikä tämä joulunpunainen ikinä olikaan, se sai minut hyvälle tuulelle. 

Lähdimme suunnistamaan takaisin "kartalle" ja pikkuhiljaa kotiinpäin. Sillan kohdalla olikin sitten aikamoinen kuhina. Pyöräiliöitä kulki sillan yli runsain määrin, mikä lie ollut tour-de-france-osakilpailu. Vesillä taas oli kovakin moottoriliikenne, joten odottelimme kiltisti että kaikki hätäisimmät, kuten vuosituhannen turhakkeilla kaahailevat vesiskootterikuskit, olivat ehtineet pois tieltämme. 

Lähdin vielä kuikkajahtiin ja samalla törmäsimme tällaiseen näkyyn. Luulin että kyseessä oli viikinkilaiva, mutta näköjään, google kun tietää kaiken, tämä kaaleri on vuokrattavissa. 45 henkilöä mahtuu kettulaivaan. 16 vuotta on näköjään alumiinialuksella ikää. Minä taidan pysyä Arielissa. Soutaminen kaalerissa kuulostaa kovalta hommalta.  

Koska nuo ketut eivät minua innostaneet loppuviimeksi ollenkaan, siirryin kuvaamaan kuikkia. Mitä muutakaan?

Maisemat muuttuivat pikkuhiljaa todella tutuiksi. 

Tiira istuskeli kiven päällä ihmettelemässä meitä. Tällä kertaa kimppuumme ei hyökatty, mikä oli ihan mukavaa vaihtelua. 

Tosin tiira taisi pitää meitä hyökkäävinä, tai sitten sille tuli nälkä, koska se pakeni paikalta heti kun lähestyimme. 

21,1 km saimme mittariin ja minun oli ihan pakko kuvata vielä suomenlumpeita, ne kun olivat jo melkein menneet nukkumaan.

Hyökkäyksen alla

Torstaina Ariel nostettiin Mazin katolle ja suuntasimme nokan kohti Repoveden kansallispuistoa. Vaikka olemme käyneet siellä jo aiemmin ei noita maisemia kannata jättää oman onnensa nojaan. Tällä kertaa lähdimme kuitenkin vastakkaiseen suuntaan Tihvetjärvelle. Ainahan sitä voi vaikka nähdä jotakin uutta ja ihmeellistä.

Ajaessamme mökille satuin näkemään auton ikkunasta kuikkia. Kamera olisi ollut lähellä, mutta vauhti sen verran kova etten ehtinyt kuin katsomaan niitä. Enkä tiedä olisiko kuva kelvannut melontaretki kuvaksi, vaikka istuinkin Arielin alla. Siispä otin lomaviikon tavoitteeksi saada kuvia kuikista. Ilmoitin myös asiasta Kipparille. Tervajärvellä näin nimittäin kuikan, silloin ei vaan ollut kameraa mukana. 

Järven vesi on täälläkin rusehtavaa, mutta ihan käsittämättömän kirkasta. Emme päässeet montaakaan metriä laiturista kun jo komensin melan vedestä, tahdoin kuvata suomenlumpeita. Täällä ne olivat ihan käsittämättömän pieniä. Luultavasti se 2 cm, joka on "minimikoko", oli aika lähellä totuutta. Tuli oikein nukkekotimainen olotila ja pienen hetken jo suunnittelin pihaamme pikkuista lampea johon voisin istuttaa minilumpeita. Tuo lummelampi on ollut haaveissani iät ja ajat, mutta jos sen joskus toteutan en todellakaan aio repiä suomenlummetta juurineen järvistä. Vaikka se ei ole suojeltu kasvi, niin olen silti sitä mieltä että kasvi on kauneimmillaan alkuperäisessä kasvuympäristössään, eikä sitä revitä irti ja siirretä yhtikäs mihinkään. Siispä joudun tyytyvään kauppojen valikoimaan jos joskus lampi pihaamme tulee.  Suloisia nämä pienoikaiset kuitenkin olivat. Murtosen "isot", arviolta noin 5 cm kokoiset, suomenlumpeet olivat lähes jättiläisiä kun ihailin näitä miniatyyrejä. Oli täälläkin tuollaisia normaalikokoisia suomenlumpeita, mutta nehän muuttuivat jokapäiväisiksi näiden mielikuvitusta kutittavien rinnalla. Olikohan Andersénin Peukaloliisa mahtunut suomenlumpeeseen? Enpä usko. Alan epäillä ettei satusetä sittenkään melonut, ainakaan Suomessa. 

Koska Kippari oli sitä mieltä että oltiin tultu melomaan, eikä kuvaamaan, jatkoimme matkaa. Lossi oli onneksi paikallaan ja pääsimme ylittämään Määkijänsalmen ihan näppärästi. 

Sää oli aivan mahtava, pieni tuulenvire huolehti siitä ettei hiki virrannut ja lehtien havinaa oli ihana kuunnella. Valitettavasti armejan harjoitukset kuitenkin hieman peitti tuon lehtisimfonian allensa. "Rummunlyöjät" eivät osaneet oikein suhteuttaa äänenvoimakkuuttansa tuohon hentoon rapinaan. Kaikella kunnioituksella maamme puolustusvoimia kohtaan, onko silti ihan pakko pamautella juuri minun kesälomallani ja juuri näissä maisemissa?

Yllättävän kivistä tuo maisema oli ja kiviä riitti myös keskelle järveä kiitettävän paljon. Vaikka vesi olikin kirkasta niin rusehtavat sävyt ja auringon jatkuva heijastelu vedenpinnalta teki niiden huomaamisen hieman haastelliseksi. Kipparillakaan ei ollut merikorttia matkassa, joten jouduin ihan todenteolla tähyilemään vedenpintaa. Eihän se ollut mahdollista kun piti etsiä kuvattavaa. Kivet eivät kiinnostaneet alkuunkaan. Siispä jätin kivien etsimisen Kipparin vastuulle, hänhän näkee ne todella näppärästi sinne viiden metrin päähän. Mutta koska hän suunnistaa niin vastuu on hänellä, eikö niin?

Ja sitten näin sen: kuikan! Keskityin vain ja ainoastaan pommittamaan edessäni, suhteellisen kaukana olevaa näkyä kun Kippari ilmoitti rauhallisesti takaatani: Vieressäsi, vasemmalla, ihan kiinni Arielissa. En ehtinyt!

Kippari on kuitenkin vuosien varrella oppinut että jos vaimo tahtoo jotakin pääsee helpommalla jos sen toteuttaa. Ehkäpä se lummelampikin ilmestyy vielä pihaamme? Herra jatkoi hidasta melontaa kohti sukeltavaa kuikkaa ja minä keskityin pitämään kiinni kamerasta ja olemaan valmiina. Kun olin ihan muutaman kuvan räsinyt kuului takaata, hieman varovaisesti, joko riittää, tänne kun on oikeasti tultu melomaan. 

Kaunista järvimaisemaa riitti ihailtavaksi ja olinhan minä saanut ihailla kuikkaa, joten suostuin siihen että melomme hieman. 

Keskellä järveä kasvoi jostakin minulle täysin käsittämättömästä syystä kaislamätäs. Mikäköhän tällaisenkin tarkoitus on? Joutsenten piilopaikka? Lähes täydellinen soikio tuo oli, ehkäpä tämän takia matematiikan opettajani oli sitä mieltä että tällaisen pinta-alan laskemisesta on hyötyä myös "oikeassa elämässä". Pii-arvokin piti osata tätä varten, opettelin siis piin 10 ensimmäistä desimaalia, vaikka kaksikin olisi riittänyt. Silläkään tiedolla en ole tehnyt mitään koulun jälkeen, paitsi että on hauska kertoa lapsille että edelleen osaa kaikenlaista "tärkeää" kouluajoilta. Olisikohan ollut järkevämpää opetella lintuja?

Näitä erilaisia kukkapenkkejä oli järvessä enemmänkin, tämä violetinvärinen oli oikein kaunis.

Jostakin syystä paikat puutuivat todella nopeasti ja tarvitsin jaloittelutauon. Löysimme kauniin rannan ja kävin maissa, sillä aikaa kun Kippari ihmetteli Arielissa karttaansa. 

Olisi tuolla kahvitauonkin voinut pitää, mutta koska emme olleet vielä juurikaan päässeet etenemään, kaikkien taukojeni takia, päätimme jatkaa. 

Kippari alkoi selvästi hermostua jatkuviin taukovaatimuksiini, milloin piti kuvata lintuja, milloin kukkasia. Siispä ei ilmoitukseni "tuolla on joku tunetmaton lintu" herättänyt mitään vastakaikua Kipparissa. En päässyt lähemmäksi tai kuvaamaan Arielin ollessa paikoillaan, niinpä saaliikseni jäi tämä yksi ainut otos lintusesta jota Kippari ei edes nähnyt? Kyseessä lienee härkälintu, siispä on mahdollista että näen sen vielä uudestaan "kotirannoilla". 

Kävimme toissakesänä lasten kanssa myös Elvingin tornilla. Valitettavasti se oli silloin suljettu yleisöltä, joten emme päässeet kiipeämään torniin, mutta ihmettelin nyt sitä sitten vesiltä. Elvingin torni on kuulema alunperin rakennettu palovartiontiin sekä salametsästyksen valvontaan, nykyään se on kunnostettu ihan maisemien ihailuun. Olin oikeastaan yllättynyt miten hyvin tuo keskellä metsää ollut torni näkyi näin järveltä päin. 

Meloimme jokaiseen poukamaan ja yritimme nauttia hiljaisuudesta, valitettavasti tuo armeijan mylvintä pelästytti luontokappaleita aika tehokkaasti. Selvästi nekään eivät olleet tottuneet tällaisiin sarjatulituksiin. Tämäkin telkkä painui pinnan alle kun tykitys alkoi. 

Onneksi se nousi nopeasti takaisin pintaan, huomatakseen että Ariel oli liukunut ihan sen eteen. Eikun täyskäännös ja pakoon!

Tiirat sen sijaan innostuivat armeijan metelöinnistä. Olimme yllättäen tiirojen hyökkäyksen kohteena ja siinä sai jo hieman painua kasaan kun tiiralaivue hyökkäili päin näköä. Ovatkohan antaneet parhaat taktiset kuvionsa armeijan käyttöön? Aika tehokkaan oloinen muodostelma tuo oli. Onneksi pääsimme muutamalla melanvedolla pois puollustusalueelta.

Kipparin suunnittelema reitti ei sitten ottanut onnistuakseen. Sen verran epätarkka tuo karttamme oli, että kun pääsimme Hirvenpäänjoen suulle oli vastassamme tuttuakin tutumpi punakeltainen kyltti. Armeijan alue, pääsy kielletty. Ja sen vieressä vielä varmuuden vuoksi pinempi valkoinen kyltti jossa luki hengenvaara. Kiitos, mutta ei kiitos. Olkoot maisemat mitkä tahansa niin äänitehosteet ainakin vakuutivat ettei tuonne ollut menemistä. 

Joskus on kuitenkin onni myötä. Jos olisimme päässeet joelle en olisi törmännyt tähän näkyyn. Laulujoutsenperhe, isä livahti kuvasta, uintireissullaan. Toki olen joutsenia nähnyt, kuten tiedätte, mutta poikasia en ole onnistunut näkemään. 

Andersénista puheen olleen, herra tuskin oli nähnyt joutsentakaan koskaan, ihaillut pelkästään kyhmyjoutsenia, kauniita toki nekin. Koska pikkutyttönä luin "kaikki" Andersénin sadut, koko maailmankuvani perustuu niihin. Siispä joutsenenpoikaset ovat aina rumia aikanpoikasia! Melonhan minä lähes poikkeuksetta etelässä jossa totuus todellakin on harmahtava. Suureksi ihmetyksekseni laulujoutsenen poikaset  ovat kuitenkin valkoisia jo tällaisina pieninä untuvapalloina!

Tämä melontareissuhan ylitti kaikki odotukseni! Kuikka ja joutsenenpoikasia. Voiko elämä olla täydellisempää? Voi! Kuppi kahvia oli paikallaan. Rantauduimme pieneen poukamaan juomaan kahvia ja nauttimaan armeijan rumpusooloista. Ja melontareissumme meinasi päättyä siihen. Miksi ihmeessä ihmiset eivät voi siivota jälkiään? Tällainen piikkikala joka makaa rannalla ei tunnu mukavalta jalan alla. Tai tassussa. Puhumattakaan siitä jos se joutuu jonkun kurkkuun! Aika monta kertaa olen tällaisia poistanut jaloista ja huulista, ja pikkutyttönä jopa kaloista, mutta ne kerrat kyseinen eläin on saanut pikaisen helpotuksen olotilaansa. Tavalla tai toisella. Jos luonnossa oleva eläin saa tällaisen "koristeen" itseensä voi lopputulos olla hidas ja kivulias kuolema. Eikä se ihmisenkään jalassa täysin kivuton ole. Vaikka nyt olenkin yrittänyt olla reipas roska päivässä-liikken jäsen, en silti koe kovin mielekkääksi jatkuvasti poimia luonnosta purkkeja, laseja ym roskia. Eikö kotona ole opetettu että roskat kuuluvat roskikseen? 

Ariel sai hetkeksi uuden keulakoristeen ja päätin unohtaa tuon ällötyksen tuoman mielenpahan. Tämä yksilö ei päässyt tekemään mitään suurempaa tuhoa ja nykyään se on kokonaan poissa luonnosta. 

Kipparikin pääsi kuvaan, saa nähdä tuleeko käsky poistaa kuva. Mutta onhan tämä niin suloinen "pieni merenneito kivellään" etten voinut vastustaa kiusausta. Ja koska Kippari on Bredanilla hommissa, ehdin julkaisemaan tämän ennen kuin hän ehtii lukemaan, joten siinä vaiheessa "vahinko" on jo tapahtunut. 

Kevyen lounastaukomme jälkeen jatkoimme ulos poukamasta ja pidimme välittömästi kuvaustauon. En ollut vielä tottunut kuikkiin joten niitä oli kuvattava koko ajan. Ja niitähän riitti järvellä. Maksaakohan Adidas teikjänoikeuskorvauksia "raitakaulalle"? Aika tutunnäköistä raidoitusta nimittäin oli nähtävissä. 

Päätin olla kiltti ja melota seuraavaan taukopaikkaan saakka, joten keskityin bongaamaan niitä kiviä ja pistin kameran piiloon. Maisemat eivät kovin paljon muuttuneet matkan varrella, metsiä ja kallioita vuorotellen. Ja peilityyni vedenpinta.

Paikoitelleen tuli jo syksy mieleen, vaikka ilma oli kesäisen helteinen. Tuo punertava sävy kun ei vaan oikein kuulu kesään, vaan tuo väkisinkin ruskan mieleen. Vielä saamme kuitenkin nauttia kesän kuumuudesta, mutta uskokaa pois, kyllä se syksy taas sieltä tulee.

Vaikka olinkin päättänyt etten kaiva Canonia esille oli ihan pakko. Katsokaa nyt näitä miinakenttiä. 

Olin päättänyt etten kuvaa kakalokkeja, niitä olen kuvannut ihan riittävästi, mutta kun nyt kamera oli esillä ja tämä yksilö oli päättänyt poseerata niin oli ihan pakko. Eihän nyt tuota olevinaan julkkista voinut olla miellyttämättä. Eikun paparazzaputki kohti julkkista ja pari räpsyä.

Nousimme maihin taukoilemaan ja sain kuvan Arielia kiusanneesta salamatkustajasta. Tällainen istui meloessamme hetken Kipparin käsivarrellakin, kamera ei vaan taipunut niin että olisin silloin saanut siivekkäästä kuvan. Nyt kuitenkin onnistui

Ihaillessani ympäristöä katselin samalla sinisiipisten lentoharjoituksia. Aivan loistavan kaunista taitolentoa. Päätin yrittää tunnistaa kyseisen yksilön Luontoportin avulla, aivan loistava tunnistustyökalu muuten! Syötettyäni kaikki tietämäni tiedot päädyin siihen että kyseessä olisi ketosinisiipi. Tai sitten joku muu sinisiipi. Kaunis joka tapauksessa.

Jos minilumpeiden vieressä oli olo kuin jättiläisellä niin kyllä nämä kalliorinteet palauttivat ihmisen oikeaan mittaushteensa. Nuo rannalla olleet männyt eivät olleet kovinkaan pieniä, mutta eivätpä nekään mitään mahtaneet kallioseinämälle. Mahtava on sana joka nousi mieleeni. 

Ja ettei koti-ikävä pääsisi yllättämään, oli täällä ihan tietyömaamme näköisiä maisemia kanssa. Jostakin syystä ne vaan olivat niin päajon kauniimpia täällä kuin kotona. 

Koska Kipparilla riitti vielä virtaa päätimme mennä katselemaan kalliomaalauksia uudestaan. Nyt kun olimme Verlassa nähneet ihan opastaulun avustuksella minkälaisia ihmeitä etsimme päätimme tarttua haasteeseen uudestaan. Siispä ohitimme lähtöpisteemme ja jatkoimme kohti seuraavaa seinämää. Ja näimmehän me kuikankin matkalla. 

Yllättävän äkkiä tämä muinaismuisto tuli vastaan. Seinämä on punasävyinen ja suhteellisen sileäpintainen. Eikun tutkimaan sitä tarkemmin.

Ainakaan edempänä olevassa ryteikössä niitä piirroksia ei ole. Ainakaan sellaisia joita kartassa "mainostettaisiin"-

Löytyiväthän ne tummenpunaiset läiskät sieltä seinästä. Ja hieman modernimpaakin taidetta.

Joku tulevaisuuden toivo ja suuri taitelija oli päättänyt ikuistaa myös oman kalliomaalauksensa tämän vuosituhanisen takaisen päälle. Ehkäpä kotona ei ollut tarpeeksi seinäpintaa tälle taideteokselle? Tai sitten äiti ei pitänyt tapettien tuhrimisesta? Äidit tuppaavat olemaan hieman rajoittuneita sen asian suhteen. Tervävänokkainen Väinämöisen lakkiin puettu miesnaama on joka tapauksessa ilmestynyt seinämää koristamaan. 

Lokinpoikasia oli ihan uskomattomat määrät eivätkä ne juurikaan pelänneet meitä. Rannalla kävelevä pikkuinen lienee rantasipi? Tai sitten joku ihan muu kahlaaja.

Kippari oli päättänyt että kierrämmä kyseisen luodon ja katselemme löytyisikö vaikka kuikkia, mutta löysimme lähinnä kiviä. En tuntenut mitään tarvetta koittaa suunnistaa tuosta joten perutimme takaisin ja jatkoimme kohti lähtöpistettä.

Aurinko oli jo hieman ramahtanut, eivätkä säteet polttaneet ihoa. Ulkolämpötilakin oli näin illalla miellyttävät 24 astetta, voin vain kuvitella mitä se oli ollut keskellä päivää auringossa.

Armejan pojat ja miehet olivat siirtyneet iltapalalle ja luonnonrauha ympäröi meitä viime metreillä.

Pikkuisilla oli jo nukkumaanmenoaika, siispä mekin päätimme että oli aika lähteä takaisin mökille päin.

Loppurutistus vielä Lapinsalmen riippusillan ali ja olisimme takaisin laiturilla.

28,1 kilometriä näytti mittari kun pääsimme laiturille. Kippari kävi hakemassa Mazin ja sain vielä hieman rasittaa käsilihaksia ennen kuin sain vajota autonpenkille katselemaan päivän otoksia.