Viikko sitten avasimme sitten vihdoinkin tiistaimelontakauden. Kaverit ovat toki ehtineet jo tiistaisin melomaan, mutta me olemme erinäisistä syistä, kuten työ ja kylmä sää, joutuneet jättämään tiistait väliin.
Ei viime viikollakaan ollut täydellistä, pieni tihkusade häiritsi kuvaamista. Sehän nyt ei kuitenkaan estä melomasta, joten lähdimme matkaan ja kaivoin Canon esille jo Bredanilla, en ollut nähnyt harmaahaikaraa aikoihin. Nytkin tuo lymyili vastarannalla, emmekä olleet menossa sinne päinkään.
Olin juuri siirtämässä kameran taikaisin aukkopeitteen alle suojaan kun Kippari sanoi: se tulee. Sillä hetkellä ei sitten säädelty mitään vaan annoin automaatin laulaa. Ystävällinen haikara siis päätti että kuvaa nyt sitten, kun mielesi tekee kuitenkin.
Vaikka kuinka olin päättänyt etten kuvaa sateella, valokaan ei ollut kovin kummoinen, en silti malttanut meloa vaan oli ihan pakko räpsiä kuvia. Jopa kalalokista. Onhan tuokin suoloinen pesässään. Ja olimmehan me jo päässeet Falsundetiin, joten olinhan jo ehtinyt kastelemaan melani. Kippari saa sitäpaitsi Arielin liikkumaan ihan ilman minun apuani.
Kippari tosin jossakin vaiheessa oli sitä mieltä ettei matka oikein edisty jos jokaista sinisorsaa on kuvattava, mutta onneksi matkassa oli "ensikertalaisia" mukana, niin ei ollut kiire minnekään. Sain nauttia linnuista!
Pilvipeite yritti hieman rakoilla, mutta ei aurinko vaan jaksanut tulla esille, joten jatkoimme matkaa pienessä tihkusateessa, rantoja seuraillen.
Jatkoimme Svinön kiertämistä, tukkakoskelo näytti tietä
Rannoilla oli jo pesiä runsaasti, minne ikinä siirsi katseensa oli vastassa pesiviä lintuja. Kohta kaislikko onkin jo niin korkealle, etten saa ihailla kuin joutsenia, mutta vielä silkkiuikutkin näkyvät.
Meren kimmeltäessä jatkoimme matkaamme ja sain taas todeta että naurulokit ovat lisääntyneet. Muutama vuosi sitten naurulokit olivat minusta harvinaisia, nyt niitä näkee suhteellisen paljonkin. Tukkasotkapariskuntakin eksyi kuvaani. Ne ovat vielä hieman herkällä tuulella ja lähtevät helposti pakoon kun näkevät Arielin
Vaikka yritimme pysyä kaukana pesistä, aina välillä joku emo hieman järkkyyntyi, peitteli munansa ja houkutteli meidät peräänsä, pois pesältä. Tottelimme kiltisti, tosin olimme yleensä jo ohittaneet pesät kun emo ehti vesille.
Muiden vielä pesiessä oli tämä valkoposkipariskunta jo ehtinyt saamaan pesueensa jaloilleen. Uskomattoman suloisia untuvaplloja jotka hieman vielä hapuilivat jalkojensa kanssa, niitä oli selvästikin hieman liikaa alla.
Vanhempien mielestä pieni iltapesu oli paikallaan, joten pikkuiset pääsivät vielä iltauinnille ennen nukkumaanmenoaikaa. Käsittämätöntä miten reippaasti nuo kelluivat pienessä aallokossa, kun kuivalla maalla oli selvästi hieman koordinaatio-ongelmia.
Sillä aikaa kun me katosimme katselemaan untuvikkoja, olivat muut jo ehtineet karkuun, joten siirsin Canonin taas hetkeksi lepäämään ja meloimme muiden perään.
Silkkiuikkujen pesiä riitti rannoilla ihailtaviksi, niitä oli sen verran monta että jopa minä kyllästyin jossakin vaiheessa kuvaamaan niitä.
Mutta koska en ollut vielä kuvannut esnimmäistäkään kanadanhanhea tällä retkellä, ei Kippari todellakaan saanut kovin paljon apua melomisen kanssa.
Keskityin sen verran paljon näihin lintuihin, etten oikein ehtinyt ihailemaan kiviä, Ariel otti pienen pohjakosketuksen, tai siis nousimme hetkellisesti kiven päälle, onneksi oli apuvoimia irroittamassa, joten pääsimme jatkamaan matkaa kuivin käsin.
Kiviä tai ei, oli pakko keskittyä lintuihin, se selvästikin kannatti, olen nyt bongannut elämäni ensimmäisen merihanhen! Sinäänsä kummallista ettei näitä ole tullut vastaan, onhan lintuja maassamme runsaasti. Luultavasti nuo kanadalaiset ja valkoposkiset ovat vallanneet niin paljon tilaa täällä pääkaupunkiseudulla että merihanhet oleskelevat jossakin muualla.
Tällekin tuli kiire jonnekin muualle.
Koska kamera sattui olemaan kädessä, ehdin nappaamaan kuvan uikusta joka nousi pintan Arielin edessä...ja painui välittömästi taikaisin syvyyksiin.
Sade päätti antaa periksi, mutta valo ei valitettavasti juurikaan siitä huolimatta parantunut. Maisemat olivat kuitenkin aivan valloittavan kauniit. Uusi, hennonvihreä kaislikko tunki viimesyksyisen harmaan sekaan. Ja kun kaikki vielä heijastuu peilityyneeseen pintaan...onkohan maailmassa mitään kauniimpaa kuin luonto?
Metsäkauriitkin olivat tulleet ihailemaan kaunista kevätiltaa, eivät nämäkään häiriintyneet meidän melontatouhuista vaan jakoivat ruokailuaan kun olivat hetken meitä tuijotelleet.
Alitimme Varlahdenpolun ja jatkoimme kohti Suinonsalmea
Merilokki ihaili myös maisemia, patsasmaisesti se tuijotti merelle, mitä lie mittinyt.
Haahkoja oli rannoilla paljon, mutta herrat olivat jo siirtyneet paremmille apajille, muutama mattimyöhäinen näytti roikkuvan vielä naaraiden lähettyvillä, varmistamassa että pesänrakennuspuuhta etenivät.
Nokikanatkin olivat jo pesimässä, tämäkin yksilö oli sitä mieltä että voisimme poistua rannan läheisyydestä. Pesän paikka jäi hieman epäselväksi, mutta kaipa se jossakin lähettyvillä oli.
Kun olimme siirtyneet tarpeeksi, jatkui matka hieman leppoisammin takaisin kohti kaislikkoa.
Tukkasotkat taisivat vasta etsiä hyvää pesäpaikkaa, ainakin tämä pariskunta oli lähtenyt yhdessä iltauinnille.
Sotkapariskunnalla oli jokuneuvottelu vielä kesken, sillä rouva lähti aika kiukkuisesti herran perään, kun tämä lähti uiskentelemaan.
Jos oli rannoilla paljon lintuja, niin niin oli kauriitakin. En valitettavasti laskenut montako näimme, mutta niitä tuntui olevan joka toisessa pihassa syömässä herkkuja.
Ovat nämä nelijalkaisetkin vaan upeita eläimiä!
Matkamittariin tuli 11,6 km. Ei mikään kovin pitkä lenkki, mutta hurjasti nähtävää.
