Lohjanjärvellä

Olisin voinut otsikoida tämänkin "Vihdoinkin!"

Kippari on suostunut viemään minut vesille muutamankin kerran tänä vuonna, joten voin todeta: Olen onnellinen. 

Kameraa en ole kuljettanut mukanani, kyseessä on lähes poikkeuksetta ollut geokätköilyyn liittyviä melontareissuja, mutta ihan se ja sama, Ariel on ollut vesillä!

Viime viikonloppuna kävimme Lohjanjärvellä enkä "raahannut" kameraa mukanani, täytyy tunnustaa, että kaduttaa! Saatte tyytyä kännyräpsyihin, ettekä päässeet kanssani ihailemaan pöllöä, ei aavistustakaan mikä, en ole nähnyt kuin kerran aiemmin pöllön luonnossa ja nyt tuo vielä lensi, mutta pöllö se oli. Känny turvallisesti pelastusliivien sisäpuolella. Luonnollisesti. 

Harmaahaikaroita sentään olen joskus kuvannut, upea sekin oli, pitkästä aikaa. Ja ne kuikat! Sydämeni melkein pysähtyi. Kun kippari paluumatkalla sanoi: kuuletko, kuikka, ehdin jo sanomaan että hän kuvittelee, mutta siellä se oli! Tosin niin oli aallokkoakin, joten känny sai jäädä turvapaikkaansa, tyydyin ihailemaan!

Mutta pitäähän teidänkin jotakin saada ihailla, sillä reissu oli aivan uskomaton!

Siis olemme Suomessa. Ja kalliomuodostelmat ovat tällaisia! En uskonut ikinä ihmetteleväni mannerlaattojen aiheuttamaa poimutusta täällä. Mutta niin sitä vaan pääsee yllättymään tässäkin iässä. 

Tuolla ne ovat seisseet koko elämäni, enkä ole käynyt ihailemassa. 

Näitä ihaillessa, voi melkein "kuulla" miten "pelti on rypistynyt" nokkakolarissa. 

Olin tuskin ehtinyt aloittamaan ihailemista, kun pieni vesisade yllätti. Sen verran paljon tuli, vaikka Foreca oli luvannut aurinkoa, että hakeuduimme sateensuojaan läheisen vaahteran alle. Siellä sitten kuuntelimme pisaroiden laulua. Akut taisivat latautua tippa kerrallaan, siinä on jotakin taianomaista kun vaan istuu kuuntelemassa sadetta kajakissa. 

Pienen kuuron jälkee, palasimme ihailemaan maisemia. Täällä on tehty havaintoja uhanalaisista sammaleista ja muistakin kasveista. Emme nousseet kajakista ihmettelemään. Vielä ei alue ole suojattu, mutta suunnitelmissa on. Eipä tuonne ole pakko mennä, voi tätä ihailla hieman kauempaakin. 

Vesi ja kalkkikivi on hauska yhdistelmä. Siinä voi muodostua vaikka tippukiviluola. En käynyt kurkkaamassa oliko tippukiviä, ämmänuuni tuo kuulemma on, kaipa sinne yksi mamma mahtuisi?

Kilometrejä ei juurikaan tällä reissulla tullut, kiersimme ihailemassa paria muutakin paikkaa, mutta mikä kilometreissä jäi puuttumaan korvautui moninkertaisesti kun pääsi ihailemaan tätä paikkaa! Ihan huikeaa!

Vihdoinkin!

Olen kaivannut takaisin vesille kauan. Kippari vaan on hurahtanut geokätköilyyn ja kun lähivesillä ei oikein purkkeja ole, niin häntä ei oikein saa ylipuhuttua melomaan. Eiliselle oli kuinkin luvattu niin upeaa säätä, että ilmoitin että Arielista on pyyhittävä pölyt. Vaikka vakkarikaverimme ei vesille suostunutkaan, annettakoon hänelle kuitenkin anteeksi ja onnitellaan äitiä perheen uudesta valkolakista, niin päätimme kuitenkin lähteä vesille. Ihailemaan valkoisia, jos ei lakkeja niin ainakin lintuja. 

Tunnustan, että olemme aiemmin olleet vesillä huomattavasti aikaisemmin, mutta todella vähän lintuja oli näkyvissä. Kyhmyjoutsenia on ennen ollut lähes riesaksi asti, eilen näimme ehkä tusinan verran. Emme tosin meloneet "normaalia" reittiämme, sillä tavoite oli toki hakea parikin purkkia samalla. 

Alun perin piti lähteä ihan uusille vesille, mutta koska Arielin auto oli tallilla, lähdimme matkaan Bredanilta ja suuntasimme kohti Korkeasaarta.

Ihmettelin matkalla oliko pienellä saarella maastopalo, kun yhtäkkiä rannalta nousi kauhea savupilvi. Ehdin juuri kommentoimaa asiaa kipparille, kun tajusin ettei kyseessä ollut savu vaan siitepölypilvi kun männynoksat liikkuivat tuulessa. Ei siis ihme että meri oli keltaisena, vaikka emme Keltaisellamerellä meloneet. Ehkäpä Arielilla kuitenkin oli kotoisa olo? Väri sävy sävyyn. 

 Tukkakoskelo oli ulkoilemassa pikkuisten kanssa Korkeasaaren rannassa

 

Aika rohkeita nämä olivat, aika monta kertaa poikasia käskettiin lähemmäksi, mutta nämä eivät ottaneet kuuleviin korviinsa. Voimakas auringonpaiste teki kuvaamisesta hieman haastavaa, pyydän anteeksi, mutta silti oli vaan pakko räpsiä.

Pidimme jo tässä vaiheessa ruokatauon ja totesin että syksymmällä voisi olla puolukoita tarjolla. 

Istahdimme kalliolle nauttimaan kahvista ja voileivistä sekä maisemista. Ei voi valittaa. Mistään. Pieni tuulenvire piti sään siedettävän lämpimänä ja paljasti missä ne kivet olivat piilossa pinnan alla, se kun oli jo päässyt unohtumaan. Aurinko huolehti että hymy pysyi huulilla. 

Ruokailun jälkeen teimme pienen retken naapurisaareen ja kävimme maissa sielläkin. Tvihjälpin rata ei ollut kovinkaan vastaanottavainen, mutta pääsimme maihin eikä Arielkaan kärsinyt terävistä rantakivistä

Kiertelimme saarta ja kippari bongasi minulle lintuja, samalla kun muutenkin ihmetteli paikallisia nähtävyyksiä. Pikkutyllejä näin, mutta kameran eteen niitä en saanut. Meriharakat olivat paljon yhteistyökykyisempiä. Lensivät kiltisti suoraan kameran eteen.

Jäivät sitten leikkimään piilosta rantakallioille. En ollut ihan varma tulivatko paikalle koska pesä oli tuolla, vai jäivätkö oikeasti kuvattavaksi, päätin kuitenkin etten mene tarkastamaan tilannetta vaan annan heidän touhuta omia juttujaan. 

Herra tuli pariin otteeseen moikkaamaan, kun jatkoin matkaani.

Haahka katseli yksin maisemia, tämä kuva on oikeasti surullinen. Yhtään haahkapoikuetta en nähnyt, vaikka niitä aiemmin on ollut, kippari riesaksi, lukuisia. Kuvaustaukoja on pidetty 3 minuutin välein. Nyt melottiin. 

Rannalla törmäsin hauskaan "täysosumaan" (klikkaamalla kuvat suurenevat). Mustat pupillat valkuaisten keskellä. Ja vielä iloinen hymy. 

Ihastuin tähän kasviin, nappasin kännykällä kuvankin. Olisikohan merirannikki? Siihen ainakin päädyin LuontoPortin avulla. Sieltä seuraava tekstikin; 

"Merirannikki viihtyy nimensä mukaisesti rannoilla, meriveden kaltoin kohtelemissa rantaniityjen alaosissa kallionkoloissa, kivien lomassa, soraikoissa ja nurmen seassa. Laji sietää meriveden kyllästämää, suolaista kasvualustaa ja jopa satunnaisia tulvia."

Kun herra kyllästyi maisemiin, päätimme jatkaa matkaa kotiinpäin, tällä kertaa rantoja pitkin, en nimittäin pahemmin nauti Miessaarenselän ylittämisestä. Toki aallokkoa ei juurikaan ollut, mutta kaunis kesäsää oli saanut erinäiset moottoripörrääjät liikkeelle. Suurin osa toki huomioi melojat upeasti, mutta kuten liikenteessäkin, aina löytyy näitä "sankareita" jotka joutaisivat takaisin koulunpenkille opiskelemaan sääntöjä.

Rantoja pitkin meloessa onnistuu kuitenkin näkemään kaikenlaista. Kuten koulun päättymistä juhlivia nuoria ja sitten muitakin nuoria :)

Nämä vanhemmat valvoivat tiukkana jälkikasvunsa toilailuja. 

Voihan noista hanhista olla montaakin eri mieltä, mutta ovat nuo pienokaiset suloisia. Kuten toki lähes kaikki "pennut", lajista riippumatta. Tosin Kanada voitti äsken Suomen jääkiekossa, joten ehkä en tykkää hanhistakaan...

Päätimme alittaa yhden sillankin, yksityisen sellaisen. Majakkakin rakennettu merellä oleskelevien iloksi.

Auringonpaisteen rinnalla tuo valo oli aika vaisu, mutta kyllä siellä joku lamppu oli tuikkimassa.  

Joutsenpariskuntakin tuli tervehtimään, poikasia ei vaan näkynyt heidänkään seurassa

17 km oli mittarissa kun tulimme takaisin Bredanille. Kotona lihakset hieman protestoivat, tänään ovat jo rauhoittuneet. Ihan sopivan mittainen kauden ensimmäinen lenkki siis.  

Järvihirviö ja muuta mukavaa

Kun kerran pääsin takaisin vesille, niin sinnehän minä tahdoin uudestaan. Canoa järjesti yhdessä Melan Vääntäjien kanssa retken Lohjanjärvelle, joten pakkasimme Arielin autonkatolle parjantai-iltana, saimme nukkua hieman pidempään lauantaiaamuna ennen kuin suuntasimme Lohjalle.

Upea maamerkki MeVä:n vajalla on, jopa minä osasin kotimatkalla suunnistaa kohti vesipatsasta.

Rannassa oli jo heti aamusta vipinää. Sinäänsä ei outoa kun pari iäkkäämpää rouvaa viskelivät pari pussillista Oululaisten Reilu paahtoleipäviipaleita, toki murustettuina, linnuille. Kävin kyllä sanomassa ettei ole kovin terveellinen ruokavalio linnuille, mutta rouvia se nyt ei pahemmin häirinnyt. Ymmärän, ehkä, että haluaa lintuja hemmotella helpolla saaliilla, tulevathan ne ainakin lähelle sillä lailla, mutta kilotolkulla? En voi mitään, toivon että lintukirput purevat molempia rouvia oikein ilkeästi jalkaan. Ja että linnut jaksoivat etsiä jotakin hieman sopivampaa syötäväksi vielä illemalla, kovin paljon ravintoa tuossa vehnäjauhomössössä ei linnuille ole. 

Leivänpalasista tuli välillä hieman kiistaakin, vaikka niitä kyllä riitti ihan jokaiselle ja parille ylimääräisellekin!

Ilokseni näin myös naurulokkeja, ne kun ovat vähentyneet reippaasti Kauppatorin ympäristöstä. Pikkutyttönä opettelin naurulokin ja kalalokin eron jäätelöä ja mansikoita syödessäni. Ja yritin saada selville miksi toinen on naurulokki, vaikka ei ollenkaan nauranut. 

Nokikanakin tuli saalistamaan leipää ja huomasin että kuvaani osui "photo bomber" juuri kun painon nappia. Olisihan tuon tietysti voinut rajata pois, mutta aika hauska linssilude tuo on. 

Naurulokkien kokoontumisajot. Nämäkään eivät nauraneet, tosin ei ole naurun paikka kun on vaaraantunut laji.

Jätimme Lohjan keskustan taaksemme ja lähdimme melomaan, upeassa säässä, kohti Volssaarta. 

     

Kuuma sää pisti pitämään juomataukoja suhteellisen usein.

Ulpukat olivat aika sävy sävyyn Arielin kanssa.

Koska kaikista silloista pitää ottaa kuva, tässä Liessaaren silta

Ali mentii toisesta rakosesta, jos vaikka joku isompi olisi halunut tulla alta samaan aikaan. Me kun mahdumme hieman pienemmästäkin kolosta. 

Vaikka maisemat olivat uudet, oli rannoilla oleskelevat aika tutun näköisiä. Harmaahaikara leikki patsasta

Ihan koko matkaa emme menneet keskellä järveä, vaan nautimme välillä kaislikon suhinasta. Ja herätimme jonkinverran kummastusta paikallisissa, jotka ihan kaivoivat kännyt esille kuvatakseen meitä. No, meloimmehan toki lähes heidän saunansa läpi. Yllättävän lähelle vettä on tämän järven rannoille saanut rakentaa.

                                    

Pidimme kunnon ruokatauon Volssaaressa. Aika kuivaksi on maasto päässyt kun ei ole taas vähään aikaan satanut.Keltamaksaruohokin vaikutta hieman läkähtyneeltä, vaikka pärjää kuukausia ilman vettä. Vaikka onkin myrkyllinen, perhoset kuulema tykkäävät siitä. Eipä niitä näkynyt. 

Ravitsevan lounaan jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Paavolan siltaa. Nousimme maihin veneenlaskupaikalla ja suuntasimme askeleemme kohti Paavolan tammea, paikallinen nähtävyys sekin. 

Ensin piti kuitenkin käydä kahvilassa. Suureksi harmikseni siellä ei ollut jäätelöä tarjolla. Sen verran kuuma päivä, että jäätelö olisi todellakin maistunut. Korjasin jäätelönpuuteen kotimatkalla, mutta Minetti jäätelökin oli sulkenut luukkunsa kun saavuimme paikalle, jouduimme tyytymään kaupan valikoimaan. 

Lähdimme kävelemään Paavolan luontopolkua pitkin, juuret tekivät polusta mielenkiintoisen näköisen. Koko polku olisi kilometrin pituinen, minä tyydyin tuon tammen näkemiseen tällä kertaa, melomaanhan olimme tulleet. 

Olihan tämä kuin satumetsässä kävelisi. Kaupungin äänet olivat kadonneet, aurinko teki mielenkiintoisia kuvioita siivilöityessään lehtien ja havujen läpi, linnut lauloivat ja pörriäiset inisivät. Peikot ja keijukaiset tosin loistivat poissaolollaan

Paavolan tammea pidetään maamme kauneimpana puuna. En osaa sanoa onko kaunein, mutta mahtava tuo puuvanhus todellakin on. Ikä on jossakin 300-400 vuoden paikkeilla ja puun ympärysmitta metrin korkeudella 472 cm. Kyllä sitä tuntee itsensä aika mitättömäksi sen rinnalla. 

Kyllä tämän oksien alle voisi suojaan mennä, ellei se sattuisi olemaan kiellettyä. Tai ainakin pyydetään, etti puuvanhuksen juuria tallattaisi. Aluskasvillisuus ei ainakaan arvosta tallaamista, tuskinpa puukaan.

"Tammivanhus.
Se on seissyt siinä vuosisatoja.
Välillä keskellä elävää maisemaa. Välillä yksinäisyydessään, unohdettuna.
Se on puhutellut matkamiehiä. Ja varmasti kuunnellut monia.
Nyt se kertoo hiljaista tarinaansa kohtalosta ja sen arvaamattomuudesta.
Sattumien ketjuista, joilla hiljainen ja liikkumaton saakin sanansa matkaamaan maailmalle.
Ei se ajattele, eikä puhu.
Mutta jos ajattelisi ja puhuisi, niin ehkä se olisi suruissaan, aina kun ihmiset eivät tule puun takia, vaan nähdäkseen puun.
Kunnioittakaa puuta ja kunnioittakaa aitaa."https://retkipaikka.fi/onko-tassa-suomen-kaunein-puu/

Nähtävyyksien jälkeen suuntasimme Lohjansaaren uimarannalle. Sekin oli hieman kaislikossa piilossa. Googlen mukaan hetkellisesti suljettu, mutta kyllä siellä muitakin oli, joten päätimme rantautua ja pitää pienen virkistystauon. 

Hetken jouduin miettimään miten saan itseni pois Arielista, kovin esteettistä se ei ollut, eikä ihan tuskatontakaan, mutta kun makasin Arielin kannella ja näkökenttäni tuli tällainen taideteos, totesin että elämä on aika täydellistä. 

Tuo uimaranta oli aika pieni, mutta varmaan täydellinen lapsille. Ainakin rannalla ollut taapero näytti nauttivan vedestä ja mahdollisuudesta ihmetellä kuivunutta kaislaa, kiviä, puun oksia. Maailmassa todellakin on monta ihmeellistä asiaa. Välillä kannattaa pysähtyä ihmettelemään niitä. 

Meitä kummastutti järven "syvyyksistä" pulppuavat kuplat. Yritimme selvittää niiden alkuperää, mutta mysteeriksi jäi minkälainen järven hirviö niitä tuotti. 

Matkalla seuraavaan levähdyspaikkaan tutustuimme Pottenperin luotoon. 

Tarinan mukaan luoto on saanut nimensä Pottenperin mukaan, joka oli hurskas mies ja souti joka sunnuntai kirkkoon. Vaimo sen sijaan oli kova nalkuttamaan, mikään ei koskaan ollut hyvin. Kerran sitten herra kuulema siirsi vaimonsa luodolle tönöttämään ja jatkoi matkaansa kirkolle. Sitä ei tarina kerro hakiko muijansa pois, mutta ei tuo nyt ainakaan enää siellä ollut. 

Nykyään täällä on sääaema ja muutama lokki. Ehkäpä joku lokkiherra on hylännyt nalkuttavan akkansa luodolle. 

Jatkoimme matkaamme kohti Kaurasaarta kun eteemme ilmestyi äkkiä järvihirviö. Kaikenlaiseen olemme reissuillamme törmänneet, mutta tämä oli ensimmäinen hirviö! Nimeä tällä kaverilla ei ollut, ja aika kilttikin tuntui olevan, kun suojasi meitä karilta. Yksi suloisimmista karimerkeistä joita olen nähnyt! Taiteilija on kuulema venäläinen, nimeä ei ole tiedossa. 

 Kaurasaaressa pidimme päivän toisen ruokatauon. Eväitä oli onneksi vielä jäljellä, marjoja kun ei vielä päässyt poimimaan. Puolukka vasta kukki kauniisti rannalla.

Rantakoivu ei kukkinut, mutta kaunis tuo kuitenkin oli. Saaresta löyty laavu ja oikein kivan näköinen grillipaikka. Emme kuitenkaan jääneet grillailemaan, vaan suuntasimme nokat takaisin kohti MeVän vajaa.

Lokit olivat löytäneet kivan levähdyspaikan. Siinä ne istuivat kuin kanat orrella. 

Kotimatkalla kävimme vielä tutustumassa erääseen poukamaan. Päästäksemme sinne harrastimme kunnon kaislamelontaa: vauhdilla vaan läpi. Onneksi tuo ei ollut kovin leveä tai edes mahdottoman tiheä kaislikko, läpi pääsi menettämättä toivoaan.

Kaunishan tuo Ämmänperse oli. Nimi kuulema tulee alueen aromista lämpimällä säällä. Kovinkaan paljon vettä tuolla ei ollut ja sekin voimakkaan kasvillisuuden rehevöittämä. Voi kuvitella että aromi on mahtava kun vesi seisoo liikkumattomana ja ulkona on kuuma. 

Ulpukan lehdet olivat mielenkiintoiset käytävien peitossa, uskoisin että lummekuoriainen on ollut vauhdissa, tai ainakin sen toukka, mutta en kyllä ole varma asiasta. 

Kovin mukavaa tuollaisessa kasvillisuudesa ei ole meloa, mela on koko ajan tarrautuneena johonkin ruohoon. Mutta kaunistahan tuolla tietysti oli. 

Vielä kerran kaislikon läpi, tosin tällä kertaa oli pieni melonta-aukko tarjolla

24 kilometrin jälkeen kävimme vielä vilvoittavassa suihkussa, upean sateenkaaren alla. Joskus on todella viisasta päästää sisäinen lapsi valloilleen!