Minkä nuore(mpa)na oppii...

Edellisestä päivityksestä on kolme vuotta, ihan niin kauan en ole ollut poissa vesiltä, mutta melonta on, terveydellisistä syistä, jäänyt vähemmälle. Eilen sitten vaan oli sellainen olo, että on päästävä vesille, tavalla tai toisella. Korvissa soi opettajani ääni "kyllä sieltä kaikki on pois saatu, näetkö montakin melojaa istuvan täällä kajakeissaan?" Ainahan voi pyytää Meripelastusta apuun, jos ei muuten ruho nouse ylös. Tai pekkaniskan...

Lähdimme ryhmän mukana melomaan, sen verran pitkä tauko on ollut, että sanoin Kipparille, että menemme hitaan ja lyhyen ryhmän mukana. Huono puoli päätöksessä on, että kaikki tutut naamat tekivät jotakin muuta, mutta ainahan tällainen introvertti voi tutustua uusiin ihmisiin. Kai?

Kippari oli oikeassa: melominen on kuin polkupyörällä ajaminen, kun sen kerran oppii niin... Tosin, en tiedä pysyisinkö pyöräilläkään pystyssä nykyään! Ariel ei kuitenkaan ollut unohtanut miten edetään vesillä ja täytyy sanoa että ilokseni huomasin että lihasmuistini tiesi miten se mela pistetään veteen.  Jo Bredanilla tuli vastaan ensimmäinen pysähdyksen syy. Sen verran kauan on Kipparikin ollut poissa vesiltä, ettei edes viitsinyt kertoa että minulla on jo 27000 joutsenkuvaa.

Lokilla oli pienokainen mukana, tämän kohdalla Kippari sentään huokaisi "se on l-o-k-k-i, ihan oikeasti", mutta pysähtyi silti. Ja sain kuvata. Lokkeja. Koska minulla on ollut ikävä. Myös lokkeja. Kysykää loppusesongin puolella ehdinkö kyllästymään niihin!     

Ihan kaikki eivät vielä olleet saaneet pikkusiaan kävelylle. 

Kanadanhanhiin olen kyllä kyllästynyt, niitä on riesaksi saakka. Rannat täynnä ulostetta, täytyy sanoa etten oiein ymmärrä metsästyskieltoa, mutta varmaan viisaammat tietävät mitä tekevät.  Toivon kuitenkin etteivät nämä valtaa tilaa meidän muilta merilinnuilta.

Polttava auringonpaiste teki kuvaamisen hankalaksi, mutta silti oli vaan suunnattava putki kaikkea kivaa kohti.

Päivän tavoite oli päästä Pentalan uimarannalle, olo oli oikeasti kuin vasta-alkajalla, se taisi olla ensimmäisen melontaretkeni kohde!

Uimarannalla oli ällöttävät paljon haisevaa levää, mutta muuten maisemissa ei ollut valittamista. Ja pääsin jopa pois kajakista, tosin tossut kastuivat ja märät tossut hiekkarannalla tietää aikamoista hiekkarantaa kajakissakin. Tai jos riisuu tossut niin riskinä on kipeät kantapäät. Päätin siis meloa takaisin ilman jalkatukia. Ja tossuja.

Kuten totesin, ihan kaikki oli kuvaamisen arvoista. Pentalan valkohäntäpeura komeili rannalla, miehensä hieman ylempänä kalliolla. 

Suloinen eläin tämäkin on, joskin sekin tänne ihmisen tuoma 1930- ja 40-luvuilla.

Huomaa muuten etten ole aikoihin ollut kuvaamassa lintuja, en tunnista näitä. Olen kuitenkin ihan varma, että Facebook kavereistani joku muistuttaa minua nopeasti mikä tämä olikaan.

Editointi: kuten sanoin, Facebookkavereihin voi luottaa. Tämä oli tukkasotka.

Kotiin tulimme Amiraalisataman kautta. Moisön edustalla koko perhe iltauinnilla

Äiti kutsui pienokaiset koolle kun takaata lähestyi Eskimoiden retkikunta. 

Hieman tottelemattomia nämä rumat ankanpoikaset olivat.

Puolet lähtivät itään, loput länteen. Onneksi isäkin oli lähettyvillä, valmiina puuttumaan toimintaan

Silkkiuikun poikaset odottivat iltapalaa, molemmat vanhemmat olivat kalastamassa, näköjään hyvällä menestyksellä.

Sinttejä toimitettiin nopeammin kuin hampurilaisravintolassa whopperi, joten ei voi sanoa ettei palvelu pelannut. 

Pientä kinaa tuli ruoasta, mutta siitäkin selvittiin. Tuskinpa pikkuisilla nälkä oli kun aurinko laski. 

10 kilometriä, lhakset jotka tiesivät tehneensä töitä ja pientä mietintää miten sieltä kajakista oikein nosutaan toistamiseen. Ja iso hymy naamalla. Suunittelen jo uutta retkeä... 

Porvoon mitalla

Viime lauantaina Kipparin piti päästä Porvooseen. Geokätköilevä melontakaverimme ehdotti melontaa uusissa maisemissa, joten nostimme Arielin katolle ja lähdimme ihailemaan Porvoon saaristoa ja melontakaverimme uutta kajakkia. 

Lähdimme matkaan Kråköstä ja meloimme muutamat sadat metrit Furuholmeniin. Piti nimittäin ihmetellä kätköjä matkan varrella. 

                                     

Runeberg oli myös nauttimassa loistavasta kesäsäästä. 

Maisemat olivat kovin erilaiset kuin mihin olemme tottuneet. Ja purkkejakin oli lähes joka saaressa läydettävänä. 

Kiersimme siis Hamarin saaret aika tarkkaan. Ja eipä sitä kovin pitkälle kannata lähteä jos ihania maisemia tahtoo ihailla, kyllä niitä täällä kotimaassammekin on! Jopa niissä omissa tutuissa maisemissa on se oma hohtonsa, mutta kyllähän uusissa maisemissa tulee ihailtua ympäristöään hieman tarkemmin. 

En osaa sanoa miten monta vuotta siitä on kun Sahasaaressa oikeasti oli saha, mutta luonto on jo pikkuhiljaa valtaamassa takaisin itselleen nämä paalut jotka ovat olleet rantojen tukina. 

Piti sitten googlailla ja opin vaikka kuinka paljon uutta melontaretkestämme. Sahasaaren alkuperäinen nimi on ollut Kaunissaari. Saha perustettiin 1870 ja suljettiin 1955. Rakennukset purettiin ja vain nämä paalut jäivät muistoksi. 

Sahasaaren vieressä on keinotekoinen Savisaari ja välissä upea pieni kanava. Savisaarella paloi Rimahelvetin ikuinen tuli 1930-luvulle saakka. Sen jälkeen roskapuu toimitettiin sellutehtaalle ja tuli sammui. 

Paalut ovat kärsineet aika paljon, mikä on saanut maiseman muuttumaan todella kauniiksi. 

En osaa sanoa mikä tämän käyttötarkoitus on joskus ollut, nyt se toimi heinänviljelyalustana. 

Ulpukat kukkivat, ihan vielä ei kuitenkaan ollut "possuiässä". Vaikka minulla on leluja ollutkin, oli kesäisin yksi ihanimmista leikeistä tehdä tulitikkupossuja ja käpylehmiä Niillä sitten leikin kunnes possut "kuolivat" (eli kuivuivat pystyyn)

Matkamme jatkui kohti Tjuvholmenia. Kaislikko oli niin korkeaa, että kätköilijöillä oli hieman ongelmia suunnistaa takaisin, onneksi mela toimi loistavana maamerkkinä. Odotellessani kavereita takaisin sain seuraa upeista sudenkorennoista. Ei aavistustakaan mikä korento tämä seuraneiti oli, mutta ihastuttavia nämä ovat. 

Nämä paalut toimivat muuten myös loistavina lepopaikkiona. Kovin vähän lintuja onnistuimme bongaamaan, eivätkä nämäkään ihan tyypillisiä merilintuja olleet. 

Vaikka ihastelinkin paaluja, oli niissä se huonokin puoli. Rantautuminen oli paikoitellen haastavaa kun paalut olivat katkenneet vedenpinnan alapuolelta. Ja törrötti vedestä tällainen naulakin. Upeaa käsityötä sekin, mutta hieman vaarallinen Arielille. 

Lähes kaikki nämä saaret ovat olleet tavalla tai toisella sahan käytössä. Yhdessä kuivattiin koivulautoja, toiseen varastoitiin puutavaraa. 

Paalujen kunto on syy siihen, pilaantuneen maan lisäksi, ettei näitä saaria oli otettu virkistyskäyttöön. Harmi, sillä maisemat ovat upeita. 

Kun Hamarin saaret, ja katköt, oli tutkittu, pidimme pienen lounastauon ja lähdimme sen jälkeen melomaan ihan kunnolla. 

Ja kun nyt ehdin valittamaan ettemme juurikaan nähneet lintuja pääsin ihailemaan merilokkia. 

Lähdimme melomaan Kråkön ympäri ja ihmettelimme mm. tätä rakennelmaa. Kaikenlaista ihmisen mielikuvitus saakin aikaiseksi. 

Kaislikkoa riitti ihmeteltäväksi. Rantoja ei juurikaan näkynyt. 

Ja lumpeita! Melontakaverin uusi, upea kajakkikin pysähtyi ihmettelemään lumpeita.  

Valkolumpeet olivat ötököiden suosiossa. Luultavasti lumpeiden myrkky ei pure siivekkäisiin?

En muista koskaan nähneeni tällaisia "lummeniittyjä". Ihan käsittämättömiä määriä valkolumpeita ja ulpukoita. 

En osaa sanoa onko tämä pohjanlumme vaiko isolumme, valkolumme nyt joka tapauksessa. 

Meloimme Källsundetin läpi ja jatkoimme kohti lähtöpaikkaamme. 

Suomen kesä, onhan tämä aika sanoinkuvaamattoman kaunista. 

Ilta teki selvästi tuloaan, lumpeet vetäytyivät kasaan. 

Välillä hukkasimme kaverimme kaislikkoon. 

Tällaisia pieniä kaislasaaria kun riitti.

Porvoon kivet olivat yhtä tehokkaasti "maalattu" kuin Espoon kivet. Kotoinen olo siis.

Noin 20 kilometriä tuli mittariin. Ihana päivä, loistavassa seurassa. 

Tiistaimelontaa

Siitä on jo viikko aikaa, kun kävimme viimeksi vesillä. Tiistaimelontaan oli päästävä, vaikka kevät onkin ollut yllättävän kylmä. Vesi tosin on jo selvästi lämpimässä, Bredanin matalassa lahdessa vesi oli jo huimat 18 astetta. 

Merimetsot ainakin olivat sitä mieltä, että kevät on täällä ja siitä kuuluu nauttia. 

Punasotkat (?) olivat hieman herkällä tuulella joten kovin lähelle emme päässeet.

Kiirehän näille tuli, kun yritin päästä riittävän lähelle nähdäkseni mitä lintuja ne olivat, onneksi kuvista voi tarkastaa myöhemmin. 

Hieman haastavaa tämä kuvaaminen kyllä on, kun Kippari tahtoisi meloa ja minä kuvata. Ariel keinuu, linnut piiloutuvat ja minä yritän tarkentaa nokikanaan. No, ihailkaa vaikka vihertyvää kaislikkoa. 

Toki tietysti pitäisi ehkä ymmärtää kipparia, minä kun oikeasti haluan kuvata ihan jokaisen sinisorsankin näin alkukesästä. 

Ja onhan tuo nyt aika taulumainen näkymä. Sieluhan tässä lepää, kun näitä katselee 

Mutta onhan tuo nyt kaunis, eikö olekin?

Vetäjämme ilmoitti Suinonsalmen kohadalla, että pysymme kiltisti väylän ulkopuolella, taisi tulla tarpeeseen tämäkin "käsky". Aika pieneksi sitä itsensä tuntee, tällaisen paatin vieressä.

Kiertelimme ja kaartelimme rantoja ja kävimme ihailemassa Matasaaren uuta siltaa. Alapuolelta, luonnollisesti. 

 Pääsin minä ihailemaan toistakin sinisorsaa. Kippari pyöritteli varmaan silmiään selkäni takana?

Björkholmenin kohdilla sain sentään Arielin pysähtymään hetkeksi. Vaikka haahkoista onkin olemassa monta kuvaa, niin näitä on vaan ihailtava. 

Silkkiuikkuja oli pesillään runsaasti, tämä päätti kuitenkin peitellä mumansa varmuuden vuoksi. Olihan meitä tietysti aika monta lähestymässä hänen pesäänsä. 

Selvästikin meitä oli liian monta, monien lintujen mielestä. Tunnista nyt sitten näitä BirdLife'n Suomi 100-haasteeseen.

Tämä nyt sentään taitaa olla tukkasotka? 

Kanandanhanhilla oli jo poikasiakin. Äkkiä tämä kesä etenee eläinten maailmassa, kohta nuo taatusti jo ovat uiskentelemassa

Katsokaa nyt noita "aikanpoikasia". Ihania untuvapalloja. 

Varlaxviken on hyvä piakka bongailla lintuja, joskin sinisorsat nyt eivät ehkä ole niitä kaikkein kiinnostavimpia. 

Punasotkia oli liikenteessä useampiakin, hauskaa, kun kerrankin näin niitä paljon. 

Silkkiuikun pesiä oli valtavasti, ihan vierekkäin nuo pesivät, selvästi Espoossa on pulaa tonteista. 

Isokoskelot nauttivat ilta-auringostä, mitään pesään viittaavaa ei näiden kahden lähettyvillä ollut. 

Tällä tiiralla oli ollut kalaonni myötä. Tunnistaako joku mikä tiira olisi kyseessä?

Herra isokoskelo lähti iltauinnille, rouva jäi ihmettelemään rannalle. 

Ja sitten olikin taas pakko kuvata haahkoja

Lähemmäs emme päässeet, linnut selvästi viihtyvät kivikkoisilla alueilla, sinne me emme tule kajakeilla häiritsemään. 

Ainakin kolme lajia sulassa sovussa. 

Kyllä tämä kevät on ihanaa aikaa, kun linnut eivät vielä pääse kunnolla piiloon kaislikkoon. Minne tahansa katseensa käänsi oli vastassa joku lintu. 

 Bredanille palattuamme oli mittarissa 14 km. Vaikka vaan kiertelimme rantoja.