Ariel: Poissa kartalta

Lauantainakin kävimme vielä Repovedellä melomassa. Tosin tällä kertaa kohti Hillosensalmea.

Sää oli jo liian lämmin ja päätin lähtemään järvelle ilman t-paidan hihoja. En tiedä oliko sekään hyvä ratkaisu, sillä aika äkkiä olkapäille oli viritettävä bandana kun aurinko porotti pilvettömältä taivaalta.

Pakko oli taas kuvata noita suomenlumpeita, ne vaan ovat niin käsittämättömän suloisia.

Kippari pisti melansa tuohon viereen, niin että saisitte hieman mittakaavaa. Nuo kun todllakin olivat ihan käsittämättömän pieniä. Miksi mela on ylösalas on hieman epäselvää minulle, mutta ei sen nyt niin väliä. Pääasia että voitte ihailla lummetta

Kuvaan tarttui taas joku pieni kahlaaja. En uskalla edes arvata mikä tämä on, mutta suloinen kuitenkin. Sain tunnistusapua, kyseessä siis Rantasipi. Sellainen tuttu kotinurkilta. Luontoportti ei vaan antanaut Rantasipiä vaihtoehdoksi, joten jäi sitten yksilö tunnistamatta. Nyt tämäkin asia on korjattu. Tack Mimma!

Vaikka nyt kansallispuistoalueella meloimmekin, en silti oikein ymmärrä miksi kaikenmaailaman ihmisen tekemät rakennelmat pitää jättää veteen roskiksi. Kaljapurkin nostin mukaamme, roska päivässä kuten sanoin, mutta tämä oli jo Arielille liikaa.

Tuo järjetön kuumuus sai linnutkin väsähtämään, lokinpoikanenkaan ei jaksanut häipyä näköpiiristä kun lähestyimme. Ymmärrän sitä, tuollaisessa kuumuudessa ei kannata liikaa hötkyillä.

Vuotavanvuori oli aika hauska. Sen alle olisi voinut mennä sateelta suojaan, jos nyt tänä kesänä koskaan sataa. Kaipa tuo aurinkolippanakin toimii?

Järjettömän kauniskin tuo kallio oli, väreineen ja halkeamineen.

Puhumattakaan siitä että taas kerran sai tuntea itsensä todella pieneksi. On se käsittämätöntä mitä luonto ihan oikeasti on saanut aikaiseksi vuosituhanisen saatossa.

Valitettavasti en saa teille välittömään noita korkeuseroja, mutta uskokaa pois, tuo maisema on henkeäsalpaavan kaunista

Koska en ole vielä kyllästynyt kuikkiin jaksoin tähyillä niiden pesään. Ja sitten näin yhden jolla oli poikaset! Kippari tosin oli taas kerran sitä mieltä että näen harhoja mutta suostui melomaan lähemmäs sukeltavaa perhettä.

Aivan hurmaavan suloinen perhe oli kyseessä, Kipparikin suostui pitämään tauon vesillä niin että sain ihailla pikkuisia. Taisi olla Kipparinkin mielestä suloinen näky kun pikkuiset tekivät pieniä sukellusreissuja tuon tuosta.

Aika pian perhe kuitenkin kyllästyi meihin ja jatkoivat matkaansa. Siispä mekin jatkoimme melomista.

Ihmettelin rantojen louhosmaisemaa. Jääkö nämä kivimassat on nostanut rannoille? Vai mistä ihmeestä ne ovat ilmestyneet?

Aika hyvin sorsat osaavat piiloutua noihin kiviin, suojaväri on ihan käsittämätön.

Hillosensalmen kohdalla sain ihailla rautatietä alhaalta päin, tosin en nyt ollut kovin otettu näystä. Pendoliinokin oli jäänyt jonnekin matkan varrelle, sekään ei häirinnyt melontamatkaamme. Tosin Kipparissa asuva pikkupoika olisi varmaan arvostanut junaa raiteilla.

Ei mitenkään kovin kaunis tämäkään silta, miksiköhän niihin ei voida hieman satsata?

Tämä toisen sillan pilarit olivat sentään hieman kauniimmat, mutta eivät ne nyt maisemaa mitenkään parantaneet läsnäolollaan.

Kerroin kesken melontakeiken Kipparille että isäni kertoi joskus aikoinaan että alueella on saari jossa on hautausmaa. En kyllä muistanut tarinasta mitään muuta, mutta tieto riitti Kipparille. Kartta tosin loppui kesken, joten tipahdimme kartalta, mutta saari toki löytyi. Kippari kun oli edellisenä iltana katsellut alueen kartastoa netissä ja muisti nähneensä saarenkin.

Suuntasimme siis Kipparin muistin varassa kohti Mäntysaarta ja pidimme tauon siellä. Kellotorni on vuodelta 1910, kappeli on rakennettu 40-luvulla.

Kierrettyämme hautausmaata siirryimme rantaan syömään eväitä. Saimme seurata västäräkki-tv:tä, tämä heppu kun ei ollut ollekaan stressaantunut läsnäolostamme vaan tarkkaili ympäristöään meistä välittämättä.

Jatkoimme melomista ja välillä ihailimme pohjaa todella läheltä. Alan epäillä että Kipparin 20 cm vettä on liioittelua, Ariel ei tarvitse niin paljon allensa.

Vettä oli riittävästi myöställe sinisorsa perheelle. Tosin jostakin syystä nämä luonnonkappaleet eivät ole ollenkaan yhtä urbaniosoituneita kuin citylintumme. Eivät nämä tulleet uimaan kilpaa Arielin kanssa.

Täällä jopa vesikasvit olivat minusta erilaisia. Mikä tämä joulunpunainen ikinä olikaan, se sai minut hyvälle tuulelle.

Lähdimme suunnistamaan takaisin "kartalle" ja pikkuhiljaa kotiinpäin. Sillan kohdalla olikin sitten aikamoinen kuhina. Pyöräiliöitä kulki sillan yli runsain määrin, mikä lie ollut tour-de-france-osakilpailu. Vesillä taas oli kovakin moottoriliikenne, joten odottelimme kiltisti että kaikki hätäisimmät, kuten vuosituhannen turhakkeilla kaahailevat vesiskootterikuskit, olivat ehtineet pois tieltämme.

Lähdin vielä kuikkajahtiin ja samalla törmäsimme tällaiseen näkyyn. Luulin että kyseessä oli viikinkilaiva, mutta näköjään, google kun tietää kaiken, tämä kaaleri on vuokrattavissa. 45 henkilöä mahtuu kettulaivaan. 16 vuotta on näköjään alumiinialuksella ikää. Minä taidan pysyä Arielissa. Soutaminen kaalerissa kuulostaa kovalta hommalta.