Spegelblankt

Det var alldeles spegelblankt på havet när tisdagspaddlarna for iväg i går från Bredan.

Vi skulle bra ha kunnat fara till Kytö, nu när vädret var lugnt, men det var Torr Lövö som var vårt första mål. Lite synd, den har jag sett flera gånger i sommar. Vi fortsatte mot Stora Ådholen och hade en liten teknikkurs under tiden en del åt sin matsäck. Skoj hur det kommenteras om helt samma saker om jag sen lyssnar på flickornas tränare eller på vår ledare. "Armarna ordenligt fram, draget tar slut vid höften..."

Vi fortsatte mycket nära stranden, beundrande havsbottnen och stenarna. Vattnet var så pass högt att vi kunde paddla på sådana ställen vi inte normalt kan närma oss.

Hemåt kom vi längs bekanta rutter: Mellan Stora och Lilla Kalvholmen. Vi hann beundra ruttbåten, men annars var det faktiskt helt dött ute till havs. Ingen annan ute än vi.

När vi närmade oss viken mellan Bergö och Ramsö svävade dimman över vattnet. Eftersom det fortsättningsvis var alldeles stiltje, väntade jag mig så där smått att älvorna skulle ha dansat och speglat sig i havsytan. Inte för att jag vet om älvorna höll till vid vatten. Dimma är på något sätt så förtrollande. Inte undra på att de förr i världen såg både Näcken (nej, honom vill jag inte träffa) och vittror i dimmorna.

16,2 kilometer

Sataa, sataa, ropisee

Tänään olikin sitten hyvin erilainen melontapäivä. Salossa oli outo sää koko päivän, mutta Espoosta kantautui aurinkohuhuja. Siispä olin toiveikas lähtiessäni matkaan. Turhaan. Kello kuudelta alkoi kaatosade. Olimme juuri ehtineet istahtamaan Arieliin, joten penkki oli mukava ja kuiva. Siinä istuskelimme Bredanilla katsellen miten sadepisarat pomppivat ylös suolaveden pinnalta. Pieniä valkoisia, lähes rakeen näköisiä tippoja tunki siis merenpinnasta hihoihin samalla kun makeavesi huuhteli kaiken muun. Lopputuloksena oli läpimärkä meloja. Olisi ollut hyvä päivä harjoitella eskimokäännöstä, jos siihen olisi sielunpaloa. Päätin siirtää silmälasini aukkopeitteen alle, ei niistä mitään hyötyä nenällä ainakaan ollut. Olo oli kuin Legolandissa: Läpimärkä.

Sade selvästi piristi kaloja, vedenpinnan yläpuolella salamoi pieniä hopeanuolia. Siinä ne pomppivat Arielin ympärillä kuin minikokoiset delfiinit. Hauskoja.

Lähimme kuitenkin matkaan ja sade loppui kuin loppuikin heti kun pääsimme kunnolla merelle. Etenimme kohti Bodöklobbeneita ja aallot katoivat meitä todella tehokkaasti. Välillä oli olo kuin Pendolinossa kun maisema vaihtui aika vauhdikkaasti. Kippari vaan ohjaili ja annoimme aaltojen viedä. Melatonta menoa siis hetkellisesti. Kyllä luonnon voima on uskomaton. Parisensataa kiloa Arielia ei paljon aaltoja haitannut. Siellä me seilasimme aaltojen päällä kuin kaarnalaiva laulussa.

Kopplarna olivat jo todella tuttua maisemaa, niiden välissä oli jo niin rauhallista että uskalsin siirtää lasit takaisin nenälle. Apua niistä ei juurikaan ollut, sen verran täplikkäät olivat sateen jäljiltä. Mutta tutumpi tunne kuitenkin kun olivat nenälläni.

Jatkoimme kohti Pentalaa ja kiersimme sen ennenkuin palasimme Bredanille. Ensimmäistä kertaa tulimme kotirantaan ilman ilta-auringon säteitä. Olipa masentavaa! Jotenkin odotin tuota outoa valoilmiötä.

16 kilometriä tuli mittariin tänä tiistaina. Ihan kiva reissu.

Sateenkaaren kaikissa sävyissä

Pienen pieni sade kasteli ympäristöä kun saavuimme Bredanille. Ariel nostettiin ulos kastumaan ja kuuntelimme reittisuunnitelman sateen kastellessa Arielin penkkejä. Mutta kun tiistaimelonnasta on kyse, niin eihän sade voi pilata tunnelmaa. Eihän?

Kun saimme Arielin vesille oli sade historiaa ja taivaalle muodostui täydellinen optinen ilmiö. Sateenkaari. Eihän Rainbows-tytön äiti voi muuta kuin hymyillä kun sellaisen näkee. Taivas oli muutenkin yhtä väriloistoa. Pienen pieni turkoosi läiskä pilkotti valkoisten pilvien välistä ja niiden yläpuolella olikin syvän sininen taivas. Selkämme takana olikin sitten tummanharmaita, lähes mustia pilviä musteen sinisen taivaan koristeena, mutta eipä sinne tarvinnut katsella. Oikeastaan noista sinisten sävyistä puuttui ainoastaan se Fazerin versio.

Meloimme kohti Miessaarta ja siitä edelleen kohti Stora Åholmenia. Ongelmaksi muodostui vaan purjeveneet. Osuimme keskelle jotakin kilpailua ja siinä me sitten istuimme keskellä väylää ja yritimme pysyä poissa tieltä samalla kun ihailimme todella upeita ja värikkäitä purjeita. Olivat ne oikeasti kauniita, niin veneet kuin pullistelevat purjeet ilta-auringon loisteessa.

Seuraavana vuorossa oli Torr Lövö (täysin epäonnistunut nimi, minusta pitäisi olla torra) mutta ennen sitä olikin aikamoinen aallokko vastassa. Siinä aukesi kaikki niska-hartiaseudun jumit kun mela taisteli aallokossa, painaen Arielia eteenpäin. Hyvästi kaikki selkäongelmat! En edes muista aikaa jolloin kipparikin välillä näytti Rip van Winkleltä (tiedättehän sen ukkelin joka nukkui iät ja ajat ja heräsi vanhana partaniekkana...) kun selkää jomotti. Eipä jomota nykyään. Aallot todellakin kainuttivat Arielia ja nokka oli milloin yläilmoissa kuivumassa, milloin reippaasti vedenpinnan alla. Voitte vaan kuvitella minkä näköinen aukkopeitteeni oli. Jopa silmälasini olivat täplikkäänä, vesipisaroita linsseissä sumentamassa maisemia. Aikamoisia pusuja tänään siis.

Torr Lövön jälkeen olikin aika suunnata kotiin, sen verran tuo aallokko verotti voimiani että olin ihan tyytyväinen siihen päätökseen. Sen verran kostuinkin aallokossa että alkoi hieman tuntua kylmältä iltatuulen kuiskiessa tarinoitaan. Takin hihat sai onneksi lirkuteltua märkien paidanhihojen suojaksi joten lihakset eivät kylmettyneet liikaa.

Kotirannassa matkamittarit olivat hieman eri mieltä matkan pituudesta, joten uskotaan kipparia 15,5 km eikä 15,9.

Vaaleanpunaista ja purppuraa

Tiistai ja melontaa. Ja lomatkin on lomailtu, joten moottoritietäkin tuli ihmeteltyä.

Bredanilla oli hurjasti iloisia melojia lähössä reissuun, joten erkanimme heti "pitkämatkalaisiksi". Lähdimme melomaan Pentalan rantaa pitkin kohti Herrötä. Sää oli loistava, pieni tuulevire piti ihon viileänä ja aurinko huolehti siitä että olo oli kesäinen.

Juuri ennen Lilla ja Stora Herrön välistä salmea pidimme juomatauon. Ja varmaan ensimmäsitä kertaa sitten opiskeluaikojen näin korvamaneetteja! Kymmeniä pieniä maneetteja liukuivat vedenpinnan alla ja esittelivät vaaleanpunaisia C kirjaimiaan. Kyllä luontomme on täynnä mitä kummallisimpia ja toineen toistaan kauniimpia ihmeitä! Hetken ehdimme katselemaan meduusojen tanssia. Siellä nuo läpinäkyvät kaunokaiset pyörivät ja suurenivat ja pienenivät kun lipuivat ympärillämme. Vaaleanpunaiset Ct tanssivat silmiemme edessä ja ympärillä lillui läpinäkyvää geeliä. Voi kunpa noita voisi pitää kotona valaistussa akvaarioissa. Niin uskomattoman kauniita, varsinaisia satuolentoja. Jopa otusten nimi on jotenkin maaginen: Aurelia aurita

Kierrettyämme Herrön jatkoimme Herröklobbenin, Kaparklobbenin, Kaprenin ja Rövarenin ohi. Ulapalla olikin sitten kunnon ristiaallokkoa. Onneksi oli aukkopeite paikallaan sillä meri ei tyytynyt antamaan pientä pusua vaan vaatimalla vaati päästä halamaan kunnolla. Syliinhän siinä sitten lopulta tultiin. Aukkopeitteen päälle kehittyi pienempi meri jota en ihan hetkessä ehtinyt häätämään, sen verran aallot keinuttivat. Voi kunpa siinä olisi ollut oma pikku meduusa minulle, tosin eipä sitäkään olisi ehtinyt ihmettelemään. Meri kiersi kun vatsatautisen masu. Eivät tienneet aalllot minne olivat menossa vai olivatkohan jo mahdollisesti tulossa. Ariel ei kuitenkaan ollut mitenkään tilanteesta stressaantunut, puski onnellisena kuin Pikku-Veturi eteenpäin ja keinui välillä aallon huipulla, välillä laaksossa. Aikamoista vuoristorataa kun katseli melontakavereita. Milloin istuivat meressä mela kädessään, milloin kajakeissaan. Kajakit kun hävisivät tehokkaasti aaltojen väliin.

Joulu on selvästi muuten tulossa. Lumiukko oli mennyt uimaan ja jakautunut palloiksi matkan varrella. Tai sitten jättiläiset leikkivät lumisotaa. Meressä kellui kolme jättikokoista lumipalloa. Onhan se tietysti mahdollista että nuo olivat tylsiä valkoisia poijuja, mutta miksi niitä olisi kolme keskellä merta? Kyllä tuo lumiukko on todennäköisempää. Ehdottomasti. Kun joulukin on tulossa!

Pääsimme ennenpitkään Långgrunetin taakse piiloon aallokkoa ja otimme rauhallisemmin että ehdin ihmettelemään lintuja. Maihinnousu olisi ollut taas sallituua kun elokuu tuli, mutta jotenkin tuo lokkien, valkoposkihanhien ja joutsenien valtaama luoto nyt ei oikein inspiroinut, en usko että edes kumisaappaat jalassa olisin tuonne tahtonut. Sen sijaan linnut olivat ihania. Lokinpoikaset olivat jo aika isoja, mutta edelleen aivan kirjavia. Jotenkin tuli Legenda Suojelijoista elokuva mieleeni kun poikaset lentelivät ympärillämme. Kävimme sen aikoinaan tyttöjen kanssa katsomassa 3D:nä (makupala täältä). Valkoposkihanhien poikaset olivat jo lähes aikuisten näköisiä, mutta joutsenpariskunnalla oli minusta aika pieni poikanen. Ja yksi ainut. Tosin nuo vanhemmat eivät kyllä olleet ihan fiksuja. Painuivat molemmat karkuun kun Ariel lähestyi ja jättivät pikkuisen pärjäämään yksin saaresta heidän peräänsä vesille. Voi pientä. Ensi se kompuroi hiekalla ja sitten ui minkä räpylöistä lähti kun yritii ehtiä vanhempiensa matkaan. Oli kuin pienenpieni siipiratasalus kun jalat meloivat molemmin puolin pientä ruumista. Olisin tuonkin voinut adoptoida ja tuoda kotiini jos olisi sallittua.

Meloimme Tvihjälpin ohi kohti Bredania. Ilta-aurinko melkein petti minut. Hamnkopplanin kohdalla aurinko päätti päättää retkensä ja mennä pilven taakse piiloon, mutta Bredvikenin avautuessa silmiemme eteen se päivänsäde viimeinen piti huolen siitä että tunsin itseni tervetulleeksi kotiin. Säteet värjäsivät pilvet vaalean purppuralla. Kaikkien ihmeien lisäksi pääsin siis vielä ihmettelemään iltataivastakin.
Alan muuten kohta kuulkaas kyllästyä näihin tasalukuihin: 17 km