Maanantai taas

Tänään oli taas maanantaimelonnan vuoro. Kyllä noita nuoria, innokkaita melojia on paljon, pelastusliivit riittivät niukin naukin ja melojakin teki mieli katkaista että olisi tarpeeksi lyhyitä lapsille. Päätin olla reilu ja lainasimme ratsastavan lapsen melaa, tuskinpa hän sitä kaipaa edes leirillään. Korkeintaan esteen puomiksi. Aikamoinen lauma lapsia oli joka tapauksessa, siispä Arielistakin tehtiin "ohjaaja" ja lähdimme valvomaan reilun 15 innokkaan melojan melomista. Oma malojamme oli jo karannut nopeampien ryhmässä ja vasta-alkajat tulivat perässämme.
Lapsilla on joku outo vimma päästä kokeilemaan nopeampia (ja kiikkerämpiä) kajakkeja joka kerralla, samaisen ratsastajan Babekin oli lainassa. Olen varmaan vanha kun minusta tuo turvallisuus menee ennen kaikkea muuta, mutta sitten en tajua Formula 1 kisojakaan. Arielin luotettavuus ja tukevuus tulikin kokeiltua aika nopeasti, emme olleet meloneet kovinkaan montaa minuttia kun ensimmäinen lapsi päätti kokeilla uimataitojaan. Hyvin on oppi mennyt perille: ensin käännettiin kajakki oikein päin, sitten noustiin takaisin kajakkiin. Kyllä kateeksi käy. Jalat nostettiin kajakkeihin ja pylly ponnistettiin perässä ja niin oltiin takaisin kajakissa. Tosin vettä oli ihan kiitettävästi ehtinyt kajakin pohjalle, siispä pikkumeloja siirtyi Arielin keskireikään (merellähän tuo kajakista toiseen siirtyminen tapahtuukin ihan sillai helposti) ja minun kipparini näppäränä miehenä tyhjensi vedet pois. Minun tehtäväksi jäi pitää Ariel oikein päin. Kun kajakki oli tyhjennety meloja siirtyi takaisin omaansa ja jatkoi matkaa. Reipasta urheiluhenkeä!
Kun seuraava meloja päätti käydä jäähdyttämässä itseään meressä oliimekin jo vanhoja tekijöitä pelastushommissa. Tosin kovin tosissaan ei tarvitse meripelastusta harrastaa, molemmat uimarit kun olivat "kotirannassa" missä pohjaa pitkin voi yli metrin pitkä vaikka kävellä kuivalle maalle.
Tänään siis ei juurikaan melottu, mutta huomenna olisi tarkoitus lähteä retkelle.

Månadens svenska

Så var det dags att paddla igen. Vi var bjudna till min gamla kurskompis med familj och varför ta bilen när man kan paddla?


Vi startade från “inre sidan”, men det blåste såpass friskt på yttre sidan att lillingen ble lite stressad i vågorna. Alltså paddlade vi in till stranden och damen hoppade ur Pilvi och in i mitthålet. Sedan gick färden som en dans. Babe med paddlare tog vågorna fint, lätt som de två år som en fjäder, Ariel med sina dryga 200 kg flöt som en stock, den som satt längst fram fick finna sig I att bli ganska så genomsur. Tack och lov torkar man snabbt i sommarsolen och vinden.

Efter en trivsam eftermiddag fick Ariel ett nytt par I rodret, våra vårdar provide paddlande medan barnen skrämde slag på de häckande fåglarna. Oljudet var ganska så öronbedövande när våra damer var i havet med värdfamiljens barn och hund.

Tillbaka till stugan paddlade vi i medvind. Babe trivdes fint i vågorna, ett glatt “ji-haa” från paddlaren fick mig att småle, det är helt tydligt roligt att paddla. Lillingen bestämde sig för att "sova", hon lade sig på kajakbottnen och tog kapellet som täcke. Himlen var säkert vacker.

Luonnon ihmeitä

25.6.2010


Pitihän Pilvikin saada vesille, siispä lähdimme aamusta melomaan Bockholmin salmen läpi, pikkuinen kun ei ollut nähnyt sitäkään. Joutsenet olivat jo saaneet rumat ankanpoikasensa veteen, kyllä nuo untuvapallot ovat aivan hurmaavan söpöjä. Ja isot valkoiset jopa hieman pelottavia kun kyttäävät mitä teemme. Hitaasti meloimme joutsenien ohi ja luultavasti olimme sen verran harmittomia ettei isä viitsinyt lähestyä meitä vaan jatkoi syömistään takanamme. Kaipa hän totesi että mekin vaan uitamme vauvojamme.

Lapset olivat selvästi päättäneet että melominen on tylsää (itsehän me annoimme ottaa läppärin mukaan ja isäntä otti PlusTV-kortin, formulaviikonloppu kuten ehkä tiedätte), vanhemman selkä kipeytyi (ja ihmeparani heti maihin päästyään) ja hän jäi salmeen kellumaan. No, eipä sitten nähnyt miten silkkiuikko uitti vauvojaan: ne untuvapallot siis matkustavat iskän ja äidin selässä. Luonto on täynnä ihmeitä ja lapset katselevat mieluummin telkkaria? Eivätkä edes luonto-ohjelmia. Miten ihmeessä olen onnistunut näin huonosti kasvatustyössäni? Juu, tiedetään, hemmottelun tulosta. Tosin olen ylpeä pikkuisesta joka alkuvirsien ”au” ”autsch” ”hitsi” jälkeen meloi oikein hienosti. Luultavasti olkapään iho oikeasti kiristi sillä haavataitokseen oli tullut muutama pisara verta.

Onneksi kippariani ei kiinnostanut Paavo Pesusienen seikkailut eikä Sims virtuaaliperheen elämäkään, siispä päätimme jatkaa kaksistaan kunhan saisimme lapset maihin. Herra kipaisi reippaana hakemaan kamerankin, samalla kun kuitenkin nousi maihin auttaakseen kajakkien telakoinnissa ja minä istuin Arielissa ja ajelehdin ympäri rantavesiä kunnes perä liukui rantahiekkaan. Siinä sitten odottelin ja katselin miten lokit ja kalatiirat metsästivät syötävää. Arielin melominen yksin etureiästä käsin laituriin olikin sitten pikkuprojekti, mutta hyvin sekin onnistui kun keksin että pitää jarruttaa ja kaasuttaa vuoronperään. Oikein kauniisti sain ilman ohjausta Arielin laiturinreunaan ja pääsimme uudestaan matkaan kun kipparikin oli saatu takaisin paikalleen.

Päätimme mennä katsomaan olisiko kurssikaverini kotona ja meloimme pienessä aallokossa Kitön rantoja. Samalla kippari muisteli miltä rantaviiva oli näyttänyt 25 vuotta sitten. Täytyy tunnustaa etten muista, vaikkakin olen Kitössä jo silloin vieraillut (pitihän päästä mainitsemaan että olemme huomenna olleet yhdessä 25 vuotta, vaikka se nyt ei varsinaisesti melontapäiväkirjaani kuulu). Kurssikaverini kotiranta näytti kovin autiolta eikä kännykästäkään ollut, kaikista liittymistä huolimatta, apua kun rouva ei vastannut. Kiersimme pienen lintusaaren ympäri. Ainakin kolmella eri lajilla oli erikokoisia ja ikäisiä poikasia jotka sulassa sovussa parveilivat kallioilla. Ja uikot päättivät myös tällä rannalla uittaa pikkuisiaan. Valitettavasti tajusimme liian myöhään uikot rannalla ja emä pelästyi sen verran että sukelsi vaaveleiden kanssa. Hetken päästä kuitenkin kipusi takaisin pesäpaikkaansa, vaavelit edelleen turvallisesti paikoillaan selässä. Miten ihmeessä ne sen tekevät, millä ihmeen iholiimalla poikaset liimataan selkään kiinni? Ei minun lapset vaan noin hyvin pysy minussa kiinni kun lähdemme kaupungille. Puhumattakaan melontaretkistä. Suostuisikohan uikkoäiti opettamaan minuakin? Ja mistä löydän tulkin, minä kun en puhu uikkoa. Nuorimmainen sentään oli hieman pettynyt kun kerroin että näimme valkoposkihanhia ja niiden poikasia, neiti on jostakin syystä hurjan ihastunut valkoposkiin. Ehkä osasyy siihen on että valkoposket päästävä pääsääntöisesti ihmisen aika lähelle ihailemaan itseään ja jälkikasvuaan. Niitä on siis ihailtu jo monena kesänä.

Kun siinä ihailimme lintuja näimme miten rantaan ajoi auto, siispä pääsisimme kysymään onko talonväki kotona. Eipä tarvinnut kysyä, auton perässä tuli 2 polkupyörää ja kaksi koiraa. Ja saimme tietää että äiti tulee ihan kohta. Perheessä oli uusi koira joka vietti synttäreitään. Hauska tapaus joka kuitenkin oli hieman ihmeissään isosta keltaisesta ammeesta joka kellui heidän laiturinsa edessä. Pienen rupatteluhetken jälkeen suunnistimme takaisin mökille päin. Ja EOS lauloi aina välillä, olihan ihan pakko saada muutama kuva linnuista. Minusta on tullut ihme lintubongari. Kotonakin kesken tehetken saoin: katso ”Närhi”. Luoja tietää mistä alitajunnan sopukasta sekin tieto tuli. Minä kun en aiemmin ole tunnistanut kuin harakan ja västäräkin.

Olimme jo Ådholmenin kohdalla kun kännyt pärähtivät soimaan peräkanaa. Minä kun en viitsinyt vastaa kun juuri olin kuvaamassa, simpukan esille kaivaminen vesitiiviistä pussista kun kestää hetken. Siispä kippari vastasi hetken päästä ja tiesin jo ennen kuin vastasi että lapsilla on joku hätä. Oikein arvattu. Iskä ei ollut ehtinyt (tai viitsinyt) kytkeä DVD-soitinta ja luultavasti telkkarista ei tullut tarpeeksi hyvää ohjelmaa. Onneksi insinöörin lapset eivät jää sormi suuhun kriisitilanteissa, kun saavuimme mökille filmiä katseltiin läppärin näytöltä, tosin muutamien ärtyneiden lisäkommenttien säestyksellä. Isänsä tyttäret kun haluavat HD-laatua dolby surround äänellä varustettuna mutta kun hätä ei lue lakia.

Eilisiä kuulumisia

Herätyskello soi taas aamulla. En oikeastaan tajua miksi sanotaan että se soi. Soiminen on positiivista ja se että joku laite herättää minut kesken uniani ei todellakaan ole mitenkään positiivista. Arvannette ettei se vapaapäivänä todellakaan soi ilman hyvää syytä ja onko parempaa syytä kuin melonta? Tällä kertaa tosin oli tarkoitus että vanhin neiti olisi mennyt harjoittelemaan neliköllä, mutta nykytekniikka petti. Tai oikeastaan ylirasittuneet ja kiireiset vanhemmat omistavat turhan monta liittymää. Tekstiviesti kun ei siirry edelleen vaan ilmestyy vain ja ainoastaan siihen kännykkään jossa kortti sijaitsee. Siispä emme tienneet että harjoitukset olivat peruuntuneet. Hyvä puoli tässä oli että hieman yhdeksän jälkeen oli Ariel sekä (urhea pikku) Babe sekä perheemme uusin nimikkokajakki Pilvi turvallisesti köytettyinä Rellun katolle. Ei huonompi suoritus aamu-uniselta perheeltäni. Tietysti huono puoli oli etten ollut käynyt kaupoissa eilen vaan jouduimme viemään Rellun kotiin ennenkuin lähdimme ruokakauppoihin. Kolme kajaakkia katolla ja Espoon kauppakeskusten parkkihallit eivät ole mitenkään hirveän hyvä yhdistelmä nekään. Onneksi on perheessä noita autoja, eikun Auris alle ja kauppoihin. Rellun pakkaaminen kajakkien ollessa katolla on kanssa mielenkiintoinen projekti, takaluukku kun ei aukea kunnolla vaan tavarat ja koirat joutuu pujottamaan sisään. Pääsimme kuitenkin hyvin matkaan ja olimme perillä Kitössä ihmisten aikoihin, juhannusruuhkasta kun ei ollut merkkiäkään.

Hiiret olivat sitten keksineet meille pientä puuhaa, iltapäivä meni siihen että siivosimme rikkinakerreltuja leipäkoreja roskiin ja hiirenjätöksiä pois kaapeista. Niin söpöjä kun ovatkin voisivat pysyä ulkona eivätkä tulla sotkemaan toisten nurkkia. Mutta olisihan se pitänyt tajuta että jos olemme saaressa on päästävä melomaan. Hetken istuimme rantakallioilla ja katselimme peilityyntä merta, sitten otettiinkin jo remmit irti ja Ariel pääsi kuin pääsikin vesille ilta-auringon lämmittäessä. Babekin lähti matkaan, Pilvi sen sijaan kävi kastelemassa vatsansa ja nostettiin takaisin rannalle. Pilven "moottori" oli eilen kaatunut. Mielenkiintoista sinäänsä olisi tietää miten lapsi voi kaatua niin että olkapäässä on mieletön asvatti-ihottuma. Eikä "normaalit lapset" loukkaa polvensa tai kyynärpäänsä? No, pikkuinen suostui keskireikään matkustajaksi ja niin pääsimme vihdoinkin matkaan.

Tarkoitus oli tehdä ihan pikkuinen lenkki, mutta kun kajakki liukui jokaisen melanvedon voimasta ihan hurjaa vauhtia oli ihan pakko kiertää Kitö. Pikkuinenhan ei viime vuonna ollut mukana joten pitihän hänelle näyttää maisemia. Ellei noita moottoreilla toimivia laitteita olisi ollut olisi todellakin voinut nauttia illasta, aivan uskomaton sää taas kerran. Onneksi noita moottoriveneitä tuli aika harvakseltaan ja saimme kuunnella veden liplatusta ja ihailla kaloja kun ne hyppivät vedessä. Uskomatonta hopean välketä aina välillä kun kalan kylki pilkahti veden yläpuolella ja auringonsäteet osuivat siihen. Hetkeksi retkikuntamme pysähtyi ihaillakseen tätäkin ihmettä. Samlla mietin mikä ihmeen eläin meressä uiskenteli. Kala se ei ollut, sillä kävi pinnassa säännöllisin väliajoin hengittämässä ja oli kyllä kalaa isompi. Ei se kyllä uikkukaan ollut, ne kun sentään ovat pinnalla aina välillä. Mysteeriksi jäi, sen verran kaukana meistä aina kun käväisi pinnalla. Uiskenteleeko Sipoon saaristossa saukkoja? Tuskin, lienee aika uhanalainen eläin, mutta minkkiä isompi tuo oli. Eikä ollut Saimaan norppa (eikä muukaan norppa) sen tunnistaisin :)

Kun tajusin että kello oli lähes yksitoista illalla alkoi himena omatunto nostella päätänsä. Pitäisiköhän lasten nukkua jo siihen aikaan? Jatkoimme matkaa mökille päin ja hetken päästä saimmekin vauhtia alle, ilmatorjuntajoukot aloittivat pommituksen kun meloimme liian läheltä pesiä. Uskomatonta millä takkuudella lokit pystyvät pommittamaan. Selvisimme ilman että saivat täysosumia, mutta läheltä piti aika monta kertaa. Onneksi olimme sen verran kaukana saaresta että selvisimme pelkällä pelottelulla.

Loppumatka menikin sitten lauleskellen, vanhemman neidin kanssa lauloimme Junnun lauluja, niiden tahdissa kun on kiva meloa. Jäimme vielä hetkeksi rannalle kipparini kanssa ihailemaan auringonlaskua. Kun oikein tarkkaan kuunteli kuului se pikkuinen sihahdus kun kuuma aurinko osui vedenpintaan.

Hauskaa juhannusta lukijoillemme!

Kuulumisia viime viikolta

Jäi sitten viime viikon reissu raportoimatta. Harmittaa, mutta aallokko oli niin outo silloin että olin ihan rättiväsynyt kun pääsimme kotiin, ei inspiroinut läppärin kanssa seurustelu vaan tuo Unikulman ihme kutsui silloin. Väsymystä varmaan lisäsi sekin että en ehtinyt kotiin vaan lähdin suoraan töistä melomaan. Kiersimme torstaina Stora Bodön ja Kutukarin, matkaa noin 7,2 km.

Sunnuntaina oli Bredanilla Canoan kesämarkkinat. Kirpparitavaraa ja lasten melontakisat. Sarjoja sen verran monta että jokainen lapsi pääsee palkintopallille ja kaikille luonnollisesti palkinnot. Aurinkokin paistoi, joten päivä oli ihan mukava. Neideillä tosin oli pieni sotatilanne kun nuorempi päätti siirtyä astetta kiikkerämpään kajakkiin ja isosisko pähkäilee tykkääkö enemmän entisestä "Babestä" vai taihtoisiko "Pilven" mielummin. On se vaikeata kun pitää miettiä kummastakohan pikkusisko tykkää enemmän ja valita sen perusteella ;-) No, katsotaan josko projektini viimeinkin saataisiin melottua rantaan ja saisin ostettua yhden kajakin tytöillekin. Sitten saa isosisko oman ja pikkusisko saa sitten valita Canoan kajakeista itselleen oman nimikon riippumatta isosiskon toiveista.

Minulla on kuitenkin se ihka oma ja kipparikin omasta takaa. Tänään sää oli taas kerran aivan ihana, en vaan opi millään että vaatetta ei kannata pistää niin hurjasti päälle vaikka tuulee, meloessa tulee lämmin. Tuulikin oli ihana eikä aaltoja juurikaan ollut.

Monet linnut ovat jo ensimmäisen "satsinsa" hautoneet ja pikkuisia untuvapalloja uiskenteli siellä täällä. Kamera oli kyllä mukana mutta unohtui autoon. Tulipahan melottua sitten tehokkaammin.

Kipparimme kierrätti minut ihan outoja reittejä, tosin tuttuja maisemia mutta lähdimme väärään suuntaan, joten kaikki näytti ihan oudolle. Ryssjeholmen, Pirisaari, Granö, Svinö tosin ei tässä järjestyksessä, tuli kierrettyä.

Seuraava keikka onkin sitten varmaan Kitön maisemissa.

Maanantaimelontaa

Bredanin oli taas valloittanut joukko reippaita nuoria melojia, joten hylkäsimme pikkuisemme äänekkääseen porukkaan ja lähdimme nauttimaan luonnon hiljaisuudesta.

Sää oli lähes täydellinen ja meri kerrankin lähes peilityyni. Emme päässeet pitkälle kun valkoposkihanhet (Branta leucopsis) päättivät esitellä untuvapallojaan, pikkuisilla oli uimaharjoitukset. Voi kuinka kaunis tuollainen pikkupallero onkaan. Joukosa myös yksi "ruma ankanpoikanen", huomattavasti tummempi kuin sisaruksensa, mutta eipä sitä sorsittu ollenkaan. Miksi ihmeesä minulla ei ollut kameraa mukana tänään? Yksi aikuisista roikotti pahan näköisesti toista siipeään mutta vedessä toimi aivan normaalisti. Minneköhän noistakin pitäisi ilmoittaa? 112?

Macke päätti että kierrämme Moisön lisäksi Lilla Pentalan, joten matkaa tuli noin 8,2 km. Samalla sain ihailla Villa Miniatoa, tuo on myynnissä ja lehdessä oli myynti-ilmoitus. Miksiköhän mieheni ei innostu? Kai tuosta nyt voisi hinnasta hieman tinkiä? Ja mikä melontapaikka, laituri olisi ihan kotiovella. Ehtisi aamulla melomaan ennenkuin lähtee töihin. Ja herran työmatkakin lyhenisi, ainakin luulen että lyhenisi. http://asunnot.oikotie.fi/myytavat-asunnot/5648717 Mutta olihan se ystävällistä meloa tuon "mökin" ohi, niin että sain nähdä sen. Kaunis se on.

Jo joutui armas aika

Koululaiset ovat sitten (ansaitulla) kesälomalla ja me pääsimme taas melomaan! Bredanilla paistoi aurinko kun saavuimme paikalle. Treenarimme oli päättänyt että "isot tytöt" vetävät kaksikolla, joten pikkuinen jäi ilman paria. Siispä neiti sai taas istahtaa keskireikään, tosin tällä kertaa paljon aurinkoisempana kuin viimeksi. Ja varustuskin oli sitä tasoa että kesti aallokkoa.
 Emme päässeet kovin kauas ennenkuin jouduimme "merihätään". Jostakin minulle tuntemattomasta syystä (eihän edessä tiedä mitä takana tapahtuu) peräsimemme päätti tutustua tarkemmin mereen ja ihailla sitä hieman uudesta näkökulmasta. Onneksi kajaakissa lähes jokainen "irtoava osa" on kiinni narulla, joten eikun lähimpään rantaan. Onneksi oli insinööri matkassa, tikku reikään ja taas pysyi herra ohjaamaan retkikuntaamme. Jatkoimme siis Svinön ympäri, ihaillen mm. naurulokkeja (Larus ridibundus), niitä en ole aikoihin nähnyt, kalalokkeja (Larus canus) sitäkin enemmän.

Merellä oli siedettävä aallokko, mutta nämä moottoreilla hurjastelevat nostattavat kivoja aaltoja ja tietysti yksi niistä päätti pamahtaa suoraan syliini. Kameran takia ei ollut aukkopeittoa joten märät housut olivat taas kerran tosiasia. Kameraa en tosin kaivanut esille kertaakaan, joten jospa ensi kerralla käyttäisin sitä aukkopeittoa?

Svinösundissa olikin sitten aika saada erilainen näkökulma joutseneen. Ihmettelin mikä ihme takaatamme lähestyy ja samalla jo näinkin: joutsen oli laskeutumassa, leijaili päittemme yli (olisi ehkä melalla osunut jos olisi yrittänyt) ja laskeutui (äänekkäästi) kajakkimme eteen. Kun meloimme ohi herra päätti hieman uhitella, kaunis lintu tuo on. joskin hieman pelottava. Teki kyllä mieli sanoa että mitäs siinä uhittelet, itse siihen päätit tulla, mutta ehkä ei joutsenen kanssa kannata neuvotella? Edes minun.

Kiersimme vielä pikkulenkin Munkholmarnien (miksi ihmeessä näillä ei ole nimiä på finska, ainakaan sellaisia jotka minä tuntisin) ympäri ja katselimme kotimatkalla Moisön kohdalla miten sinisorsa (Anas platyrhynchos) mamma uitti vaaveleitaan. Aika hellyyttäviä olivat pienokaiset kun hieman tuli kiire kun mamman käsky kävi tulla lähemmäksi. Tottelisivatpa omat pienokaiseni yhtä hienosti.

Aika moni pesä oli jo tyhjillään, mutta monessa vielä haudottiinkin. Hauskaa miten nopeasti maisevat muuttuvat näin kesän kynnyksellä. Matkamittariin kertyi tänään 8,4 kilometriä, sään salliessa: huomenna melomaan!