Auringonlaskua ihmettelemässä

Lepopäivä teki ihmeitä

Torstaina olin sitä mieltä että ehkäpä uskaltaisin kokeilla melomista. Kun merikin oli peilityyni, päätin että ehkäpä se Kalvö onkin ihan siedettävän matkan päässä. Saimme pienen ylipuhumisen jälkeen myös uimarimme suostumaan Arielin keskireikään. Urheilijalle tuo matkustajana oleminen ei oikein tuntunut maistuvan.

Meloimme verkkaiseen tahtiin kohti Kalvön pohjoispäätä, vuorottelimme keskireikäläisen kanssa, neiti meloi muutamia vetoja ihan kokeillakseen miten olkapää kestää. Ja siinä sivussa roiskutti vettä äitinsä niskaan. Kuulema mela on oudon mallinen ja melontatahti sopisi eläkeläiskerhon ulkoilupäivän retkelle. No, hyvin se mela tuntui kuitenkin istuvan käteen, useamman kerran matkan aikana sitä pyydettiin lainaan. Paremman puutteessa kai sitten. 

Kippari oli päättänyt että menemme Svartholmenin ja Kalvön välistä, mutta ja Hötervikenissä bongasimme ensimmäiset linnut, joten minun oli pakko saada kuvata.

Oletan että nämä olivat haahkoja, uroksia kun ei näkynyt mailla halmeilla.

Kiersimme Kistörenin ja Kalvön välistä ja siellä sitten teimme illan bongauksen: pienen pingviinin kivellä.

Oletan että nämä silkkiuikun poikaset ovat niin lähellä pingviinejä kun pääsen näillä leveysasteilla. Ei siis ominaisuuksiltaan, mutta ulkonäöltään. Voiko mikään olla niin suloista kuin eläinten poikaset? Ainakin oletan että tämä on silkkiuikulle kuuluva lapsokainen, äiti nimittäin kutsui sitä vimmatusti, enkä oikein tajunnut miksi tyyppi ei lähtenyt äidin luokse. Olimme huolellisesti katsoneet ettemme katkaisseet reittiä. 

Asia selvisi kun pääsimme kiven toiselle puolelle. Olin jo kipparille sanonut että tuolla on joku vialla. Ei tällainen kivellä odottelu ole normaalia, mehän lähestyimme koko ajan. Vaikkakin hitaasti niin emme hiljaa, juttelimme rauhallisesti keskenämme, kertoen poikaselle että paha peto ihminen on tulossa. 

Pikkuinen oli selvästi loukannut jalkansa. Mietin jo itsekseni nappaanko poikasen kiinni jos se antaa, ja toimitan sitten jonnekin hoitoon tai päästän tuskistaan. Kiertelimme hitaasti lähemmäksi ja jossakin vaiheessa pikkuiselle riitti. Se nousi reippaasti pystyyn ja ontui todella pahasti veteen. Ja sitten mentiin. Jos liikkuminen kuivalla maalla oli ollut todella hankalaa niin vedessä tuo oli elementissään. Ei merkkiäkään kivusta tai vaikeuksista. Sinne se painui emonsa luokse. Toivottavasti pikkuisen jalka kuntoutuu. En kyllä nähnyt merkkejä ulkoisista vammoista jalassa, joten ehkäpä se levolla paranee. Suloinen tuo vaaveli oli. 

Ja selvisihän se syy siihen miksi herra oli halunut kiertää juuri saarien välistä. Siellä oli silta! Jos herra ei voi ajaa sillan yli katsomatta voisiko sen ali meloa, niin hän ei todellakaan voi olla melomatta yhdenkään näkemänsä sillan ali. 

Kiersimme vielä Svartholmsörenin. Maisemat olivat taas aivan uskomattoman kauniita. Keskireikäläistä hieman hirvitti, kilpuri kun ei anna anteeksi jos vetää kiven yli, Ariel nyt ei pikkuisista kivistä välitä. Emmekä itseasiassa osuneet ensimmäiseenkään, mutta tunnustan että kovin syvää tuossa ei ollut. 

Jatkoimme matkaa kohti Majholmenia ja kippari päätti että kyllähän Ariel menee Majholmenin ja Kalvön välistä. Hieman saimme miettiä pääsemmekö ympäri, mutta olimmehan jo harjoitelleet kaislikkomelontaa, joten päätimme kokeilla onneamme. Ei se ollut edes haasteellista. Tuohon oli selvästikin tehty ihan soutuveneelle väylä. Arielillehan tämä oli lähes moottoritiemäinen paikka. Monta kaistaa suorastaan. Keskireiästä raportoitiin vedesnsyvyydestä. Kippari ilmoitti että jos mela ei osu pohjaan niin ei hätää. Eikä se montaa kertaa osunutkaan. 

Jos olin edellisinä päivinä valitellut vesilintujen puutetta niin Sparrvikenissä sain sitten ihailla niitä. Kaikkien vanhojen tuttujen lisäksi bongasimme punanokkaisen ihmeen. Arvasin että jos vaan onnistun saamaan kuvan linnusta niin kyllä naamakirja tietää. Tukkakoskelonaaraaksi (Mergus serrator) se tunnistettiin alta aikayksikön. Hauska lintu, sekään ei yhtään pelännyt. Huomattavasti kiltimmin poseerasi kuin silkkiuikku, vaikka tämäkin on sukeltaja. 

Koska kippari oli menotuulella ja ilta oli uskomattoman kaunis, jatkoimme Ånholmenin ympäri. Keskireiässä bongattiin horisonttia ja pohdiskeltiin miten ihminen onkaan voinut luulla että maa on litteä. Sanoin että eikö se nyt ole aika itsestään selvää. Reuna näkyy ja yhtäkkiä reunalla ollut laiva katoaa horisontin taakse. Kuulema se nyt ei ole mitenkään mahdollista, koska horisonttiahan ei koskaan tavoita. Yritin selittää ettei siihen aikaan oltu melomassa melomisen ilosta vaan paiskittiin töistä aamusta iltaan eikä mietitty horisonttia sen enempää. Paitsi Kolumbus, joka eksyi Amerikkaan, kuului keskireiästä. 

Emme olleet muuten ainoat jotka olimme vieneet jälkikasvumme iltaretkelle. Tosin tämä äiti ei väitellyt horisontista lapsiensa kanssa, ne tottelivat kiltisti vanhempiaan. Isä vahti liikkeitämme hieman kauempana perheestään.

Jatkoimme kohti Svedjeholmenia ja minusta oli aika pitää pieni jalottelutauko. Siispä näytimme lapsellemme miten 6½ metriä pujotellaan kivien välistä rantaan. Ei neiti nyt kovinkaan otettu ollut suorituksestamme. Sen sijaan teimme hetken läksyjä rannalla ja bongailimme uusia kasveja kasvioon. 

Koska ilta oli jo pitkällä emme jääneet ihmettelemään sen enepää saarta vaan jatkoimme matkaamme Granholmenin ohi ja kohti Lilla Korsholmenia ja Korsholmenia. 

Aloimme jo pikkuisen kanssa olla sitä mieltä että nokka kohti kotia, mutta sittenhän sen oli ihan pakko olla siinä: sillan. Utterörenin kohdalla siis oli tällainen outo viritelmä ja herranhan oli ihan pakko päästä ali. Siispä ihmettelimme taas kiviä ja kiersimme sitten tämänkin pienen kivikasan. 

Jatkoimme kohti Risholmenia ja kun tulimme Solskensholmarna ohi illan viimeiset auringonsäteet värjäsivät jo maiseman ihan kullankeltaiseksi, joten oli todellakin aika suunnata kohti mökkiä. 

Rävholmenin ohi ja kohti tuttua Vitholmenia.

Kun palasimme mökille oli jo nukkumaanmenoaika, mutta taisi myös neiti olla tyytyväinen kun tuli mukaamme  melontareissulle, vaikka ei melaa saanutkaan käteensä kuin hetkellisesti.

16 kilometriä tuli mittariin. Tasan tarkkaan. 

Siinä, tänne ja tuone

Keskiviikkonakin hyppäsimme Arieliin.

Kippari oli päättänyt että Kalvön olisi kiva kiertää, mutta sen verran tuuli etten minä suostunut tällaiseen projektiin. Sitäpaitsi perheessääme on hyppytauti nimeltä olkapääkipu. Melontani oli aika minimaalista, enimmäkseen ihailin maisemia.

Kiersimme Bockholmenin ja siirryimme takaisin Kitön suojiin. Tuuli oli oudon pyörivä, tuntui että meloimme jatkuvasti vastatuuleen. Kitön suojissa aallokko sentään oli siedettävää eli olematonta.

Kiersimme siis Hemisvikenissä ja ihmettelin lintujen vähyyttä. Siis oikeasti, tuolla oli käsittämättömän vähän lintuja. Ei kai ne minkit nyt niin tehokkaita ole?

Kauniita maisemia tuollakin oli.

Jatkoimme matkaamme Kitöön "ympäri", tarkoituksena hakea lapsi ja koira kotiin kaverin luota. Kippari painoi kauniisti vastatuuleen, mutta koska minua alkoi oikeasti kyllästyttää istuminen kajakissa ilman melanheilutusta ja koska aallokko oli aika reipasta ulkopuolella, päätin ettei se ollut oikea päivä tutustuttaa nuorinta koiristamme melonnan ihanuuteen. 

Siispä herra meloi takaisin mökille ja vaihdoimme kulkuneuvoa.

Matkaa mittariin tuli tällaisella ees-taas ja vielä tuonne reissulla 12,3 km. Ei huonompi suoritus kipparilta.

Utflykt med damen

På tisdagen var det dags för paddling efter måndagens regnskurar.

Regnet hade äntligen bestämt sig för att ta en liten paus och solen försökte titta fram bakom molntäcket. Med dålig framgång, men ett gott försök måste ju belönas.

Vi tog den äldre i mitthålet, hon är fortsättningsvis i paddlingsförbud. Men hon måste ju få njuta av paddling i alla fall.

Vi bestämde oss för Bockholmen, det var relativt vindstilla även på "yttre sidan". Däremot var det rusning i Kitötunneln. 2 båtar kom emot oss! Har väl aldrig varit med om sådan trafikrusning på det stället.

Vi paddlade förbi Tallholmen och Bockholmen. Herrn bestämde sig för att berätta att när han var barn kunde man minsann paddla mellan holmarna. Trots att jag inte såg min dotter, såg jag med ögonen som mammor har i nacken hennes min: japs, och dinosaurierna betade på stranden.

Si eller så, i dagens läge paddlar man definitivt inte mellan holmarna, utan runt dem. Vi fortsatte färden mot Jungfrun och Käringholmen. Det är en massa Käringar åt det här hållet, brist på fantasi eller vad fattas det dem som döpt holmarna?

I ändan på Österviken beundrade vi avtaget till Kitö. Och några kanadagäss för omväxlings skull. Det brukar vara vitkindade gäss vi träffar på.

Det blev inte en så lång färd, himlen började mörkna, så vi tog oss tillbaka till Kitö.

9,6 km visade navigatorn när vi tog i land.

Vitholmenilla kävelyllä

Päätimme saada pikkukipparinkin vesille.

Siispä suuntasimme Arielin ja Baloon voimin kohti Vitholmenia. Sää oli oikein kaunis eikä tuulikaan sekoitellut merenpintaa.

Tietysti Runebegin piti tulla juuri meloessamme, mutta menimme piiloon "ämmien" (Käringarna) taakse ja Baloo sai olla äidin tukevassa otteessa. Kun aallot olivat häipyneet tieltämme jatkoimme matkaamme saareen.

Ariel melottiin rantaan saakka, Baloo jäi vesille keikkumaan ja Kippari nosti prinsessan maihin ennenkuin Balookin pääsi rantaruohikolle lepäämään. Sen verran kivikkoinen ranta ettei Baloon evä välttämättä olisi tykännyt hyvää.

Minulla oli kamera matkassa mukana ettekä usko miten upea luontomme on myös näin kesäisin...
Kuviakin löytyy, mutta koska käyttämäni ohjelmat ovat pääkoneellamme, enkä osaa pienentää kuvia läppärilläni, niin lisäilen niitä tänne kun pääsen koneen ääreen. Mikäli muistan.

Tuo sammal oli oikeasti juuri niin pehmeää kuin miltä näyttikin, kuvassa esittelyssä melontatossuni:

Inhottavan paljon kuolleita lintuja oli saaressa, juttelin kaverini kanssa joka kertoi että minkki tekee pahaa jälkeä ja tappaa ihan tappamisen ilosta, joten hän epäili ettei sen pahemmasta espidemiasta kyse. Toivotaan niin, joukkokuolemat ovat aina inhottavia ja tuolla lähes joka saaressa oli eri mätänemisasteessa olevia raatoja. Minkin luoteesta toki tiesin, mutta se että näyttävät "ihan ehjiltä" minkin käsittelyn jälkeen oli minulle uutinen. 

Vaikka kesäihmiset valittvatkin "huonoa" kesää, niin en muista nähneeni viime kesänä tällaista väriloistoa ja sammaleita. Kaikki oli kuivaa ja ruskeaa. Tänä vuonna saa siis todellakin ihmetellä mitä kummallisimpia kasveja

Jopa lapset innostuivat ihmettelemään maisemia tarkemmin. Tuolla saaressa oli taatusti toistakymmentä sammal- ja jäkälälajia ja kun niitä tarkemmin katsoi niin taas sai mielikuvitus laukata. Uimarimme oli sitä mieltä että tämä on ihan satumaisemaa. 

Kotiin meloimme pienessä aallokossa. Prinsessalla oli mielipide tästä, mutta Baloo puski aaltojen läpi kuin vanha tekijä. Ja prinsessa pysyi kuivana ja pystyssä. Tosin kukaan ei edes olettanut hänen kaatuvan. Paitsi ehkä prinsessa itse. Tosin silloin hän olisi kaatunut, ihan kiusallaan.

Kotirannassa mittarissa kokonaista 2,6 km ja aikaa meni monta tuntia. Tosin suurin osa ajasta maissa, ei vesillä.

Ilta-auringossa

Torstaina kävimme ihmettelemässä auringonlaskua.

Koska en todellakaan tahtonut aallokkoon, lähdimme kohti Kalkkirantaa. Kamera tietysti matkassa mukana, eihän sitä koskaan tiedä mitä vastaan tulee. Ja kas kummaa, ihan vastakuoriutuneet lokinpoikaset kävelivät äitinsä kanssa kallioilla. Olisi tietysti ollut ihan kiva jos olisi katsonut kameraansa ennen lähtöä: akku lähes tyhjä. Ette siis saa nähdä untuvapalloja, ne löytyvät minun verkkokalvoltani, eikä nykytekniikka vielä siirrä kuvia Harry Pottermaisesti ajatuseulaan ja sieltä edelleen bloggeriin. 

Siispä keskityin melomiseen. Ja totesin että jos pistän tarkennuksen manuaalille voin nappaista muutaman kuvankin. Esimerkiksi tästä joutsenperheestä. Selvästi Sipoon joutsenet eivät ole yhtä tottuneita kuin Bredanin kajakkeihin. Eivät nämä tulleet näytille ollenkaan vaan painuivat toiseen suuntaan kun näkivät meidät. 

Jatkoimme melontaa jokaiseen lahteen. Uskomattomia paikkoja ja ihania mökkimaisemia. Grythålsholmenin ja Svartholmenin välissä oli kiva pieni kanava, jonka kautta pääsimme katsomaan joko aallokko olisi rahoittunut. Ei ollut. Joten käänsimme nokan kohti Kitötä, samaa reittiä jota olimme tulleet. 

Kalkkirannan ruukki oli oikeastaan aika kaunis. Pitäisiköhän käydä kuuntelemassa jazzia elokuun loppupuolella. Ja pääseekö perille melomalla? Kotisivut eivät kerro. Outoa ettei ajatella melojia!

Ettei kotimatka olisi ihan samoja maisemia ei suunnalta, niin päätimme meloa kaislikoiden läpi. Ihan kivaa extremematkailua, mutta en olisi halunut peruttaa. Onneksi pääsimme aina läpi ja auringon laskiessa olimme jo "kotirannassa". Mukanamme myös salamatkustaja. Löysin elämäni ensimmäisen punkin itsestäni. En tykännyt! 

Koska herra ei seuraa virallisia pyöristyssääntöjä, teimme vielä pikkuisen kiekan enne rantautumista. Tasan 14 km tuli navigaattoriin.

Sipoon maisemia ihmettelemässä

Toinen neidestä on melontakiellossa.

Siispä jätimme sekä Baloon että Dalen rannalle kun lähdimme Arielin kanssa keskiviikkona ihmettelemään Sipoon saaristoa.  Kitön ympäri "toiseen suuntaan" oli tavoitteenamme, mutta suunnitelmat muuttuivat jo rannassa. Vastarannalla oli nimittän 36 valkoposkihanhen armada ja sitä oli pakko päästä ihmettelemään.

Lähdimme siis kiertämään "sisäkautta" ja samalla kun reitti muuttui päätimme käydä katsomassa viime kesän satumaisemia Malmsjönenissä. Lumpeet levittäytyivät valkoisena mattona edessämme ja olisi kuin olisi pamauttanut melalla mattoon kun lehtien sekaan yritti saada melansa mahtumaan.

Mutta ei sitä voinut kuin nauttia noista järjettömän kauniista kukkasista. En yhtään ihmettele että taruston mukaan sydänsuruihin kuolleet nymfit saivat uuden olomuodon ja voimme edelleen ihailla heidän kauneuttan.

Kipparillakin mielikuvitus laukkasi. Minä yritin, tapani mukaan, havaita lintuja ja muita eläimiä, yhtäkkiä kuulin Arielin takaosastosta kommentin: Katso, rannalla istuu kettu. No juu, istuihan siinä kettu, tunnustetaan. Oletan että tarkoitus oli pitää linnut poissa rannalta, voin kertoa ettei mitenkään kovin hyvin toiminut tuo repolainen. 

Kun pääsimme joelle saakka sain huomata että vesi oli huomattavasti korkeammalla kuin vuosi sitten. Pääsimme jatkamaan matkaa jokea pitkin, viime vuonna tämä oli päätösasemamme.

Maisemat olivat suoraan jostakin sadusta, en oikeasti yhtään ihmettele miten kesäauringon säteiden heijastuessa sammaleesta on nähty keijujen tassia ja muista mystisiä olentoja. Johan tällaiselle pedille kuka tahansa nukahtaa ja näkee mitä kummallisimpia unia.

Jatkoimme pienen sillan alta ja 90 asteen kulman jälkeen löysimme itsemme kapeasta ojasta. 

Kuulimme hevosten hirnuvan ja traktori pyöri pellolla. Valitettavasti suhteellisen korkeat seinämät estivät ihailemasta kunnon maalaismaisemaa. Meloimme niin pitkälle kun pääsimme ja sitten tulikin pienen pieni ongelma. Edes joen leveimmässä kohdassa, jossa vielä oli pienet levennyksetkin, ei Ariel mahtunut kääntymään. 

Siispä peruutimme takaisin, puunrunkojen ja pensaiden ohi ja sillan ali, kunnes Ariel mahtui kääntymään. Alkaa kipparin kanssa tuo yhteistyö pelittää, jopa takaperin. Olisipa inssisetä nyt nähnyt minut. Olen peruttamisen mestari!

Jatkoimme matkaamme seuraavaan lahteen, Köningsvikeniin, ja pelästytimme harmaahaikaran liikkeelle. Seurasimme sitä saaren toiselle puolelle ja näimme kaksi harmaahaikaraa puussa. Kotona kuvaa katsoessani huomasin vielä sen kolmannenkin. Näimme kyllä kun ne lensivät että niitä oli kolme. Aika uskomaton näky! Muuten olikin yllättävän vähän merilintuja nähtävissä.

Koska vesi oli korkealla piti sitten käydä katsomassa seuraavakin lahti, Långviken, minne ennen emme ole päässeet. Ei meinannut kippari uskoa kun ilmoitin että on seinä vastassa. No, tunnustan, seinässä oli reikä, mutta minä en siitä olisi mahtunut. Mahdollisesti Arien ilman matkustajia. Mitä pääsin kurkkaamaan reiästä olin näkeviväni myös seuraavan seinän. Siispä nousimme maihin ja kävimme ihmettelemässä maisemia jalan. Seinän takaa paljastui pieni lätäkkö ja reikään sopiva kalterikin löytyi rannalta. Ja se toinenkin seinä oli nähtävissä.  Olisikohan aiemmin ollut kalanistutuslampi? Ainakin kyltit rannalla kielsivät kalastuksen alueella.

Jatkoimme vielä alkuperäisen suunnitelman mukaan Kitön ympäri, mutta ennenkuin lähdimme matkaan siirsin kameran luukun alla turvaan. Vesitiivis pussi kun jäi kotiin ja ulkopuolella tuuli nostatti sen verran aaltoja etten viitsinyt luottaa aukkopeitteeseen. Olisi Canoni pysynyt kuivana aukkopeitteen alla, mutta eipä siinä aallokossa olisi kameraa voinut kuitenkaan nostaa esille, riitti että piti huolta melastaan.

Vaikka emme montaa lintua reitillämme nähneet, niin ainakin nämä olivat sitä mieltä että oli jo nukkumaanmenoaika.

Eniron mukaan, navigaattori kuoli, matkaa tuli 15 km

Jokiretkellä

Koko perheen loman kunniaksi lähdimme eilen jokiretkelle

Olimme jo viime vuonna olleet Arielin kanssa vastaavalla reissulla, mutta tänä vuonna otimme myös Baloon matkaan mukaan. Baloo valittiin sen takia että pystyisimme tarvittaessa vaihtaa melojaa. Olisihan meillä pari muutakin kiitäjää valittavana, vihdoin ja viimein niilläkin on nimet. Disney teemaa seuraten: Chip (vaikka onkin tiikeri eikä chippi kuten Baloo) ja Dale (se skorpionimme). 

Ennen lähtömää tytöt kävivät keräämässä marjoja, niitä oli ihan hurjasti. Olipahan sitten popsittavaa retkellä.

Sulun kautta lähdimme melomaan Pikkalan jokea kohti Sjundbyn linnaa. Matkan varrella katselimme kukkia sillä silmällä, pitäähän uimarin kasvioon saada kerättyä vielä muutamia rehuja. En kyllä tiedä miten ulpukan voi litistää, minä olen tehnyt siitä possuja pikkutyttönä, mutta katsotaan onnistuuko tämä. 

Valtatie 51 kunnostustyöt jatkuvat, valmistuukohan tämä projekti ikinä? Jos melu oli aikamoinen kun ajoimme sillan yli trailerin kera, se oli sanoin kuvaamaton kun meloi sillan ali. Kuulosuojaimet olisivat olleet paikallaan.

Pääsimme kuitenkin jatkemaan, meluhaitasta huolimatta, kohti Sundbyn linnaa. Vaikka matka olikin paikoitellen hieman haastava, saimme sekä Baloon että Arielin turvallisesti perille. Aika hyvin noita kaatuneita runkoja oli sahattu poikki, mutta kyllä joessa oli hurjan paljon esteitä. Ehkäpä se kuitenkin tekee joen suotuisaksi ympäristöksi vimpoille, meritaimenille ja saukoille. Yhtään niistä emme onnistuneet näkemään, tosin en kyllä Vimpaa tunnistaisi vaikka näkisinkin. 

Vikträskin pääsimme ylittämään myötätuulessa, Baloo liukui eteenpäin tuulivoimalla kun pidimme juomatauon. Sjundbyssä olikin sitten aika nostaa kajakin rannalle. Kosken pudotus on nykyään noin 4½ metriä. 

Viime vuonna ihailin lokin kalastelua koskessa, en tiedä oliko sama lokki edelleen kalastamassa, mutta näitä veijareita on ilo seurailla. Uskomatoman keskittyneinä ne tarkkailevat kuohuja. 

Koska lapset olivat matkassa mukana päätimme osallistua myös linnakierrokselle. Pieni historiantunti ei ole koskaan pahitteeksi. Varsinkin kun sen saa paikan päällä. Tutustuimme siis Sjundbyn linnaan. Ja "ihailimme" neuvostojoukkojen graffiitteja. Suuri ja mahtava eivät ole sanat jotka tulivat mieleeni ihan ensimmäisenä. 

Eteisaulassa saimme kuulla linnan aiemmista omistajista. Herra Hästesko (Hevosenkenkä) rakennutti aikoinaan linnan. Herra oli kuulema ollut kuninkaan tallimestari, tai ainakin joku hänen esi-isistään, täytyy tunnustaa että hieman muisti on heikon puoleinen. Tallimestari kuitenkin aateloitiin ja sukuvaakunasta löytyy se hevosenkenkä. Luonnollisesti. 

Näitä vaakunoita sitten löytyi "jokaisesta" nurkasta.

Kuten totesin, neuvostojoukot tekivät tuhojaan ja linnaa on jouduttu entisöimään lähes tyhjästä. Seinämaalauksia ei ole voitu pelastaa, ne jotka on voitu entisöidä on entisöity. Tiedossa on kuitenkin että seinillä on ollut paljon enemmänkin maalauksia, ne on kuitenkin menetetty. 

Yläkerrassa oli aikamoinen kokelma kallojakin. Mielummin olisin kyllä ihaillut niitä seinämaalauksia, mutta katselihan nyt näitäkin. 

Muotokuva galleria huoneessa sisäkatto oli tehty venäläisistä purjeista. Purjeet oli saatu sotasaaliina aikoinaan. En tiedä miten neuvostojoukot suhtautuivat tähän, tuskinpa tiesivät. Tai välittivät. Jos välikattoon oli varastoitu sitä itseään, tai siis sahattu reikiä lattiaan ja käytetty reikää käymälänä, niin tuskinpa sitä niin kovin paljon välitti historiasta.

Talon keittiö sijaitsi alakerrassa, joten ruoka jouduttiin "juoksuttamaan" yläkertaan. Myös aikana ennen mikroaaltouunia. Koska kukaan meistä ei tykkää kylmästä ruoasta, oli herrasväen uunimestari ratkaissut ongelman rakentamalla lämpökaapin ruokasaliin. Aikamoinen "mikro" tämä. Ja mikä oivallus! Miksi ihmeessä kaakeliuunin lämpöä ei olisi käytetty myös tähän tarkoitukseen?

Kalusteet olivat aika huikeat. Kenelle tämä kirstu on alunperin kuulunut, ei selvinnyt, mutta kaunis se on!

Kyllä tämä sohvakin oli aika ihana. Tosin se ei kyllä houkuttele heittäytymään pitkälleen tuijottamaan telkkaria. 

Mutta vaikka ei mieli tehnytkään heittäytyä pitkälleen, niin kyllä nämä leijonantassut vaan olivat niin upeat että tällaista sohvaa ihailisi pidempäänkin. 

Vaikka neuvostojoukot veivät kaiken minkä irti saivat lähtiessään, muun muassa lukot sahattiin ovista irti, niin ikkunaruudut olivat selävsti alkuperäiset. Kun ruuduista katsoi ulos maisemia niin maisema vääritysi hauskasti kulmasta riippuen. Ei mitään massatuotanto ikkunalasia siis. Vaikeasti korvattavissa ihan taatusti. 

Toinen hieman huomiota herättävä juttu oli peili. Lasi oli kuulema tahallaan "palasina" eli peilin yläosa oli erillinen osa. Kyseessä ei ollut ammattitaidon puute, peililasi olisi voitu tehdä kokonaisena, mutta veroteknisistä syistä se tehtiin kahdesta osasta. Ainoastaan kokonaisesta peilistä jouduttiin maksamaan veroa. Jeps, osattiin sitä jo aikoinaan kiertää veroja. 

Tällä sohvalla oli nukkunut kaksi sisarusta. En muista neitokaisten nimiä, mutta kun linna piti tyhjentää miehityksen ajaksi on sohva sahattu palasiksi niin että se saatiin matkaan mukaan. 

Sanoisin että se oli sen arvoista, yksityiskohdat ovat uskomattomia. Jos talonvaltaajat eivät tieneet käymälän ja katon eroa, epäilen suuresti että olisivat tienneet sohvan käyttötarkoitusta. Tai että olisivat jättäneet sen jälkeensä lähtiessään "vuokralta".

Koska kiertokäyntiin oli varattu tunti aikaa, ehdivät halukkaat vielä kipaisemaan kellarissa. Pikkuiseni suureksi pettymykseksi kellarissa ei asunut kummitusta. Lähin kummitus kuulema löytyisi aamuyöstä lähihautuumaalta. Mestattu herra juoksentelee siellä pää jalkojensa välissä. En tiedä miten sopivaa katsottavaa se olisi neideilleni, joten olin ihan tyytyväinen ettemme törmäisi kyseiseen herraan kellarissa. 

Kellariin vievät portaat olivat hieman kuluneet ja epätasaiset, mutta eiät läheskään yhtä pahat kuin nämä salaportaikon askelmat. Portaikko kiersi oikealle, kuulema oltiin ajateltu miekkailijoita. Kun oikeakätisenä tuli ylöspäin oli helpompi hyökätä vihollisen kimppuun. Mene ja tiedä, minä en noissa portaissa ryhtyisi tappelemaan kenenkään kanssa. 

Kellarin seinät ovat kaksimetriset. Seinät kuulema ohenevat kerros kerrokselta. Kivan viileää tuolla kellarissa kuitenkin oli, ei ole tämän kesän aurinkopäivät riittäneet lämmittämään tätä kivimassaa. 

Linnakierroksen jälkeen tytöt vielä kävivät kahvilan puolella maistamassa kotitekoista jäätelöä. Minäkin olisi nauttinut kupposen kahvia, mutta eivät olleet varautuneet tällaiseen kävijämäärään, kahvi loppui kesken. Suuntasimme siis kotiinpäin ilman kahia. Junarata pääkaupunkiemme välille (entisen ja nykyisen siis) valmistui 1903. Tämä silta lienee kuitenkin huomattavasti uudempi. Ja vanhoista siltatolpista päätelleen on myös huomattavasti korkeammalla kuin edeltäjänsä. Emme nähneet junaa kun meloimme sillan ali, VR oli tavoillensa uskollinen, kuulimme sen hetken päästä kun olimme toisella puolella. "Venttaa Rauhassa" vai mitä se lyhenne tarkoittikaan? 

Lapsille oli luvattu uimatauko Vikträskissä, joka muuten alunperin on ollut merenlahti. Aikamoinen muutos muuttua makeanveden järveksi. Sillä aikaa kun lapset uiskentelivat minä keskityin ihmettelemään luonnon kauneutta. 

Tuolla olisi ollut myös muutama mikrokokoinen kantarelli, mutta koskane olivat aivan onnettoman pieniä ne saivat jäädä kasvamaan. Mikä tämä punahattu oli, sitä en tiedä, Suloinen se kuitenkin oli. 

Jotenkin odottelin tonttujen hyppivät täällä runkojen seassa, mutta en onnistunut ensimmäistäkään näkemään. Enkä keijukaisiakaan. 

Uimatauon jälkeen vaihdoimme melojaa, isomman olisi pitänyt leputtaa olkapäätänsä. Mitä vielä. Ariel teki uuden nopeusennätyksensä kun meloimme sitä kolmistaan. Uskomatonta menoa, voin melkein ymmärtää lasten innostuksen päästä nelikolla kilpailemaan.

Pikkuisemme sai sitten avata meille sulkuportit, eli vetää narusta. Sen jälkeen oli vielä pikkuinen ponnistus kun vastatuuleen piti päästä takaisin rantaan. Hieman Baloo keikkui aalloissa, mutta hienosti neiti hallitsi kajakkinsa, vaikkakin hieman hirvitti. Pääsimme kuivana perille poimimaan marjoja piirakkaa varten. 

Hieman epäselväksi jäi miten paljon mittariin uli kilometriä, mutta merkkaan ne kuten muutkin merkkasivat lokikirjaan: 16 km.