Tiistaimelontaa

Tiistaina kävimme taas melomassa.

Sää oli taas kerran aivan loistavaa, alan pikkuhiljaa olla sitä mieltä että Suomen kesääkään ei mikään voita. Bredanilla meitä odotti uusi lemmikki, näyttää siltä että tämä lisko on ollut ruokaaikoina kotona, tai sitten meillä on kohta monta lemmikkiä. Auringosta tämäkin nautti, olikohan muistanut pistää uv-suojat kuntoon? 

Olen jo aika monta kertaa todennut että meri oli peilityyni, joten tässä on jo hieman kopio-liitä-meininkiä blogissa, mutta minkä minä sille voin ettei tuuli jaksanut merenpintaa sekoittaa? Näkymä edessämme oli tällainen kun tulimme Svartholmenin ohi avomerelle. Tuo kiviriutta oli taas suorastaan pelottava, tiedämme että siellä on kiviä ja paljon, vesi oli taas hieman laskenut, eli viime viikkoiset kivet olivat nyt pinnalla ja uudet tuttavuudet pinnan alla. Eikä aallon alltoa kertomassa missä nuo vedelalaiset kalliot piileksivät. 

Onneksi tuon ohittaminen menee jo vanhalla rutiinilla. Nokka kohti venevajaa ja menoksi...hitaasti. 

Ja ellette tiedä mistä peilityyni on saanut nimensä niin katsokaa tätä

Hyvä että tietää miten päin kuvan pistää blogiin. 

Otimme kurssin kohti Träskholmenia ja saimme ihailla kaikenlaisia poikasia. Uskomattomat monet vesilinnut ovat jo tuoneet poikasensa iltauinneille. Tämä haahkalauma olisikin voinut uiskennella edessämme pidempään, saivat vedenpinnan kuhisemaan kun kiirehtivät äitien perässä. 

Jatkoimme nimittäin kohti Stora Ådholmenia ja meloimme sen Vattuklobbenin välistä. Hyvä että vettä riitti Arielin alla ja lisäksi kiviäkin oli ihan kivasti tarjolla. Melat hieman kolahtelivat, mutta Ariel liukui kauniisti kivien yli ja ohi.   

Näiden maisemien takia voi kyllä hieman kivipujoittelua harrastaakin. On ihan käsittämätöntä miten kauniita paikkoja maastamme löytyy! Ja ihan jokaisen kotinurkilta, uskaltaisin väittää. 

Ja vaikka sadetta ei ole Espoossa näkynyt aikoihin, silti luonto jaksaa tarjota loistavaa värien ilotulitusta. Onkohan kesäniittyä voittanutta kukkapenkkiä? Ja kun tuolla vielä tanssi lauma perhosia oli kesätunnelma täydellinen. 

Täälläkin harrastettiin vauvauintia, sekä isokoskelo että kyhmyjoutsen olivat ulkoiluttamassa vauvoja. Nuo Isokoskelovaavelit harrastivat kalliolta hyppelyä, valitettavasti olin ehtinyt siirtämään Canonin aukkopeitteen alle piiloon, joten en ehtinyt sitä ikuistamaan.

Aika suloisia nuo pikkuiset olivat, eivätkä juurikaan pelänneet meitä. Ikävä kyllä kuitekin lopettivat hyppykisansa kun otin kameran esille. Kaipa he olivat sitä mieltä etteivät tahdo julkkisten uimahyppykisoihin. 

Päätimme käväistä pääkaupungissakin, kun nyt kerran olimme liikenteessä. Ja koska minusta oli tauon paikka nousimme maihin Högkobbenissa. Siellä kun pystyi seisomaan samaan aikaan sekä koti- että naapurikaupungissa. Pitihän sitä seistä hetki kallioon piirretyn ristin päällä, ennen kuin lähdimme kiertämään Helsinkiä. Minkäköhän takia kaikki lakat kasvoivat Helsingin puolella? Eivätkä ne ole pohjoisen herkkuja?

Jaloittelutauon jälkeen meloimme Ådholms långkobbenin ohi. Tämä lokkimamma oli päättänyt leikkiä jonkinlaista sumusireeniä tai sitten hänen kakaransa olivat käyttäytyneet huonosti. Ääänensävy kun hieman muistutti omaani kireydeltään ja voimakkuuskin oli ihan kiitettävää. Ja teinitkin seisoivat kauniisti kuuntelemassa mamman mielipiteitä. Jotenkin tunsin sympatiaa tuota äitiä kohtaan.

Haahkamammat sen sijaan olivat omat lapsuksiensa hylänneet jonnekin ja lähtivät nauttimaan ilta-auringosta jonnekin muualle. Tuo konsertti kun ei selvästikään ollut heidän makuunsa. 

Jatkoimme kohti Miessaarta, vauhti oli leppoisaa ja juttuseura loistavaa. Kippari kyllä välillä oli sitä mieltä että voisin keskittyä melomiseen ja pölistä vähemmän. Miksi ihmeessä, melominen on sosiaalinen tapahtuma ja hyvinhän tuo melominen onnistuu häneltäkin.

Kun sää on tällaista ei oikein tahdo ymmärtää että on arki-ilta ja että aamusta olisi jaksettava taas töihin. Jossakin vaiheessa kippari kuitenkin kysyi mitä kello mahtaa olla kun taivas värjääntyy kultaiseksi.

Olihan se hieman enemmän kuin tavallisesti, joten jatkoimme kotiinpäin Vasikkasaaren ohi.

Olimme jo melkein Fälsundin kohdalla kun silkkiuikku päätti leikkiä kanssamme. Kuin pikkuinen delfiini, tai silkkiuikku, se sukelteli nokkamme edessä ja nousi taas pintaan muutaman sadan metrin päässä. Hassu lintu!

Bredanilla meitä odotti vielä pikkuinen yllätys. Kyhmyjoutsen opetti poikasilleen miten leikitään julkkista ja peitetään kasvot valokuvaajalta. Loistava suoritus pikkuisilta! Ja mikä hauskinta, kaikki seitsemän olivat vielä mukana. Miten minulle tulee parikin satua tästä mieleen? Toinen kertoo mustahiuksisesta prinsessasta jolla oli seitsemän pientä kaveria ja toinen eräästä nuoresta joka koki itsensä kovin rumaksi ja hänestä kasvoi kovin kaunis aikuinen.

17, 3 kilometriä tuli melottua.

Pari reissua

Sen siitä saa kun ei heti päivitä.

Olemme ehtineet tekemään kaksi retkeä, toisen kameran kanssa, toisen ilman kameraa. Tiistaimelontoja siis. Kaksi viikkoa sitten mittariin tuli 16,3 km. Kuvat siltä reissulta, Stora Herrön ympäri.

Jo kaksi viikkoa siitten joutsenet olivat esittelemässä poikasiaan, voi että ne voivat olla suloisia. Bredanin pariskunta on toki tottuneet meihin, mutta herra alkoi kyllä sihistä jo hyvissä ajoin, emme siis menneet turhan lähelle untuvaplloja. 

Viime tiistaina meloimme sitten hieman oudossa säässä. Siispä jätin Canonin kotiin ja sekö harmitti! Taivas oli todella oudon näköinen, mitä kummallisimpia pilvimuodostumia ja värejä. En ole esimerkiksi koskaan nähnyt valkoisia pilviä joista joku ottanut pyyhekumilla "palasia" pois.  Ja yläreunat olivat sen näköiset etti taivaan reuna tuli vastaan ja yläreuna puristui suoraksi viivaksi. 

Viime viikon reissu oli tasan 18 km, kiersimme Kaparin ympäri ja odotimme vettä jota ei ikinä tullut. Olisi hyvin voinut pitää Canoni mukana reissussa. 

Poikasia

Tiistaina oli kaikkien aikojen melontapäivä!

Taisi lähes jokainen Canoan kajakki päästä vesille. En ole koskaan nähnyt sellaista määrää melojia lähtevän liikkeelle Bredanilta, mutta sää olikin sitten kauniimpi kuin ruotsin prinsessa tänään hääpuvussaan.

Pitkästä aikaa myös Canon oli päässyt matkaan mukaan ja voin kai vaan todeta: onneksi. Pikkuiset uimarit olivat jo nimittäin vesillä. Jo Stora Bodön kohdalla Kippari joutui muuttamaan kurssiamme, minun oli pakko saada ihailla pieniä untuvapalloja. 

Isokoskeloäitiä ei yhtään häirinnyt vaikka katselimme hänen vaaveleitaan, hän poseerasi kauniisti lapsiensa kanssa.

Jatkoimme kohti Malmkoplania ja Kippari oli vakaasti sitä mieltä ettei minulla ole kuvaa merilokista. Olen ihan vakuuttunut siitä että olette tällaisenkin nähneet, mutta jos Kippari päästää minut kuvaamaan lintuja niin minähän kuvaan.

Örarna oli oikein bongauspaikka, Kippari siis joutui taas viemään minut katselemaan lähempää lintuja. Kippari keskittyi ihailemaan kiviä kun minä en kertakaikkiaan voinut katsoa eteeni, tai edes alaspäin. Canoni kun piti suunnata vähän kaikkialle. Onneksi en katsonut, olisi kuvaaminen voinut jäädä sikseen, kun kivet taas tunkivat kovin lähelle Arielia. Suostuivat kuitenkin olemaan vedenpinnan alapuolella, tarpeeksi syvällä Arielin alla. Herra isokoskelo oli unohtanut kammata hiuksensa aamulla, tuuli ei ainakaan voinut olla syypää kampaukseen, ei siis minkäänlaista tuulenvirettäkään. 

Rauhallisen vedenpinnan olivat haahkaemotkin bonganneet, kovin rauhallisella uintireissulla olivat poikasineen.   Haahka on nykyään silmälläpidettävä laji, joten teen työtä käskettyä. Pidän silmällä. Ikävää sinäänsä jos kanta on pienentynyt tällä vuosituhannella 40%, se on suorastaan hieman huolsestuttavaa minusta. Onhan tuo yksi niitä harvoja lintuja jotka tunnistan.

Jatkoimme kohti Bullenia ja näimme käsittämättömän määrän joutsenia. Kippari laski 22, mutta niitä taisi olla vieläkin enemmän. Viime vuoden poikasia joilla oli kokoontumisajot?

Tiedän että olen kiusannut teitä näillä lentoonlähtö kuvilla monta kertaa, mutta kun minusta tuo vaan on niin käsittämätöntä kun nuo toistakymmentä kiloa painavat linnut lähtevät liikkeelle. 

Ääni on ihan omanlaisensa kun siivet hakkaavat vauhtia ja vesi läiskyy. Vaikka ei sattuisi näkemään kiitoratakäyttäytymistä voi jo äänestä päätellä että joutsen on nousukiidossaan.

Kyllä se ääni on kuultavissa vielä kun lentävätkin. Aivan uskomaton näky tuo on kun nuo jättiläiset kiitävät kohti aurinkoa. 

Koska emme olleet koskaan kiertäneet Inre Notgrundetia jatkoimme kohti sitä. Matkalla näin merimetsoja, tai ainakin luuin niitä merimetsoiksi kunnes näin valkoisen rinnan. Mitä ihmettä. Luontoportin mukaan merimetsolla voi olla valkoinen rinta, joten niitä kai nuo sitten olivat. Kippari ei tykkää.

Ihan käsittämättömän rauhallinen merenpinta oli vielä näinkin ulkona. Tällaisia päiviä ei todellakaan montaa ole kesässä. Lähes jo kaipasin aallokkoa.

Pientä maininkia oli sentään havaittavissa paikoitellen, sai sentään pienen aavistuksen siitä että kiviäkin oli alueella. 

Suuri osa retkiseurastamme oli suunnannut kohti Torr Lövötä joten sinne mekin jatkoimme. Jostakin syystä paikalla oli myös haahkauroksia, useampia. Joku hoivavietti iskenyt niihin, naarailla ainakin oli jo poikasia, joten en oikein keksinyt muutakaan syytä niiden läsnäololle. 

Pientä ruuhkaa oli havaittavissa Torra Lövön rannalla, saaren nimi muuten vaihtelee kartasta riippuen. Hyvin Ariel kuitenkin mahtui rannalle, joten pääsin hetkeksi jalottelemaan. Samalla saimme merestä nostetun lasipullon siirrettyä roskikseen. Mikä ihme saa ihmiset viskaamaan roskia mereen? Viestiä ei pullossa ainakaan ollut, joten pelkästä roskaamisesta siis kyse. 

Tauon jälkeen oli aika meloa kohti Bredania, ilta oli jo pitkällä. Sää tosin oli sellainen että olimme voineet jäädä vesille pidemmäksikin aikaa.

Sain vielä ihailla toistakin elntoonlähtöä, joskaan se ei kyllä ollut läheskään yhtä näyttävä kuin joutsenten nousu taivaalle.

Enkä ollut ainut ihailija, myös kalalokoit istuivat ensimmäisellä rivillä ihailemssa heinäsorsia. 

Koko 16,2 kilometrin ajan saimme ihailla peilityyntä merta. Voiko enempää arki-illalta vaatia?  

Kaksi retkeä

Tässä on ehditty taas parikin retkeä tekemään. 

Kun en heti päivitä, niin jää tarina kirjoittamatta. Viikko sitten kävimme melomassa ihna tuttuja Suvisaaristo maisemia, kuvat siltä reissulta. 11,3  km tuli silloin mittariin.

Viime keskiviikkona jätin kameran kotiin kun lähdimme ihmettelemään ihan uusia maisemia. En tiedä miten viisasta sekään oli, mutta tulipahan bongattua taas pari ihan uutta lintua. Oletan että yksi niistä oli punasotka. Huomasin että satuin saamaan vastaavanlaisesta linnusta kuvan edellisellä reissulla.

Suuntasimme keskiviikkona Bosundin kautta kohti Björkholmenia. Ihailin matkan varrella joutsenia, niitä kun näkee nyt pesissään oikein todenteolla. Muutenkin pesiviä lintuja on paljon, joten hieman pitää katsoa minne on melomassa, ettei häiritse luontoa. Toki linnut suhtautuvat suhteellisen rauhallisesti Arielin tuloon. 

Sää oli loistava, vaikka rannalla oli tuullut suhteellisen reippaasti, jäimme niin hyvin tuulensuojaan saarien taakse, ettei aallokkoa juurikaan ollut. Joskus harvakseltaan Ariel pesi "naamansa" aalokossa, mutta pääsääntöisesti aukkopeitteeni oli kuiva. Kiersimme Hönsholmenin ja jatkoimme kohti Soukkaa. Onhan se hauskaa katsoa minkälaisia "mökkejä" rakennetaan merenrantaan. Partiolainenkin on aikoinaan bongannut oman lempitalonsa mereltä, valitettavasti iskä ei ole voittanut yksin sitä jätti-super pottia Lotosta. Eikä edes ole päässyt jakamaan sitä kenenkään kanssa. Syy partiolaisen innostukseen on talon possunvärinen ulkokuori.

Klobbenin uimarannalla minun oli pakko päästä jaloittelemaan ja sain heti pari teinineitiä seurakseni. Ensin kysyivät kovin ystävällisesti olemmeko eksyksissä kun meillä on kartta mukana, ja sen jälkeen alkoivat haastatella onko melonta vaikeaa. Eihän se ole, jos ei vaan harrasta sellaisia juomia kuten nuo koulunsa kohta päättävät neitokaiset.

Päätimme jatkaa matkaa kohti Småholmarneita. Kippari kovasti ihmetteli saaren nimeä, mutta selvisihän syy aika nopeasti. Pienen pieni oja kulki saarien välistä, melottava se ei kuitenkaan ollut, vesi loppui kesken ja joku putkikin oli viritetty saarien väliin noin 30 cm korkeudelle. Ja kantaminen ei todellakaan kiinnostanut. Siispä kiersimme saaren ja hyvä niin, sillä näin elämäni ensimmäisen lapasorsan. Luulin enisn että kyseessä oli tavallinen heinäsorsa, kuten kuvassa, mutta kun pääsimme lähemmäksi huomasin oudon nokan.

Kiersimme ilta-auringon loisteessa vielä Björkön ja Lilla Tallholmenin kunnes tajusimme että meillä on kiire! Silti oli ihan pakko hieman jarrutella ja ihmetellä mustavalkoista lintua. Samaa lintua ihmettelin jo edellisellä retkellä, eikä kävelevä lintukirjani nyt osannut auttaa.

Olen tässä näitä vaihtoehtoja ihmetellyt luontoportin sivuilta ja mietin olisiko kyseessä lapasotka? Olen nyt niin ihastunut noihin lapoihin näköjään. 

Uimarin piti päästä hallilta kotiin, joten suuntasimme vauhdikkaasti kohti Bredania ja ehdimme vielä näkemään miten kurssilaiset tekivät kaatumisharjoituksia rannassa. Onneksi vesi on jo suhteellisen lämmintä Bredanin matalassa rannassa. 

Mittariin tuli 15,3 km.