Parikin reissua

Kaksi melontaretkeä on tehty edellisen tarinan jälkeen. Tässä kuumuudessa kun aivotkin sulavat ei tunnu motivoivalta istahtaa läppärin "alle". Akku lämmittää reisiä entisestään ja hiki valuu noroina näppäimistölle. Herra insinööri ei tykkää nesteestä näppiksessä...

Kävimme mökillä kiertämässä Suuren Murtosen. Olin omasta mielestäni kiertänyt järven niin useaan otteeseen isäni kanssa soutaen ettei uutta nähtävää voinut olla. Kuinka väärässä olinkaan.Vuosien varrella on entisiin autioihin saariin, joissa teimme tutkimusmatkoja kipparinkin kanssa parikymmentä vuotta sitten, oli noussut huvilaa ja taloa rinta rinnan. Entinen hyppykalliokin oli niin täyteen rakennettu että veimme tytöt tavalliseen rantaan.

Näimme parikin outoa lintua. Ensin kovin ruskean sorsalinnun, pitää selvittää mikä se oli, ja sitten se kaikkein ihanin: joutsen! Vaikka olemme nähneet lukemattomia kyhmyjoutsenia, ja kauniita nekin ovat, niin kyllä tuo joutsen vaan vie voiton. Ehkä siksi ettei sitä näe meidän vesillä.

Joten kyllä tutussakin järvessä voi olla yllätyksiä.

Eilen oli sitten tiistai ja pitkästä aikaa osallistuimme tiistaimelontaan. Ja lähes yhtä pitkästä aikaa oli meri taas oma itsensä, pientä aallokkoa ja mikä ihaninta: ihana tuulenvire joka jäähdytti talvi-ihmisen ihoa. Että minä nautin. Koko melontaretken ajan oli olotila lähes siedettävä eikä tukala. Tämä trooppinen lämpö alkaa kerta kaikkiaan riittää minulle. Valitettavasti tuuli pakotti pitämään aukkopeitettä, olin hieman neuroottinen enkä tahdo välttämättä aaltoja suoraan syliini. Ja aukkopeitteen huono puoli on hiostavuus.

Gåsgrundin kohdalla ryhmämme jakautui kahteen, osa jäi uimaan ja loput meistä jatkoivat Knaperskärin ympäri. Eteläranta oli valtavan kaunis, tuuli, vesi, jää ja luonnon mahdoton voima olivat yhdessä hioneet rantakalliot sileiksi, pehmeiksi, auringonpalvojan unelmapaikaksi. Jos olisi auringonpalvoja menisin tuonne.

Samalla katsoimme Kytötä. Kippari sanoi alkukeväästä että tavoitteena on Kytö. Kerroin että mahdollisesti hänen unelmissaan, eilen ajatus ei tuntunut ollenkaan mahdottomalta. Ehkäpä sittenkin.

Kotimatkalla vetten jumalat sitten päättivät näyttää minulle miksi kannattaa meloa: peilityyni, ilta-aurinko peilaamassa itseään mereen ja ohuen ohut pitsiharso pilvistä joka peitti taivaan. Sanoin kuvaamatonta!

Graffitia 19.7.2010

Koska sunnuntaina oli kanavan kuivuuden takia jäänyt matka hieman kesken, lähdimme maanantaina uudestaan ajamaan Repoveden kansallispuistomaisemiin. Päätimme vaan valita toisen vesillelaskupaikan jottei melontamatka kasvaisi lapsille kohtuuttomaksi. Tosin pikkuinen ei kilpuriaan tahtonut mukaan vaan jatkoi laiskottelulinjaansa Arielin keskireiässä. Hänellä kun kuulemma on kesäloma! Halusi kuitenkin osallistua reissuun, tarkoituksena kun oli mennä ihailemaan esi-isiemme kätten töitä ja katsoa kalliomaalauksia.

Ariel oli taas katolla punainen kiituri vieressään, yöllä tullut 19 mm vettäkin oli saatu suurimmaksi osaksi pois kajakeista. Lapinsalmen kohdalla pistimme Rellun parkkiin ja lähdimme ensitöiksemme katselemaan riippusiltaa ja samalla ihmettelimme miten saisimme Arielin rantaan. Minä kun en keltaista ammettamme kanna metriäkään ellei ole pakko. Vaikka Ariel vesillä liikkuukin lähes vaivattomasti niin se painaa ihan mielettömästi.

Rellun sai kuin saikin ajettua ihan rantaan saakka ja pienestä ylämäestä huolimatta onnistuin avustamaan sen verran laskuhommista että Rellun katto pysyi suorana. Pääsimme matkaan paahtavassa auringonpaisteessa, sehän on tälle kesälle tyypillistä ja meloimme samaisen riippusillan ali jolla tytöt olivat hetki sitten kävelleet. Kippari toimi kartanlukijana, mutta joko olen parempi kartanlukija tai sitten kalliomaalaukset olivat kuluneet näkymättömiin. Emme me niitä nähneet.

Meloimme kuitenkin järven ympäri ja heti kun luonnonsuojelualue jäi taaksemme alkoi ”kesämökkihelvetti”. Mikä ihmeen järki on pamauttaa järven(ja meren)rannat niin täyteen ettei eroa ole juurikaan pääkaupunkiseudun postimerkkitontteihin? Luulisi että tässä järvien luvatussa maassa jokaisella halukkaalle riittäisi oma rantapätkä ilman että naapurin kanssa joutuu ostamaan jättitrampoliinin kimppaan jotta se mahtuisi pihalle.

Hiljaisuudesta ei voinut samalla tavalla nautti, moottoriveneet kun jatkuvasti ajelivat ohitsemme. Samalla ne tekivät aikamoisia aallokkoja ja neitimme ei ollut oikein tyytyväinen kun jatkuvasti joutui kääntämään nokkansa aaltoja kohden ettei menettäisi tasapainoaan. Ariel ei tuollaisista aalloista piittaa mutta kilpavehje on hieman herkkähipiäisempi. Kunnon aallokossa sellainen menettää malttinsa ja alkaa kiukutella: heittäytyy nurin ja täyttyy vedellä.

Pikkuneitimme oli joka tapuaksessa sitä mieltä että kalliomaalauksia tänne oli tultu ihailemaan, siispä kajakit takaisin Rellun katolla ja äidille kartta käteen. Suunnistin Verlan kylään, jos joskus liikutte seudulla suosittelen että käytte tutustumassa Verlan tehdasmuseoon, alue on tarpeeksi kiinnostava kelvatakseen UNESCOn maailmanperintölistalle. Vaikka kaikkea kaunista on luonto saanut aikaiseksi niin kyllä ihminenkin osaa halutessaan: http://www.verla.fi/fi/galleria

Aivan museoalueen vieressä on nähtävissä kalliomaalauksia. Ne löydettiin vasta 1970-luvulla vaikka ovat siinä nököttäneet vuosituhansia. Aika paljon sai kyllä mielikuvitustaan käyttää, mutta kyllä muutaman hirven pystyi loppu viimeksi hahmottamaan. En kyllä yhtään ihmettele että ovat jääneet huomaamatta ohikulkijoilta. Mutta olihan nuo aika uskomattomia. Vuosituhansia ovat kallioseinässä nököttäneet, veden ja tuulien armoilla. Monikohan tämän päivän graffititeoksista pystyvät samaan? Ja pikkuinenkin oli tyytyväinen kun sai nähdä kalliomaalauksensa. Tosin olisi äidin loputtomasta tietolaarista pitänyt löytyä myös tieto kuka esi-isistämme ne maalasi. Siis ihan nimeltä olisi pitänyt osata mainita. Taisi olla ensimmäinen kerta kun sekä äiti että Google jäivät sanattomiksi.

Luonnonsuojelua 18.7.2010

Olemme eläneet netitöntä aikaa joten tekstejä tulee nyt sitä mukaan kun ehdin kirjoittelemaan.

Lähdimme melomaan Tervajärvelle, kansallispuistomaisemiin, TomTom ei vaan ollut ihan varma missä tällainen paikka sijaitsee joten jouduin kartturiksi. Onneksi tuli ensimmäisenä kunnaneläinlääkärikesänä harjoiteltua taitoa ja hankittua maamme tiekartasto kirjanen. Oli alennusmyynnissä Vaasan Suomalaisessa ja on ollut jokaisen markan (muistatte kai sen ainoan oikean valuutan jota käytimme silloin joskus) arvoinen. Sitä on selattu paljon aikoinaan ja kun navigaattorit muuttivat autoihimme kirja jäi tytöille viihdykkeeksi takapenkille. Sieltä se siis löytyi. Kulmat olivat jo rullautuneet ja kannen ohut muovikerros rispaantunut mutta täysin käyttökelpoinen kirja edelleen. Ja tietkin ovat edelleen samoissa paikoissa kuin markka-aikoina joten hyvin löysimme perille. Mieheni oli lähes ihmeissään miten hyvä kartturi hänellä olikaan. Syytä onkin olla ylpeä, taisin ylittää itseni, normaalisti kun onnistun eksymään omaan metsäänkin, tosin silloin ei ole karttaa mukana.

Laskimme Arielin ja punaisen kiiturin vesille, pikkuinen oli päättänyt jäädä koiravahdiksi mökille, tai sitten jäi hellittäväksi, isovanhemmat kun ovat paljon mukavampia kun omat vanhemmat. Järvimaisemat olivat mahtavat, kallioseinät nousivat jyrkkinä ja korkeina ja hiljaisuus oli käsin kosketeltavissa. Moottorit olivat järvellä kiellettyjä eikä näkyvissä ollut muita kuin me ja kuikkaperhe. Lähdimme kiertämään järveä ja jotta emme tuntisi itseämme ihan yksinäisiksi päätti hirviemo tuoda jälkikasvunsa rannalle. Hyvän tovin saimme ihailla pienokaisen punaruskeaa turkkia ennen kuin äiti hermostui ja vei lapsensa pois. Onneksi päätti viedä muksunsa metsään eikä tulla uimaan. En tiedä miten hirvikolari kajakin kanssa päättyy, autojen kanssa tekevät kuitenkin pahaa jälkeä. Tuo hirvien suojaväri on muuten todella täydellinen. Miten tuon kokoinen ruskea eläin voi hävitä vihreään metsään lähes täydellisesti?

Ihania pikkusiltojakin näimme, sen verran paljon kiviä ja puunrunkoja oli kuitenkin vedessä ettei Arielin kanssa ollut asiaa siltojen alle. Jotenkin tuli mieleeni ”Hiljaiset sillat” ja yöpöydällä odottava kirja. Ihanan kaunista oli kun Suomenlumpeet (ne rauhoitetut siis, Nymphaea tetragona) olivat menossa iltalevolle ja pikkuhiljaa vetäytyivät taas nuppuun kun aurinko laski ja siltojen tekemät pitenevät varjot sai lumpeet uskomaan että yö teki tuloaan. Muutama pikkuinen vielä esitti kauneuttaan ja minähän nautin. Opin muuten että Suomenlumpeesta on olemassa punainenkin versio, onko kukaan koskaan nähnyt? Tahtoisin ehdottomasti joskus nähdä sellaisenkin, kunhan joku osaisi kertoa mille vesille lasken Arielin niin menen ihailemaan.

Tarkoituksena oli mennä Kuuttikanavaa pitkin seuraavalle järvelle, mutta eihän se ollutkaan mahdollista. Vanha tukkienuittouoma oli kuivana eikä siihen olisi Ariel kyllä mahtunut muutenkaan. Nousimme hetkeksi maihin ja kävelimme toiselle järvelle. Alueella on hienoja luontopolkuja joten jospa joskus vielä hurahtaisin kävelyynkin. Valetajaksi minusta ei ole mutta nuo leveät polut ja tulentekopaikat säännöllisin väliajoin vaikuttivat ihan mukavilta.

Blixtar och dunder 15.7.2010

Trots eftermiddagshettan, eller kanske delvis på grund av den, bestämde vi oss för att göra en liten kajakutflykt i skärgården. Himlen var täckt av en flortunn molnslöja, så solen kom inte åt att bränna riktigt lika obarmahärtigt som den gjort under de senaste dagarna. Tyvärr fick det mig att glömma solglasögonen på stugan, så när molntäcket gav vika fick jag inse att allt är sig likt: solglittret på havsytan är irriterande för ögonen. Tack och lov finns det en gentleman i kajaken. När jag klagade tillräckligt och berättade att jag inte kan se eventuella stenar framför oss fick jag hans skärmmössa och han tog min våta kattmössa. Våt därför att jag försökte svalka av min överhettade hjärna innan den bestämde sig för att leka Valios laktosfria smörpaket och rinna ut genom öronen. Och andra sidan kanske hjärnan inte rinner ut, mina trumhinnor torde vara hela.

Efter veckor av spegelblankt hav var det dags för lite vågor. Vinden fläktade skönt och eftersom vi mestadels höll till i vikar så var vinden inte störande. Några vågor var påträngande och slog in i famnen på mig, jag hade naturligtvis inte heller tagit med mig mitt nya kapell, så jag fick finna mig i att byxorna blev flera nyanser mörkare när vätan sögs in i dem. Det positiva var att jag slapp doppa händerna i havet för att fukta ner handskarna, de blev nerstänkta av vågorna med jämna mellanrum.

Man märker att det är semestertider, fågelfamiljerna var ute med sina små på sommarutflykter. Knölsvanarna (Cygnus olor) hade två härliga små ungar. Under tiden mamma simmade runt med småttorna stod pappa stolt som en tupp på stranden och tittade på alla som närmade sig hans familj. Vi försökte inte ens närma oss utan lät Ariel lugnt glida förbi svanarna. Man skulle ju tro att månader av svanobservationer skulle ha fått mig att tröttna på att beundra dem, men hur kan man, De är så fantastiska fåglar!

Fisktärnornas (Sterna hirundo) ungar fick inte lämna sig klobbe, i alla fall antar jag att ungarna var på klobben eftersom tärnorna flög upp och bildade ett skränande tak ovanför våra huvuden när vi paddlade förbi. Tack och lov passar de inte på att bombadera oss med diverse sekret utan nöjer sig med att skräna ut varenda fult uttryck de kan. Och jag försår ju inte vad de säger så så värst upprörande är deras beteende inte.

De vitkindade gässen (Branta leucopsis) var mycket modigare, men deras ungar är också nästan fullvuxna redan, färgen är inte ännu en vuxens, men storleksmässigt var de nästan lika stora som sina föräldrar. Kanske man då inte behöver vara lika skyddande som förälder?

Viggen (Aythya fuligula) gömde sig och sina arvingar i vassen, vi låtsades inte se dem, men nog var de rörande söta de små dunbollarna. Gärna skulle jag ha beundrat dem på närmare håll, men jag försöker behärska mig och låta bli att störa naturen mer än vad jag måste. Tror inte att jag skulle uppskatta om någon främmande skulle närma sig mina barn.

Vi (nåja, ingenjören av oss) beundrade också Emsalö bron på avstånd och förvånades över hur hög den var , fast såhär i reatider måste jag erkänna att 50% av oss beundrade definitivt inte några broar (hälften bort alltså), däremot var jag ganska imponerad av hur stora tankfartygena är. Någon typ av fraktfartyg var det som guppade utanför Sköldvik. En oljetanker kom det från Sköldvik, stor var den också. Inte undrapå att det blir enorma katastrofer om en sådan går på grund.

Vi paddlade förbi Bockholmen, Bockholmsklobben och Storholmen, sedan tog sjökortet slut och när jag såg hur himlen färgades djuptblå tyckte jag att det var dags att vända fören mot Kitö. Himlen blev allt mörkare på hemvägen, måsungarna sökte sig till klobbarna och tärnorna bildade åter igen ett rörligt tak ovanför våra huvuden. När vi vände in till Vårudds strand klöv den första blixten himlen och ett gult sken lyste upp den redan mörka himlen. Till all lycka tog det en god stund innan mullret följde efter. Thor var återigen ute och åkte sin getdragna kärra över himlavalvet. Vi fick Ariel upp på land, jag torkade övre sidan och när vi vänt henne upp och ner öppnade portarna sig. En mycket snabb avtorkning av bottnen, i skydd av granarna kändes inte regnet, och vi kunde styra stegen mot stugan. Vi hann in innan det brakade loss och strömmen gick. Sedan var det att vänta snällt tills ovädret dragit över.

Takaisin merelle

Elämäni on mennyt ihmeelliseksi. Aikaisemmin olen istahtanut telkkarin ääreen 9 maissa, tänään istahdin kajakkiin. Lähdimme siis ilta-auringon laskiessa mereen tutkimaan Sipoon saaristoa. Malmsjön oli ennestään tuntematonta maisemaa. Kyllä rannat ovat aika täyteen rakennettuja täälläkin, eivätkä Espoon ”ökyvillat” mitenkään ole ainutlaatuisia. valitettavasti. Joskus kyllä ihmetyttää millä perusteilla rakennusluvat myönnetään, ei maisemaan sulautuminen ainakaan mitenkään kovin korkealla listalla voi olla. Mutta kauniita taloja, ei siinä mitään, en vaan tiedä sopivatko lokkien taustalle. Kipparin mielestä portaikko muistutti hieman Tukholman linnan vastaavaa. Puuttui vaan se prinsessa sieltä, sammakko olisi varmaan löytynytkin.

Lähdimme seuraamaan pientä lahtea, lumpeita oli ympärillä runsaasti, ihana valkoinen pinta meressä kun lumpeita oli paljon. Tosin se hieman hankaloitti melontaa kun lahti kapeni. Maisemat olivat kuitenkin kuin menninkäismetsästä haettu. Sammalmattoa rinteissä, kelohonkaa ja juurakkoja. ja kaiken yläpuolella mahtava mäntykatto. Ja siellä lummematolla olisi kyllä keijutkin voineet tanssia. En yhtään ihmettele vaikka niitä joskus näkyisikin. Päivän viimeiset säteet sentään leikkivät lumpeiden lehdillä. Olo oli kyllä aika satumainen tuolla. Ja kun ympärillä vielä oli aivan täydellinen hiljaisuus niin sitä melkein säikähti kun kala hyppäsi kaislikossa. Onneksi sentään hyppäsi että tiesin ettei ole kuulo mennyt.

Kotimatkalla poikkesimme vielä Köningsvikeniin. Taas hyvin hiljaista, joutsen uiskenteli iltalenkkiänsä, vaimo oli jo painunut kaislikkoon lepäämään ja sorsaemo uitti lähes aikuiset pikkuisensa kanssa yöpuulle.

Suomen kesän ihanuuteen kuuluu että vaikka aurinko oli jo laskenut kun tulimme kotirantaan oli ulkona edelleen ihan valoisaa. Ja ehdin niukin naukin Hells Kitcheniä katsomaan, varsinkin kun kippari lupautui kuivaamaan Arielin.

Sorkkaeläimiä

Aloitimme melontaviikonloppumme viime viikon perjantaina. Kippari oli ollut avustamassa perhemelontakurssilla ja perjantaina oli vuorossa eväsretki lähisaareen. Pitäähän uutta taitoa päästä kokeilemaan. Melojat joutuivatkin ihan tositoimiin sillä vaikka sää oli muuten loistava (kirjaimellisesti aurinko loisti) niin paikoitellen tuuli hieman ja aallokko oli varmaan ensimmäisellä retkellä olevalle ihan riittävän hurja. Hienosti kuitenkin jopa pikkumelojat siitä selvisi vaikka aallot hieman painoivat pois kurssilta aika ajoin. Bodöklobben oli matkamme kohde ja valtasimme koko rannan retkikajakeillamme, tosin ne 3 jotka jo siellä odottelivat mahtuivat kyllä joukkoon. Ihailin rannalta miten vanhempi kera kaverinsa tulivat kilpakaksikolla aaltojen läpi, hyvää tasapainoharjoitusta ellei muuta.

Lapset kokeilivat miten aalloissa pysyy ilman kajakkia eli kävivät uimassa, pääsipä sitten uusi kadidaattimmekin hommiin, retkeen kun lähti Arielin keskireiässä taas kerran. Priimusmaisteri sentään meloi itse. Aikuiset nauttivat eväistään ja kävivät sitten ihailemassa Espoon saaristoa saaren eri puolilta.

Kotiinpäin lähdimme myötätuuleen ja kaikki meni ihan hienosti kunnes kipparini kieltäytyi kuuntelemasta kun sanoin että edessä on kivi. Kyllähän hän sen tiesi mutta luuli että pääsemme yli. Voitte varmaan arvata. Ariel ei kuitenkaan ottanut asiaa henkilökohtaisesti vaan päätti pitää vedet ulkopuolella ja jatkoimme matkaa muutamaa naarmua rikkaampana. Melkein takaisin Bredanilla sitten kaksikkomiehistömme päätti uida taas. Miten tytöt onnistuivat kaatumaan lahdenpoukamassa aallokon jälkeen onkin sitten mysteeri, mutta naureskellen seisoivat pohjalla ja tyhjensivät kajakin ennenkuin jatkoivat matkaa. No, jos nyt oli kaaduttava niin reilumpaa tehdä se sellaisessa paikassa missä yltävät pohjaan ja voivat itse tyhjentää menopelinsä kuin avomerellä.

Lauantaina tytöillä oli valmistavat treenit sunnuntain kisoja varten ja pakkasimme traileriin "pikkuisten" kajakit, isommat melojat kun jo olivat Lahdessa. Toivottavasti naapurinsedällä ei ollut mitään sitä vastaan että traikku seisoi hänen porttinsa ulkopuolella yön yli, sunnuntaiaamuna kun saimme nukkua tunnin pidempään kun ei tarvinnut hakea peräkärryä Bredanilta vaan lähdimme ajamaan kotoota Lahteen.

Lahdessa oli tälle kesälle tyypillinen auringonpaiste joten pääsimme seuraamaan kisoja subtrooppisessa kuumuudessa. Sää taisi olla hieman liikaa lapsillekin sillä viihtyivät paremmin uimarannalla kuin kilpureissaan. Ihan hienosti kisat kuitenkin menivät ja kotimatkalla olikin sitten traileri melkein täynnä. 16 paikkaisessa oli 3 vapaata paikkaa, hieman on kerhon kilpamelojat "lisääntyneet". Auringonpaiste oli tehnyt tehtävänsä päivän aikana, T-paidan kaula-aukon muotoinen, syvä keitetyn ravun punainen ihoväri on viikon trendi. Aurinko rasvan kerroin väitti 20, olisihan tuota 60 ollut kanssa joten se on sitten ollut käytössä sunnuntain jälkeen.

Maanantaimelonnan olimme jo päättäneet jättää väliin kun tyttöjen jakait olivat jo pakattuina traileriin, mutta eihän se sitten kuitenkaan onnistunut. Kuudelta maanantaina huomasimme olevamme taas Bredanilla, tosin pikkuneiti hyppäsi kaverinsa äidin autoon ja lähti leikkimään, mutta isompi neiti lähti melomaan ja Areilin kyydissä olimme mekin. Puolentunnin pikkulenkkin Käringholemenin ympäri, ihan sen verran vaan että sai edes hieman meloa. Ja sitten taas traileriin kajakit, tiistaina kun lasten melontaleiri alkaisi.
Eilen sitten lähdimme viemään tyttöjä Kisakallioon. Ariel luonnollisesti katolla, pitäähän lasten melontavedet testata :)

Lähdimme siis Kisakallion rannasta melomaan. Maikkalanselkä aukeni eteemme ja kun kahvitermos oli matkassa mukana ja kylmäkassissa pakkasesta otettuja vesipulloja niin eikun matkaan. Jatkoimme jokea pitkin jonka nimi on minulle mysteeri: Häntäjoki on paras arvaukseni, mutta ehkäpä joku voisi kertoa minulle oikean nimen? http://www.lohja.fi/karjaanjokilife/Virkistysk%C3%A4ytto/Kartat/Karttaosat/muster_maikkala.htm No, oli joen nimi mikä vaan, sitä pitkin meloimme. (Ja on se koiraihmiselle sopiva Häntäjoki, selvisi taas googlen avulla Pöyryn jostakin raportista) Ja niin on tainnut meloa Avatar filmin animaattoritkin? Aivan uskomattomia lentäviä otuksia näimme, suoraan filmistä joen varrelle eksyneet. Sudenkorennon ruumis ja lähinnä perhosen siivet ja aivan kirkaan sininen. Uskomaton! Ja koska google on paras kaverini: Neidonkorento (urospuolinen sellainen, Calopteryx virgo) ja vielä suhteellisen tavallinen otus. Tai sitten se oli Immenkorento (Calopteryx splendens). Kaikkea sitä meloessaan oppiikin! Ulpukat kukkivat keltaisina pitkin jokea ja välillä näimme sitten, minusta huomattavasti kauniimpaa, isolummetta. Ja sitten myös pohjanlummetta.

Otimme pienen juomatauon, jääpalat kun olivat kivasti lämmenneet osittain vedeksi ja annoimme Arielin liukua pitkin jokea. Nuo jääpullot ovat ihan mukavia sillä vesi pysyy ihanan kylmänä pitkään. Siinä liukuessamme nostin käteni ja osoitin Mackelle seuraavaa ihmettä (herra kun katseli vastarantaa, mitä lie nähnyt ihmeellistä siellä). Joen rannalla, kaislojen välistä pisti pää ulos veteen: valkohäntäkauris oli juomassa. Hetkeksi uppoiduin noihin isoihin, ruskeisiin bambisilmiin ennenkuin neiti päätti että olemme varallisia ja häipyi hurjaa vauhtia takaisin pellolle. Ovatkohan siis Disney-yhtiön animaattoritkin joskus 1930-luvun loppupuolella meloneet kyseistä jokea ja ihmetelleen Bambia?

Heti kauriin jälkeen olikin sitten tuttu haju vastassa ja seuraavat isot ruskeat silmät tuijottamassa. Tosin lehmät eivät olleet mitenkään stressaantuneita Arielista tai meistä. Joivat kaikessa rauhassa ja tuijottivat siinä sivussa meitä. Siinä on eläinlaji joka ei turhia hötkyile. Pitäisi ottaa oppia!
Montakohan eri väriä mahtuu yhdelle pellolle? Vihreiden eri sävyjä satoja, punaisia sävyjä heinissä mielettömät määrät ja keltaista rypsiä (tai onhan mahdollista että se oli rapsi, tosin ei kovin todennäköistä). Ja kaiken väriloiston keskellä sinisä kukkasia pieninä täplinä siellä täällä. Ja joka uskaltaa väittää ettei luontomme on ihmeellinen tarvitsee terapiaa! Samalla kun ihailin väriloisto jokin haukkalaji lähti liitelemään pellon poikki. Mahtavaa!

Pääsimme Musterpyynjärvelle ja ihailin ihania vaaleanpunaisia kukkia, mikä lie ollut ruoholaji. (Pyysin taas apua Googlelta: Vesitatar Persicaria amphibia tai Polygonum amphibium). Nuorimmaisemme olisi ollut haltioissaan, ihana vaaleanpunainen väri. Kahvihammasta alkoi jo kolottaa ikävästi joten aloimme tähyillä kahvitaukopaikkaa. Löysin pienen hiekkarannan, mutta se oli lintujen valtaama. Jatkoimme siis Härkäjokea pitkin. Positiivisena piirteenä voidaan pitää joen yli roikkuvia puita jotka varjostivat ihan mukavasti, mutta kun runkoja oli joessakin ihan kiitettävä määrä ei se ihan yhtä kiva joki kuitenkaan ollut. Ja joentörmät sen verran jyrkät ettei taukopaikkaa oikein löytynyt. Jatkoimme matkaa kunnes vanha "ykköstie" tuli vastaan ja lähdimme takaisin hiekkarannalleni.

Vaikka hiekka näkyikin hienosti niin jo jalan laskeminen Arielista paljasti totuuden: mutaa. Vajosin polviini saakka liejuun, kun pääsin vedestä rannalle oli jalkani mukavan harmaa ja melontakenkäni paksun mudan peitossa. No, eipä tarvitse lähteä kauneushoitolaan, ilmoitti mieheni, ihan ilmaiseksi saimme mutakylvyn. Joimme kahvia ja söimme eväämme ja katselimme lintuja. Samaan rantaan päätti sitten eksyä nelihenkinen perhe jotka olivat kanooteilla liikenteessä. Se siitä retkirauhasta. Olimme hetki sitten ohittaneet perheen joka pitivät taukoa joenvarressa mutta koska järvellä kävi pikkuinen aallokko eivät melojien voimat/taidot riittäneet järven ylitykseen. Siispä pitivät uuden tauon. Me taas puolestamme päätimme jatkaa matkaa kun en oikein viitsinyt puuteroida nenääni seurassa. Huuhtasimme kengät ja jalat kajakista käsin ja lähdimme melomaan takaisin kohti Häntäjokea.

Tuuli viilensi mukavasti mutta tunsin miten aurinko porptti armottomana taivaalta. Onneksi olin rasvannut itseni kunnolla ja kun kastelin myssyni niin aivotkin pysyivät mukavan viielän oloisina. Juuri ennen Kisakalliota tuuli yltyi jo sen verran että järvellä oli purjelauta ja optimistijolla purjeet kauniisti pulleina. Vastatuuleen meloimme sitten loppumatkan, tosin ei se tuuli kovasti hanttiin pistänyt. Sen verran että joutui melomaan eikä tarvinnut pelkästään ihailla maisemia.
Sitten olikin taas aika nostaa Ariel katolle ja kun kuulin tyttäreni äänen toteavan: "mitä, vieläkö äiti ja iskä roikkuvat täällä" niin tiesin että olisi aika lähteä kotiin hoitamaan eläintarhaa ja antaa lasten nauttia leiristään.

Pakanajumalista ja vähän muustakin

Koko päivän olen pelännyt että hiostava ilma povaa ukkosta ja niinhän siinä sitten kävi. Kun pääsimme Bredanille niin jyrisi. Thor oli siis ulkoiluttamassa vuohiaan ja jylisi vaunuillaan taivaankannen poikki. Hemmetti että vihaan noita pakanajumalia, eivätkö ne voisi pysyä siellä minne kuuluvatkin, tarumaailmassa kera ukkosensa?

Vaikka kuinka yritin selittää kipparille etten ukonilmalla halua olla muualla kuin omassa sängyssäni, maanpinnan alapuolella, peiton alla piilossa, niin matkaanhan me lähdimme. En tajua miten jotkut voivat olla sitä mieltä että salamat ovat kauniita? Pelottavia ne ovat. Alkumatkan siis viihdytin itseäni laskemalla salamoiden ja jylinän väliä, 13-25 sekuntia pahimmillaan. Ilma oli kuitenkin pienestä vesisateesta huolimatta lämmin joten päätin riisua takkini. Kun olin saanut sen pois ja aukkopeitteen alle piiloon oli aika ensimmäiselle tauolle, Miessaaren kohdalla. Ja koska Murphy on kaverini: Taivaanportit aukenivat. Siinä sitten istuin keskellä vesisadetta. Olo oli kuin poreammeessa kun vesi hakkasi ja sai merenpinnan "kiehumaan". Ainoa ero poreammeeseen oli etten kastunut kuin osittain.

Jatkoimme kuitenkin melomista, taivas oli kauniin sininen edessämme, onneksi oli ollu niin koko ajan, pakenimme ukonilmaa ja kun pääsimme Miessaaren toisella puolelle se oli siinä: peilityyni meri eikä sateesta tietoakaan. Horisontissa näkyi Suomenlinna ja Länsiväylä piti pientä huminaa taustalla. Eikä ensimmäistäkään moottorivenettä. Siitä voi vetää johtopäätöksen että niiden kuskeilla ehkä kuitenkin on aivot päässä? Kuka ukonilmalla olisi liikenteessä? Tosin aivottomuus tuli kyllä todistettua alkumatkasta kun luodolla oli moottorivene aika ikävän näköisesti kivillä. Tai ehkä se oli parkkeerattu siihen tahallaan? Kukaan ei taatusti sitä varasta kun ei vettä ole veneen alla ollenkaan. Ja kun viimeaikoina ei ole ollut myrksyjäkään niin voimme kai kuitenkin olettaa että liikaa vauhtia ja liian vähän aivoja?

Miessaren toisella puolella alkoi pieni mukava tuuli puhaltaa ja jatkoimme iloisesti kohti Torra Lövötä, Rönnskärin ohi. Tosin ei siellä ollut enimmäistäkään pihlajaa, harhaanjohtava nimi taas kerran. Jatkoimme matkaa Ison ja Pienen Lehtisaaren (niissä muuten lähinnä havupuita) välistä aivan huippu kapeeta salmea pitkin, välillä ei voinut meloa kun kaislat tunkivat mukaan kajakkiin. Eikä vettäkään ollut kuin parisenkymmentä senttiä. Haju oli aika mahtava kun pohjamutaa kaivettiin meloilla.

Ilta-auringon loisteessa palasimme Bredanille. Aurinkolasit olin luonnollisesti jättänyt kotiin ja ihan hieman harmitti. Aurinko merellä kun on aikas kirkas.

Vajaa 15 km tuli mittariin, herralla kun oli lainalelu matkassa eli matkamittari joka hakee sateliittien kautta pituuden.

Maanantai taas kerran

Iskä oli sitten jatkanut kajakkihuoltoa. Eiliset paikkaukset oli hiottu ja maalattu. Sillä seurauksella että vielä sunnuntai aamuna kajakissa oli pihkankeltaiset epätasaiset paikat ja nyt kajakki oli taas punainen eikä paikkauksia näkynyt. Sivuraidat on vielä korjausmaalattava ja sivuteipit jotka suojaavat melan jättämiltä jäljiltä voisivat olla siistimpia valkoisina entisten mustien sijaan. Tosin mela on musta joten ehkä musta siinä mielessä ajaa asiaansa. Ja sitten on se suurin projekti: nimi!

Lähdimme Bredanille taas kerran kajakki katolla mutta hieman turhaan otimme sen. Vuorossa oli nimittäin nelikkoharjoitusta joten 11 metrinen nostettiin mereen ja niin neljä reipasta neitiä lähtivät matkaan. Ei toivoakaan että olisimme pysyneet vauhdissa ja kun pikkuinenkin oli saanut kunnon etumatkan niin jäimme sitten "hitaiden" kanssa melomaan. Sinäänsä meistä oli taas apua, poimimme yhden kilpurin matkaan mukaan ja kippari otti kajakista kiinni ja minä sitten meloin Arielia. Siinä pistettiin käsilihakseni töihin, uskokaa tai älkää, kohta ne vievät läskeistä voiton käsivarsissani!

Saatuamme melojan takaisin kilpuriinsa meloimme pikkulenkin ja yritimme löytää lapsemme. Ja löytyihän se nelikko, yllättävän hyvin tytöt meloivat, olin odottanut uintiretkeä mutta ei sittenkään. Pikkuinenkin sai ohjaajalta kehuja, joten ihan kiva päivä vesillä.

Kotimatkalla pysähdyimme vielä hiekkarannalle ja vesipedot äipyivät oikeaan elementtiinsä ja jättivät minut nauttimaan illan viimeisistä auringonsäteistä. Kultaisia nuo olivat, kultakimpaleeni kultasäteiden ympäröiminä.

Neitsytmatkalla

Kuten blogiani seuraavat tietävät: nykyään täällä soi viikonloppuisin herätys vain ja ainoastaan yhdestä syystä. Niin tänäkin aamuna. Olimme sopineet tapaamisen aamukymmeneksi, vanhemmalle kun vihdoinkin löytyi kajakki jota olemme metsästäneet parisen vuotta. Silloin aamukymmenen ei tunnu ollenkaan pahalta.
Olimme Byavikenissä hieman ennen kajakkia joten ihailimme miten Yleisradion hekilökunnan vene lähti puksuttamaan kohti "Suvisaarta", tuttu vene, olimmehan viimeksi tiistaine nähneet sen saaren rannassa. Ja sitten se jo tulikin: kiiltävän punaisena ja kauniina. Taisi äidin sydän kiintyä siihen enemmän kun tulevan kipparin. Melaa meillä ei ollut matkassa mutta myyjälläkin oli kiire, siispä sovimme että puhumme yksityiskohdista huomenna (eli tänään) ja kokeilemme uutta menopeliä sillä aikaa. Siispä punainen ihme katolle, tosin se ei mahtunut koukkuihin vaan valtasi Arielin paikan ja sitten Bredanille.

Olin aamulla tehnyt meille piknikeväät joten meloimme kaikessa rauhassa Pentalaan, pikkuinen tosin päätti taas ottaa iisisti ja oli varamiehenä mukana mikäli uusi kajakki olisi kovin hankala. Matkan varrella näimme vesitrampoliinin ja siitähän riemu syntyi. Nyt lapseni tahtovat muuttaa merenrannalle ja saada oman vesitrampoliinin. Miksiköhän iskä ei vieläkään suostu ostamaan sitä vajaa 11 miljoonaa maksavaa "mökkiä", nyt kun tytötkin tahtovat...

Pentalan hiekkarannalle rantauduimme kaikkien moottorilaitteiden väliin. On se outoa miten paljon moottriveneitä on kun kajakit on keksitty. Söimme eväät hiekkarannalla, tosin tytöt päättivät rakentaa hiekkalinnan salattiastiaansa, tai ainakin saivat hiekkaa salattiin, joten se jäi syömättä. Kahvi ja mansikkadominot jälkiruoaksi, tuosta voisi tehdä tavan.

Ruokailun jälkeen päätimme lähteä tutustumaan saaren järveen (sa siinä olevaan saareen) joten luotin siihen että kartturini tietää minne olemme ja menossa ja lähdi seuraamaan. Edellä menivät "Salama" joukkue ja perässä tuli "etana" vanhemmat. Näin ainakin "salmat" väittivät. Hyvä heidän on naureskella, kartturimme valitsi jonkin maisemareitin mäen nyppylän yli. Ihana reitti, varsinkin tällaiselle talvi-ihmiselle. Pitkään jatkunut helle oli tehnyt tehtävänsä. Jäkälä oli aivan rutikuivaa ja narskahteli lumimaisesti jalkojeni alla. Oletan että kyseessä oli poronjäkälä, ainakin värityskin oli lumimainen. Tosin tuo ympäristön lämpötila pilasi hieman talvitunnelman, mutta aika hyvä imitaatio. Mielenkiintoiseksi tuon retken teki jäkälän ja sammaleen vuorottelu. Pari askelta myöhemmin kun jalka vajosi puoli metriä syvemmälle kun mieletön sammalmatto upotti jalan syvälle pumpulimaiseen ympäristöön. Mikä sammallaji oli kyseessä jää minulle mysteeriksi, mutta mieletön maasto!

Järven vesi oli kuulema aivan ihanaa, kalakeittomainen lämpötilantaan, ainakin kippari arvion mukaan. Pikkuiset nauttivat täysin rinnoin ja kun tylsä äiti sanoi että olisi aika palata merenrannalle tuli hieman protestiääniä. Järvivesi kun on mukavampaa. Kiersimme vielä rantaa hetken ja ihailimme saarta joka on järvessä joka on saaressa...miksiköhän joku alkoi lauleskella "Vaarilla on saari" laulua?

Takaisin rannalle (siis meren rannalle) kävelimmekin sitten polkua pitkin. Huomattavasti tasaisempaa ja viileämpää, tiheä metsä kun ei juurikaan auringon lämpöä päästänyt läpi, polulla oli mukavan viileää.
Kotimatkalla uudessa ihmeessämme olikin sitten ohjaus ongelmaa. Jouduimme rantautumaan Paven hiekkarannalle ja isi pistettiin hommiin. Valitettavasti vaan samalla sattui joku hurjastelia ajaa lahden ohi ja aallot paiskasivat Arielin rantahiekalle, en jaksanut pitää sitä paikallaan. Onneksi ei tullut pahempaa vauriota kuin uusia naarmuja pohjaan.
Ensiavusta huolimatta ei ohjausta saatu kuntoon, joten punainen kaveri (toistaiseksi vielä nimetön) pakattiin takaisin Rellun katolle kun pääsimme kotiin ja tuotiin kotipihaan remonttiin.

Onneksi isi osaa kaiken: vanhat paikkaukset irroitettiin ja uudet paikkaukset tehtiin vielä illalla, lisäksi ohjaus saatiin korjattua, jalkatukea siirrettyä ja hieman silikonia luukkuihin.

Kaislikossa suhisee

Koska puita kaadettiin puhelinlinjojemme päälle olemme olleet ilman nettiyhteyttä. Siksi 29.6 teksti julkaistaan vasta tänään. Pahoittelemme viivästystä (olen oppinut VRltä)

Olimme päättäneet että lähdemme ensimmäistä kertaa mukaan Canoan tiistaimelonnalle. Aurinko oli paistanut koko päivän ja odotin jo innolla iltaa ja melontaretkeä. Herra Murphyhän ei kuitenkaan koskaan lepää joten Auris sai pistää parastaan kun lähdin töistä puolitoista tuntia myöhässä. Inhoan sitä tosiasiaa että kun on päättänyt että on menoa niin silloin kello tikittää hurjaa vauhtia eteenpäin pysähtyäkseen sitten kokonaan kun ei ole kiire minnekään. Silloin ei kellollakaan ole kiire. Ja jotta iltani olisi täydellinen ykköstiekin päätti olla hyvä kilpailija Pendolinolle. En tiedä kumpi noista kahdesta on isompi farssi: VRn iki-ihanat Pendolinot ja niiden lentävät ovet, katot ja turvalaiteviat vaiko Ykköstien lentävät kivet. Niin tai näin, moottoritiellä oli nopeusrajoituksena 80 km/h säännöllisin väliajoin. Pitäisi kai kuitenkin olla kiitollinen siitä tosiasiasta että tunnelit sentään olivat auki eikä nopeusta oltu rajoitettu vielä enemmän. Sekin on koettu liian monta kertaa että tunneleissa on kaksisuuntainen liikenne. Pitäisi ehkä oppia ajamaan tuota vanhaa ykköstä uudestaan? Tosin uskoisin että moottoritie on turvallisempi, ellei niitä lentäviä kiviä lasketa. Isompia eläimiä tuonne ei juurikaan eksy, sen verran hyvin suojattu tuo on korkeine kallioleikkauksineen ja pitkine tunneleineen. Kaikesta huolimatta olin Canoan pihassa kymmentä vaille kuusi, vaikka Tom-Tom oli sitä mieltä että ehdimme vasta 18.07 perille. Tosin en totellut Tomppaa vaan oikaisin Espoonväylän kautta. Ja nopeusrajoituksia noudatin, totesin ettei minulla ole varaa ottaa aikasakkoa (enkä kyllä myöskään halua sitä perinteistä sakkolappuakaan) mikäli poliisi olisi päättänyt seurata moottoritien liikennettä.


Kippari ja apuneitinsä olivat pistäneet kaiken valmiiksi Bredanilla, joten vaihdoin vain housut ja pistin kelluntaliivit päälle ennen kuin hyppäsin Arieliin. Pikkuneiti kömpi keskireikään ja kippari omalle paikalleen ja niin olimme mekin valmiina illan seikkailuun. Suuntasimme matkaan 15 muun kajakin kanssa ilta-auringon lämmittäessä ihanasti. Pieni tuulenvire toi meren tuoksun ihanasti nenään, joten eipä siinä voinut mitään muuta tehdä kuin nauttia Suomen suvesta. Meloimme aivan ihanan pienen salmen kautta, Malmkoplanin ja Hamnkoplanin välistä, avomerelle. Syvyyttä ei salmessa varmaan ollut kuin kolmisenkymmentä senttiä ja kun meri vesi oli kirkasta niin pohjaa sai ihailla. Ja pohjan kasvillisuutta. Tosin kiviäkin oli aika kivasti, joten piti varoa ettei melalla yrittänyt siirtää kovin isoja kivilohkareita. Moottoritiellä ainakin tarvitaan ihan maansiirtokoneita joten epäilen ettei melani olisi noihin pystynyt. Hyvin nuo kivet olivat naamioituneet merilevällä joten aina en tiennyt varoittaisinko kipparia kivestä vai antaisinko Arielin jatkaa leväpanssarin yli. Hyvin kuitenkin selvisimme, Arieliin ei uusia naarmuja saatu aikaiseksi.

Jatkoimme pienen tauon jälkeen Långgrundetin ympäri. Linnut olivat vallanneet kaikki alueen pikkusaaret. Olen nähnyt varmaan kaikki maassamme pesivät lokkilajit, ihailin myös haahkaa (Somateria mollissima) ja sitten oli vielä joku lintulaji jota elävä lintukirjani ei tunnistanut. Matkustajamme valitti väsymystä, joten ehdotimme että neiti kävisi makuulle kajakinpohjalle. Kuulemma ei onnistu kun ei ole tyynyä. Onneksi äiti pelastaa, polven alla kun on tyyny tukena kun melon, eikun tyyny lapselle ja neiti hävisi kappelinsa reiästä kajakin sisälle. Jossakin vaiheessa kanssamelojamme kyselivät onko neiti pudonnut kyydistä, kajakkimme kun ”hiljeni” kun neiti nukahti. Taisi olo olla kuin kehdossa kun aallokon läpi puskimme kohti Högkoplania. Kajakki keinui, laineet liplattivat ja kappelin alla oli taatusti ihanan hämärääkin. Ainut huono puoli oli luultavasti se että neidiltä jäi näkemättä miten aurinko värjäsi horisontin vaaleanpunaiseksi. Aivan uskomaton näky: sininen peilityyni meri ja aurinkosilta, horisontti vaaleanroosana ja taivas kirkkaan sinisenä valkoisine hattarapilvineen. Ja muutama purje siellä täällä. Jos ei sielu lepää tuossa maisemassa niin sitten ei missään. Olisin voinut jäädä siihen kellumaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta koska aamulla on taas lähdettävä katsomaan tunneleiden ajo-opasteita ja ykköstien varoitustauluja, oli otettava järki käteen ja kääntää nokka kohti Bredania. Oikaisimme Tallholmenin ja Moisö välistä kaislikon läpi. Siinä kohtaa tunsi itsensä aika pieneksi kun kaislikko nousi metrin pään yläpuolelle ja auringonvalo työntyi vihreiden kaislojen välistä värjäten maailman hetkeksi vaaleanvihreäksi . Ja kaislat suhisivat hieman kun kajakkikaravani tunkeutui niiden lomitse. Ei tarvitse edes harkita viidakkoretkeä, kyllä sellainen melkein onnistuu Espoon saaristossakin.

Kun olin päässyt kajakista turvallisesti taas laiturille pikkuneiti huudahti ”oi”. Sorsaemo oli päättänyt tuoda pienokaisensa näytille, luultavasti olin ihaillut liikaa ”muita” lintuja enkä noteerannut hänen untuvapallojaan asiaan kuuluvalla hartaudella. Pitäähän sitä nyt ”oman rannan” lintumammojen saavutuksia ihailla.