sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Eilisestä menestyksestä innostuneena lähimme KK:n (kajakki koira) kanssa uudelle reissulle. Pikkukippari oli mukana Baloon kanssa, minikippari jäi mökille miettimään ulkoasuvalintojaan.

Aloitimme lähtemällä Vitholmeniin jaloittelemaan. KK ihmetteli metsämaisemaa ja jalotteli ihan miellään. Pieni paniikki iski siinä vaiheessa kun Ariel siirrettiin vesille. KKlla oli kyllä liivit päällä, mutta se ei ollut riittävä tae mukaanpääsystä. KK käveli veteen keskiaukon kohalle, aikamoinen saavutus koiralta joka ei vedestä liioin välitä, ja ynisi hiljaa. Luuli kai pikkuinen että mamma hylkää lähisaareen? KK nostettiin kyytiin ja matka jatkui kohti Rävholmenia.

Pikkuinen aallokko ulapalla oli, mutta KK selvisi mallikelpoisesti!

Risholmenissa oli seuraavan tauon paikka, mutta siellä inhottavat viholaiset (heh, opinhan mikä noiden inhotusten nimi on oikeasti) hyökkäsivät KKn kimppuun, joten tauko jäi lyhyeksi. Tassut mereen ja sitten kajakkiin.

Kotimatkalla kiersimme vielä Hattvalkarneiden välistä ennenkuin jatkoimme kohti sillanalitusta. Valitettavasti juuri siinä kohtaa oli aikamoinen veneliikenne ja pikkukippari oli hätää kärsimässä pikkuhetken ristiaallokossa. Hyvinhän hän kuitenkin selvisi. Katosimme vielä peilistä että väylä oli vapaana ennenkuin suunnistimme kotirantaa kohti. Aallokkokin loppui välittömästi kun pääsimme Kitön toiselle puolelle.

8 kilometriä. Tasan. Alan kyllästyä tasalukemiin!

Reipas kajakkikoira

Katseltuamme sadetta koko matkamme ja vielä Kitössäkin tuli ihailtua ukkosta ja kaatosadetta niin piti käyttää se sateeton hetki hyväksi. Eilen oli tarkoitus ottaa Baloo ja Mr Pig matkaan mukaan, mutta kun pikkukippari sai tapansa mukaan ahdistuskohtauksen kun vaatetus ei täyttänyt jotakin ”dress code” sääntöä, tai sitten hiukset olivat huonosti, luoja tietää, äiti ei, niin Mr Pig jäi rantaan.
Baloon kippari istui kiltisti ulapalla odottaen Arielia ja varsinkin sen matkustajaa. Pystykorvamme, vanhana tekijänä, otettiin mukaan. Asiallisesti kelluntaliivillä varustettuna.  Hieman alussa hirvitti miten neiti aikoo suhtautua hommaan ilman apuvoimia, mutta mitä turhia. Eikun pylly kajakinpohjalle ja kirsu kohti tuulia. Ja matkaan!
Lähdimme seuraamaan Kitön rantoja ja neiti ihmetteli rantoja ja alati vaihtuvia maisemia ihan rauhallisesti kajakista. Ainut hetki kun hieman ihmetytti maailman meno oli kun ohitimme poijut. Neidille ei vaan mene jakeluun miksi meri on täynnä palloja.
Kitön ja Löparön välinen salmi oli ihan niin kaunis kun muistinkin, tosin kesän kuumuus näkyy rantakasvillisuudessa. Ennen niin kauniin vihertävä viidakkomaisema on muuttunut rusehtavaksi kallioksi. No, jossakinhan tämä pimeimmän Afrikan ilmastoa muistuttava kuumuus on nähtävä. Ja kohta se talvi tulee. Kuten aina aiemminkin.
Kitön toisella puolella oli jo jonkin verran tuulta havaittavissa ja koska en halunut pikkuiselle kajakkikoiralle huonoja kokemuksia vaadin että Ariel tekee u-käännöksen.
Kun kännykkä pirahti soimaan päätti pikkukipparimme pitää rapsutustauon. Baloo ja Ariel kelluivat rinnakkain ja kajakkikoiraa hellittiin oikein urakalla. Päättipä koiruus käydä pussailemassa kippariakin, se kun ei ole ihan onnellinen ellei saa olla sylissä ja nuolla jonkun naamaa. Samalla minä ihailin hopeisia pikkukaloja jota hyppivät isoja loikkia. Uskomaton näky ja aikamoinen äänikin kun muuten ympärillä ei kuulu kuin tuulen humina ja aaltojen liplatus.  Tosin se tuulen humina alkoi hieman vahvistua ja aloin olla sitä mieltä että kotiranta kutsuu.
Iloisesti lauleskellen lähdimme melomaan mökille päin, tuli siinä lauleskeltua kaikkia merihenkisiä laulja joita pystyin keksimään ja pari muutakin. Lauloimme mm kipparin uutta ”suosikkia”: ”och det var räven och råttan och grisen”. Sitä rallatusta voisi jatkaa loputtomiin, laululla kun ei ole loppua. Kajakkikoirakin alkoi lauluun kyllästyä ja kävi makaamaan kajakkiin ja ryhtyi iltapesulle. Eipä tainnut pahemmin jännittää meriretkeänsä.  
Pääsimme tummien pilvien alla lähes rantaan ennen kuin se pakollinen iltamelonnan tunnusmerkki näyttäytyi. Maihin siis tultiin auringon viimeisten iltasäteiden lämmittäessä.
Siten pitkin äkkiä keksi ratkaisu ongelmaan ”mikä onkaan se täydellinen maihinmeno käsky”? Maihin on liian lähellä maahan käskyä, tosin blondi ei kyllä sitäkään hallitse, mutta ei nyt sekoiteta liikaa sitä ainutta aivosolua. Kippari sen sitten keksi: Rantaan. Eipä käsky tehonnut, mutta eipä sitä nyt kukaan odottanutkaan. Ei edes pikkukipparin houkuttelu tehonnut, lopuksi kajakkikoira nostettiin rantaan. Ja häntä tietysti heilui.
Kukaan meistä ei valitettavasti muistanut sitä hemm***  ku**aispesää joka on rannassa. Pystykorvamme tassuja purtiin. Ällöttävät otukset!

10 ja ½ kilometriä. Ihan kiva iltalenkki.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Lintuja

Eipä ollut kiire tiistaimelontaan kun on ihan lomaa :) Ei siis kiitämistä pitkin moottoritietä, vaan rauhallista menoa Bredanille.

Sää oli kerrassaan loistava. Hieman tummat pilvet lähtiessä masensi, mutta eikun aukkopeite paikoilleen ja menoksi. Ulkona oli helle, mutta se pienen pieni tuulenvire joka tuntui viilensi mukavasti. Kun aurinkokin oli piilossa pilvipeiton takana oli suorastaan loistava melontasää. Merenpinta tärisi juuri sen verran että näki kivet ajoissa.

Rumat ankanpoikaset olivat jos kasvaneet, vaikka en "omiamme" nähnytkään lähtiessä. Matkalla kuitenkin useampi pariskunta oli uittamassa pienokaisiaan, joten sai noita ihanuuksia ihailla. Yksi pariskunta oli ihan kaksistaan reissussa. Hieman masentavaa. Tai sitten olivat hankkineet lapsenvahdin ja livahtaneet iltauinnille. Mistä sitä ikinä tietää...

Iso Lehtisaari kierretiin koska kaislikko kuulema on vallannut normaalin melontareittimme. Meri oli äärettömän rauhallisella tuulella, ei yhtään pusua tarjolla. Långgrundetin kohdalla sentään meri hieman leikki ja teki pieniä minigeysireitä. Vettähän tuo tietysti oli, eikä höyryä, mutta söpöä. Söpöjä olivat myös haahkan poikaset jotka jäivät kajakkejemme välii mottiin. Vaikka pidimmekin kunnon välejä hetki meni ennenkuin linnut keksivät miten ongelma ratkeaa.

Minulla on ollut merimetsoja ikävä, kipparilla ei, mutta niitäkin pääsin nyt ihailemaan. Siellä ne luodolla istuivat.

Rövargrundetissa kävimme maissa. Pitkästä aikaa jopa minä suostuin nousemaan kajakista melontaretkellä, rauhallinen lahti ja saaressa puucee...arvaatte varmaan miksi.

Kotimatka menikin sitten äkkiä ja Bredan oli alta aikayksikön nenämme edessä.
Ennen Bredania kuunelimme kuitenkin vielä Maretissa rapujuhlioiden iloista lauleskelua ja tietysti autoimme Arielista hieman: "Fafa ska sjunga för tollon sin. Och tollon han ska sova!" En tiedä kuulivatko, mutta apuhan on aina tervetullutta?
Ja kotirannassa he sitten odottivat, kaikki 6 ruumaa ankanpoikasta vanhempineen. Pitäisiköhän tuo kamera raahata mukaan joku ilta?
15,3 km tuli matkamittariin lisää.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Sommarö runt

Tänään oli Sommarö runt (Suvisaaristo ympäri) päivä, ja vaikka taivas oli keskimääräistä rumempi oli matkaan lähdettävä.

Vanhempi neideistä päätti meloa lyhyemmän reitin ja sai seuraakin, joten Ariel miehistöineen ilmoitettiin pitkälle reitille. Pikkukippari oli saanut melonnasta tarpeeksi leirillään, joten hänellä oli kuulema melontavapaa viikonloppu. Asia selvä.

Alkuvalmistelut ja kajakkien kanto kuitenkin vei hieman aikaa, pääsimme matkaan noin 10 minuttia myöhässä.
Eipä se nyt haitannut, reitti kun oli suhteellisen tuttu.

Meri oli selvästi hieman levottomalla tuulella ja tuulet sekoittivat olematonta kampaustani.

Kiersimme Ramsön ja Bergön. Bergössä Norjan lippu oli puolitangossa. Se pysähti. Yleensä en näe mitään kaunista muissa kuin siniristilipussa, mutta tänään tuo Norjan lippu puolitangossa oli äärettömän kaunis ja liikuttava. En ymmärrä miten uhrien vanhemmat ovat voineet tähänkin päivään herätä. Järkyttävää!

Jatkoimme matkaa ja meri päätti antaa muutaman pikkuisen pusun matkalla, pari aaltoa syöksyivät syliini halailemaan. Vesi tosin oli niin lämmintä ettei väliä, mutta nuo läpimärät housut kotimatkalla olivat hieman epämiellyttävät. Kippari kun oli jättänyt vaihtovaatteemme kotiin.

Kotiin jäänneistä tavaroita puheen ollen: malontahanskani! Nyt on rakkulat, puhjenneet sellaiset, molemmissa peukaloissa. Auts. Tällaista se kiire tuottaa.

Vaikka jäimmekin viimeiseksi, annettuamme 10 min etumatkaa muille ja melottuamme vielä pidemmän kaavan mukaan kun kippari ei uskonut minua vaan kiersi vielä Kutukarin, niin sain sentään ensimmäisen Sommarö runt diplomini. Olen ylpeä.

14, 3 kilometriä. Päästinpähän eroon tasaluvuista!

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Blixtar och dunder

Vi hade lovat damerna en utflykt till Pentala och skulle ta en skrinnare med oss för att prova hur det känns att paddla. Enligt herr Murphy är ju alla planer dömda till plan B, så det blev en paddlingstur till Hanikka strand istället.

Mr Pig (den yngre damens lånekajak för i sommar) och en "banan" blev lyfta på vatten. Och sedan var det bara för den unga damen att prova hur det känns. Med skrinnarens balanssinne vad kan det vara för problem? Vi styrde vår kosa mot nya äventyr.

Tyvärr var vindarna så pass friska att vår gäst tog sin tillflykt till Areil och så fortsatte färden med vår yngre med tårna vid bananens roder.

Efter en liten simpaus och lunch vid stranden började himlen ge de första varningstecknena. Alltså styrde vi kosan mot Bredan och var redan inne i viken när det blåste upp. Under tiden vi torkade kajakerna släckte någon lampan på himlen. Det blev beckmörkt. När vi satt i bilen brakade det loss!

5 kilometer.

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Kisakallio

Syy blogin hiljaiseloon on moottorimatkailu. Teimme pikaisen ajomatkan halki Tanskanmaan ja käväisimme Saksassa, Ruotissa ja Norjassakin. Ariel oli kuitenkin kotona. Lapsemme reippaina melojina lähtivät suoraan Turun kauniista kaupungista, jonne laiva meidät toi, melontaleirille.

Lähdimme sitten toissapäivänä viemään tytöille puhtaita vaatteita ja samalla päätimme päästää Arielin uiskentelemaan. Lähdimme siis jokiretkelle Kisakalliosta.

Sää oli liiankin hyvä, trooppinen kuumuus ja helle eivät oikein sovi tälliaselle vannoutuneelle talvifanille.

Väänteenjoelle meno vaati taas sulun käyttöä. Sulku oli käsipelillä toimiva, joten reippaina ihmisinä nostimme Arielin "kainaloon" ja kävelimme toiselle puolelle.

Joki oli pienoinen pettymys. Leveä kuin mikä ja hurjasti asutusta ympärillä. Ei siis juurikaan mitään kummallisuuksia bongattavaksi eikä oikein sitä jokimelontafiilistäkään.

Eväät söimme keskellä järveä, istumalla pontooni hyppylaiturilla. Tai mitä ne järvillä, rantojen ulkopuolella kelluvat lautat sitten ovatkaan.

Kotimatkalla kävimme ihailemassa ykköstien siltaa, sitä kun en ole koskaan katsellut järveltä päin, aina vaan ihaillut järveä moottoritieltä. Täytyy tunnustaa että kauniimpi se järvi on kuin tuo silta.

Täys ventti eli 21 km. Tasan, kuten nykyään harrastamme.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Gamla nyheter

Tyvärr är det så att om man inte uppdaterar blogen med en gång så kommer man inte ihåg färden ordentligt. Inte ens trots uppskrivna stödord.

Söndagen den 10.7 paddlade vi rutten Staffanbryggan - Sökö örarna - Pentala - Halsholmen - Ärtholmen och tillbaka till Bredan. Det enda jag kommer ihåg från resan är att jag aldrig sett knölsvanarna på så nära håll. När vi kom till Bredan var svanarna vid bryggan med sina ungar. Var finns kameran när man behöver den? Hemma!

Förutom de fantastiska fula ankungarna, så speglade herr svan sig i det ljusröda havet. Solen sjönk och färgade havet rött och sedan den kritvita svanhanen som speglar sig. Fantastiskt!

15 km jämt. Igen

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Likapyykkiä

Eilen oli taas tiistai ja melontapäivä. Kerrankin pääsin töistä lähtemään ajoissa eikä ollut minkäänlaista kiirettä kotiin, ehdin jopa syömään ennen lähtöämme. Hyvä niin sillä kippari ajatukset selvästi sotkeentuivat läsnäolostani, eväät jäivät kotiin.

Lähdimme pienessä tuulessa liikkeelle ja seurasimme taas niitä hyvin tuttuja maisemia.
Katselin lähtiessämme aika aika likaisen näköisiä olivat pilvet taivaalla, sen siitä varmaankin saa kun valkoisia kauniita pilviä pidetään esillä päivästä toiseen? Ne likaantuvat! Ja kuten likapyykillä on tapana: äkkiä alkoivat likaiset pilvet lisääntymään, taivasta peittosi tasaisen harmaa likapyykkipilvikasa. Tylsää. Tosin, ehkä oli ihan hyvä että oli aurinko piilossa, nahkani ei oikein tahdo tykätä auringosta.

Miessaaren ja Pyöräsaaren välistä jatkoimme matkaa kohti Stora Ådholmenia. Tuuli teki pientä aallokkoa, mutta olin kerrankin pistänyt aukkopeitteen paikalleen lähtiessämme, joten roiskeet eivät häirinneet. Kiersimme myös Ådholms Långgrundetin, mikä oli linnuille pyhitetty ja se taas tarkoitti että maihinnousu oli kiellettyä. Voi kunpa sen voisi kieltää roskiltakin. Uskomatonta mitä kaikkea ihmiset heittävät mereen. Haahka (Somateria mollissima) naarailla oli ihania pieniä untuvikkoja perässään, pari taapersi "mammansa" jalanjäljissä kalliolla ja muutama uiskenteli aallokoissa. Kun pääsimme saaren toiselle puolelle olikin sitten vastassa kokonainen parvi haahkoja. Naaraat ympärillä ja pikkuiset keskellä. Herrathan ovat jo aikoja sitten häipyneet jonnekin. Eivät selvästikkään koe tarpeelliseksi puolustaa jälkikasvuaan. Tosin, eiköhän nuo mammat pärjänneet hienosti, joukossa on voimaa!

Kotimatkalle tulimme Iso-Vasikkasaaren ohi ja ihmettelin taas kerran saaressa olevaa "temppeliä". Onneksi google osaa lähes aina auttaa, joten nyt on sitten tuonkin kummajaisen arvoitus selvinnyt. Kyseessä on huvimaja joka jäljittelee Poseidonin temppeliä. Lisätietoa aiheesta saa täältä, ettei tarvitse googlea käyttää. Tosin Poseidonin temppeli lienee ollut raunioina jo vuosisatoja, miten sitten ovat osanneet jäljitellä sitä onkin mysteeri. No, saahan sitä tietysti arvailla kuinkas arvon jumaluus sitten täällä maan päällä asusteli, oma palatsinsa kun sijaitsi Aigeanmeren pohjassa. Tuskinpa hän sinne kotimaisia arkkitehteja kutsui?

Mutta sen verran Poseidon leppyi siitä että ihailin hänen temppeliänsä että kävi herättämässä Helioksen. Aurinko pilkisti esiin likapyykkipilvien takaa ja saimme tavalliseen tapaan meloa kotiin ilta-auringon säteiden lämmittäessä.

Bredanin edessä irtaannuimme retkikavereistamme ja meloimme tytärtämme vastaan, hän kun oli saapumassa soutuveneellä (aivan outo vehje, istutaan selkä menosuuntaan) kaverinsa luota. Oli pummaamassa kyytiä kotiin.

Rannassa olikin sitten aika katsoa matkamittaria. 16 kilometriä. Tasan! Olemme viimeaikoina näköjään satsanneet tasalukemiin.

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Vimpan päällä

Tänään oli edessä viime kesän suosituimman retken uusiminen, tosin hieman eri maisemissa. Eli jokiretki. Aamulla  tulimme Bredanille ja lastasimme ison trailerin, jos nyt ei täyteen niin ainakin 8 kajakkia pistimme kyytiin. Ariel kun vaatii tilaa niin pienempi traileri ei riittänyt. Mats sai taas näyttää kyntensä ja nätistihän tuo veti trailerin perässään Störsvikiin.

Lähdimme meolmaan kohti Åmunnenin sulkua. Vetämällä narusta saimme "tilattua" vuoron, sulku oli miehittämätön. Kaikki 8 kajakkia mahtui hienosti "kyytiin" ja laskeuduimme vaivatta kymmenisen senttimetriä mereltä Pikkalan jokeen. Aurinko porotti aika armottomasti, joten melontahanskani ja päässä oleva huivi saivat aika nopeasti käydä järven puolella. Tosin se nyt ei paljoakaan virkistänyt, vesi joessa oli niin lämmintä että tuskin huomasi että käsi kävi veden puolella. Ja se pienen pieni tuulevire joka joella kävi oli kuivannut huivinkin alta aikayksikön. No, vettähän ympärillä riitti joten säännöllisin väliajoin pystyi hakemaan nestettä kankaisiin. Se tuuli muuten taivutteli pelloilla olevaa kasvustoa (mitä viljaa sitten olikaan) ja vihreän eri sävyt leikittelivät silmiemme edessä. Siinä jäivät toiseksi niin tietokoneanimaatiot kuin joulun vilkkuvalot. Uskomatonta mihin pieni tuulenvire pystyy! Nestettä tuli kyllä tankattua suunkin kautta. 4 litraa oli varattu juotavaa (tai no melkein 5 jos kahvi lasketaan) ja jokainen tippa tuli juotua.

Valtatie 52 alitettiin ennenkuin pääsimme Vikträskiin. Järven rannoilla oli jonkinverran asutusta, mutta aika yllättävää kyllä järvellä oli todella rauhallista. Saimme olla ihan rauhassa ja jatkoimme sitten Sjundbyåta pitkin Sjundbyn linnaa kohti. Sudenkorennot pitivät meille seuraa ja näimme jo viime kesältä tuttuja sinisiipiä eli neidonkorentoja (Calopteryx virgo). Niiden lisäksi myös "tavalliset" sudenkorennot parveilivat ympärillämme. Joku joka muistaa tarkemmin niiden ulkonäön voisi kertoa minulle mikä laji oli kyseessä. Apuja saa mm täältä.

Linna on pienen kosken kohdalla ja tässä vaiheessa jouduimme nostamaan kajakit maihin ja kantaa ne tien toiselle puolelle. Kyllä siinä hieman sai hauis tehdä töitä kun Arielia kannettiin ylämäkeä. Ja kun nyt kerran olimme maissa päätimme pitää lounastauon. Kosken rannalle istumaan ja nauttimaan broileripastasta ja hyvästä seurasta. Koskessa kalasteli kalalokki (Larus canus), kaipa se karsi meritaimenkantaa, luontaisesti lisääntyvän meritaimenen alkuperäiskantaa nimittäin löytyy joesta. Kuten myös vuollejokisimpukkaa, mutta en kyllä tuntenut tarvetta yrittää nähdä sellaisia, vesi oli aika rusehtavaa nimittäin. Linnan ulkorakennuksen seinässä oli pitkä teksti, venäjäksi. Muistoja "vuokra-ajalta". Mitä vikaa paperissa oli, sitä en tiedä, tai sitten neuvostoliittolaiset vaan olivat aikaansa edellä ja harrastivat graffitia. Taiteeksi nyt en tuota ainakaan kutsuisi.

Reippaan lounastauon jälkeen (tällaisia kolmen vartin lounastaukoja en töissä ehdi pitämään) jatkoimme Siuntionjokea eteenpäin. Sanoin kipparille aiemmin keväällä että tahtosin nähdä saukon ja tuolla se olisi ollut teoriassa mahdollista.Tosin jos jokivesi on niin lämmintä että se melkein kiehuu niin tuskinpa saukotkaan jaksavat tulla näytille. Kansalliskirjailijamme on muuten kastellut varpaansa tuohon jokeen, hänen uintipaikkansa tuli ohitettua. Paikalla oli opastetaulu joka kertoi minulle tietämättömälle tämän asian.Tjusträskin kohdalla oli aikoinaan ollut Neuvostoliiton ja Suomen välinen raja. Siitäkin löytyi pojutaulu joka informoi minua. Muuten paikan saikin ohittaa ilman passitarkastusta tai muita muodollisuuksia. Onneksi on alue palautettu, muuten olisi melontaretki jäänyt tekemättä...

Jatkoimme Tjusträskiin ja ylitimme sen, välillä pyshdyimme ihastelemaan retken vetäjän uuden kajakin pohjaa. Pieni eskimokäännös kun kuulema oli paikallaan. Järven toisessa päässä harmaahaikara (Ardea cinerea) päätti pitää meille seuraa. Se lensi edellämme kun jatkoimme Siuntionjokea, Evitskogintien ali, kohti Prästgårdenia. Juuri ennen joen haarautumiskohtaa oli kala päättänyt jäädä pinnalle kellumaan sivullensa. Kyseessä lienee ollut se joessa esiintyvä harvinaisuus: Vimpa (Vimba vimba), tai ainakin se oli minulle tuntematon kalasuuruus. Tosin se poissulkee kalavalikoimasta lähinnä kampelan ja pakasteseipaketin. Mutta ei se nyt haukikaan ollut, joten jospa se oli se vihoviimeinen vimpa?  Siinä kohtaa joki jakautuu Kirkkojoeksi ja Siuntionjoki jatkaa toiseen suuntaan päätimme kääntyä takaisinpäin. Molemmat haarat kun näyttivät aika kapeilta ja jos ihan rehellisiä ollaan niin kotiinkin oli vielä jaksettava.

Kotimatka menikin sitten aika leppoisaan tahtiin. Tuuli oli yltynyt ja pieneen vastatuuleen meloimme Tjusträskin yli. Järvi oli selvästi kasvanut parissa tunnissa tai sitten olivat lihakseni maitohapoilla. Pidimme taas pienen tauon linnan kohdalla kun kuitenkin jouduimme nousemaan maihin, kajakit kun oli taas kannettava. Onneksi mukana oli herrasmiehiä.

Vikträskin rannoilla oli selvästi porukka piristynyt. Joku paimensukuinen lapikoira jaksoi paimentaa meitä rannalta ja valkoinen ponikin oli saapunut rantaan ratsastajansa kera ihailemaan melojia. Aleksis-setäkin inspiroi meitä tai sitten aavikkomainen auringon porotus oli tehnyt tehtävänsä, pidimme pienen uimatauon Vikträskissä. Tai ne joilla oli vielä energiaa tuhlattavana uivat. Minä istuin kalliolla ja ihailin maisemia.

Tauon jälkeen oli edessä pienen pieni rutistus ja sitten sulku olikin jo edessämme. Pääsimme kaikki turvallisesti rantaan. Kajakit lastattiin ja Mats lähti vetämään taakkaansa takaisin Espooseen.

Mittariin tuli paahtavassa helteessä 29 kilometriä. Tasan!