Nykomlingar

Vädrets makter har verkligen skämt bort oss paddlare med fantastiska solsken och varma vindar. 

Så även idag. 

Så det var dags att ta Ariel ut på vattnet igen, i all synnerhet när herrn i huset hade födelsedag och han bara älskar att få fara ut till havs.

Det är otroligt hur mycket det hinner hända på några dagar. På tisdagen låg fåglarna ännu och ruvade, nu kryllade det av små dunbollar på stränderna. De första småttingarna var de vitkindade gässens dunungar. Att de var söta där de tultade på klipporna. Föräldrarna verkade inte bry sig om Ariel, så jag hann knäppa några bilder. 

Födelsedagsbarnet ville paddla till Medvastö, så det var mot Kyrkslätt vi paddlade i liten motvind. Det fläktade skönt, men som vanligt när man är på havet i gassande solsken fick man akta sig för solen. Trots mössa och solskyddsfaktor känns näsan lite het. Dessutom är det ofattbart hur bländande strålarna som reflekterar från havsytan kan vara. Men vackert blir det när solen skiner! Vassen har vuxit såpass mycket att man inte mera kunde se redena som säkerligen ännu också fanns där. Däremot kunde man njuta av de ofattbara färgskiftningarna som solljuset fick till stånd när strålarna trängde genom den vissnade vassen. 

Innan vi kom till Medvastö paddlade vi under en av de otaliga broarna som finns längs kusten. Om det inte tidigare hade doftat sommar så gjorde det nu: Borgbacken. Ni vet ju den där alldeles speciella doften man känner vid berg-och-dalbanan. Nu talar jag inte om de där moderna stålkonstruktionerna, utan den där gamla, knarrande trähögen. Tjära, eller vad det nu kan vara. Det är sommardoft det!

Vi tog paus vid Kajakus (tack för lånet av bryggan) och sträckte lite på benen innan det var dags att ta sig tillbaka till Esbo. Två små fågelungar hade tappat bort sin mamma, de pep och hade sig, men den mamman var nog döv eller annars bara frånvarande. Stackars små. Vågade inte ta oss närmare, för att inte skrämma småttorna, men visst hade jag lust att plocka upp dem i kajaken och ta dem hem till oss. De skulle säkert ha kunnat bo i akvariet? Beklagar den usla kvaliteten på bilden, men skulle någon känna igen de små? Så att vi kan informera mamman var hon kan hitta sina småttor.

För att vara en sådan här söndag var det förvånansvärt lite trafik på havet. Vi kunde ganska fritt paddla över faren, det syntes endast enstaka motorbåtar, vilket var en aning underligt. Kanske alla andra tittade på formula tävlingarna? Eller var trötta efter stafettkarnevalen?

Vi styrde hem mellan Stora- och Lilla Herrö, jag var smått skeptisk för vattenmängden, men Ariel kräver nu inte så mycket. Vi rymdes fint. Och vattnet räckt till, inga bottennapp här inte.

Vi fortsatte hemåt och fick se hur små dunbollar övade sig att dyka. Jösses att de var söta när vattnet sprätte runt dem när de doppade sig. De såg ut att ha det hur roligt som helst. Vad det var för några förblev oklart för mig, men söta var de!

En hel "hög" med gula gäss betade på stranden när vi paddlade förbi Bergö. Honan låg ännu i boet, så flera skall de bli, hanen försökte hålla pli på ungarna. Som alla andra föräldrar fick han snabbt inse att ungarna gör som de själva vill, hur han än kacklar.

En hel hög med svarta dunbollar hoppade på stenarna mittemot, men de hoppade i vattnet genast när vi närmade oss. Känner någon igen dessa? Ejderhannarna fanns ännu på kliporna, men helt tydligt började de vara ifrån sina fruar. Ingen delad vårdnad där inte!

20,1 km hade vi i mätaren när vi var tillbaka på Bredan. En helt trevlig resa alltså.

Rantakäärme paratiisissa

Jos viime viikon sää oli hyvä niin nyt mentiin sitten jo loistavan puolelle!

T-paita keli, ei minkäänlaista tuulta ja aurinko matkaseurana. Maisematkin olivat viikossa muuttuneet vihreiksi, ei epäilystäkään etteikö kesä olisi tuloillaan.

Lähdimme melomaan Svinön ympäri ja jo uimarannalla miespuolinen urho oli kokeilemassa veden uimakelpoisuutta. Sitä sietää toki ihmetellä, hurja siitepölymäärä oli värjännyt vedenpinnan keltaiseksi, meloimme siis keltaisessa meressä. Arielilla oli varmaan kotoinen olo kun veden pinta oli kajakin värinen. Onneksi voi vielä olla suhteellisen varma siitä että kyseessä todellakin on siitepöly, eivätkä syanobakteerit jotka tekevät vedestä uimakelvotonta maksatoksiiniensa takia. Taitaa vesi kuitenkin pikkuhiljaa lämmetä, ja tehdä olosuhteet suotuisiksi bakteereillekin, kun tuo uimapöksyihin pukeutunut uskalsi kahlata rannassa.

Eräs toinen sen sijaan ei kahlannut vaan kiemurteli innoissaan vaikkei lumpeenlehtiä edes ollut näkyvissä. Eikä vesikirppujakaan. Alustava raportti kertoi kyystä, mutta rantakäärme tuo kyllä minun tietääkseni oli. Uskomatonta miten näppärästi liikkui vedessä, ja miten nopeasti vetäytyi keräksi ja yritti käydä melani kimppuun. Vaikka kuinka tiedän että on vaaraton (tai ainakaan ei ole myrkyllinen) niin kyllä tuo vaan hieman silti puistatti.

Oli pakko päästä karkuun otusta, joten suunta kohti Matasaarta. Granössä oli mieshenkilö joka katsoi omistavansa myös vesialueet. Piti oikein tarkastaa laki, mutta herra saa kyllä edelleen omistaa rantansa, vesi on ihan vapaata aluetta. Toki ymmärrän että jos ranta-alueesta Espoossa maksaa jonkun verran euroja niin tahtoisi ehkä omaa rauhaakin. Suurkaupungissa taitaa kuitenkin ongelmana olla muut ihmiset. Samalla rahalla olisi varmaan saanut Lapin erämaista omaa maata?

Jatkoimme kohti Pirisaarta ja Blindgrundetia. Linnut ovat jo tehneet pesiä lähes jokaiseen kallionrakoon ja lokit jaksoivat rääkyä. Kun siihen vielä lisäsi Puolustusvoimien jytinää niin konsertti oli täydellinen bassorumpuineen. Itse asiassa tuo mölinä muistutti sen verran ukkosta että olisivat voineet pitää taukoa sen aikaa kun minä olin vesillä. Lintuja meno ei sen sijaan tuntunut häiritsevän ollenkaan. Kaipa ne olivat jo tottuneet jytinään joka sai välillä tärykalvot tärisemään ihan omassa tahdissaan?

Buguholmenin ja Långholmenin välistä jatkoimme kohti Miessaarta. Tässä vaiheessa olikin melojilla niin lämmin että illan ensimmäinen esikimokäännös oli ajankohtainen. Hienosti se kajakki kääntyy kun meloja tietää mitä on tekemässä!

Kävimme ihailemassa Stora Ådholmenin kiviä, vesi on edelleen noin kymmenen senttiä alemmalla kuin normaalisti, joten kiviä sai todellakin ihmetellä lähietäisyydeltä.

Vielä Pyöräsaaren ohi ja Arielin nokka kohti Bredania ja ilta-aurinkoa.

Mittariin saatiin 17,7 km.

Vihdoinkin

Jos viime viikolla oli loistava sää, niin eipä voi eilistäkään säätä moittia.

Aurinko paistoi ja tuuli herätteli merenpintaa henkiin. Ja kerrankin olin ihan ajoissa Bredanilla!
Lähdimme kiertelemään lähirantoja ja bongailemaan lintuja. Minulta kun edelleen puuttui se haahkan kuva. Huomaattehan menneen aikamuodon!

Ihka ensimmäinen bongaus oli tietysti kyhmyjoutsen, niitähän tuolla Bredanin läheisyydessä on paljon. Tai ehkäpä näin jokun tiiran kaartelevan tai västäräkin rannalla ihan ensimmäisenä, mutta enismmäinen virallinen bongaus siis oli kyhmyjoutsen. Ja heti sen jälkeen sitten ensimmäinen pesäkin. On se uskomatonta miten pieneksi kyhmyjoutsen voi painua pesässää, hieman sentään nosti päätänsä kun menimme hänen armonsa pesän ohitse. Kaunis (ja ihan hieman pelottavakin) eläin! En kyllä tahtoisi sitä kiukkuista herraa mistään lähettyviltä, enkä edes kauempaa, niskaani. En edes vaikka siitä voisi saada upean kuvan. Jos ehtisi kuvaamaan siinä tilanteessa.

Skataholmarna olivat seuraava kohteemme ja rantakivillä pomppi lauma meriharakoita. Niitä selvästikin häiritsi melojat, hirveä käkätys alkoi kun ohitimme linnut. Siirsimme siis Arielia eteenpäin ja siinä ne sitten olivat taas kerran. Haahkat. Kerrankin linnut olivat niin hyvin suojassa kivien välissä että pääsimme suhteellisen lähelle ilman että ne säikähtivät. 

Kipparikin osallistui lintubongailuun ja löysi kalalokin männystä. Kuulema lokit eivät istu puussa, ainakaan kipparin mielestä. Tämä lokki nyt ainakin oli päättänyt ihailla Tirgrundetia hieman korkeammalta. Minä keskityin tiirailemaan tiiraa pesässään. Minä kun en tunnista lintuja alkuunkaan, en uskalla edes arvata mikä tiira olisi kyseessä. Voisikohan joku lukijoistani auttaa?

Jatkoimme Varlaxvikeniin ja ihmettelimme taas joutsenia, tällä pariskunnalla ei ollut vielä munia koska yhdessä nauttivat ilta-auringossa uiskentelusta. Mekin olimme omat "munamme" hylänneet kun lähdimme ilta-auringosta nauttimaan Kipparin kanssa. Toivottavasti joutsenpariskunta kuitenkin saa nauttia omista munista. On ne vaan niin ihania. 

Jatkoimme lintubongailua ja uskokaa tai älkää, koko lauma haahkoja päätti odottaa meitä. Olihan niitä näkynyt merellä useaan otteeseen, mutta kaukana allokossa oleva pariskunta ei ole ihan helppo saada tallentumaan terävänä. Ainakaan minun kuvaamistaidoillani. Mutta nämä söpöliinit siis päättivät poseerata paparazzalle. Ja nyt mnulla sitten on kuva haahkoistakin. Oikein montakin kuvaa, jos ollaa rehellisiä.

Päivän retken päämäärä oli Kaitviken. Meloimme, vielä matalan ja ruskean kaislan läpi niin pitkälle kuin pääsimme. Ihan poukaman perällä säikäytimme hauen. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, se säikäytti minut. Kun ympärillä on aivan hiiren hiljaista niin tuollainen, vähintäänkin valaan kokoisen, hauen hyppy saa minutkin hyppäämään. Ja jos joku nyt väittää ettei niin isoja haukia ole niin saa todistaa väitteensä ja mennä hakemaan sen tuolta. Iso se oli, näettehän miten venytän käsivarsiani kun esittelen sitä? Harmi etten ehtinyt kuvaamaan tuota ihmettä. Keskityin tosin aika tarkkaan kun yritin tajuta mikä tai ketkä olivat piilosella kaislikossa. Selvisihän se. Montako löydätte kuvasta?

Kaislikossa muuten piileskeli aika paljon muitakin eläviä. Nokikanan pokka piti todella hyvin, melkeinpä tuli Hyasinth Bucket mieleeni, mutta lopuksi lintu päätti hylätä pesänsä. Emme tosin olleet edes tietoisia siitä että se oli siinä vieressämme ennenkuin pongahti ilmaan. Silkkiuikkuja kaislikossa oli hurjan paljon, niitä ei melojat olisi voineet vähempää kiinnostaa. Kovin erilaisia nuo linnut ovat. 

Miehenikin oli selvästi romanttisella tuulella, kaipa nämä kaikki pariskunnat saivat hänetkin innostumaan? Meloimme Mataskärssundetin läpi, ohi Matasaaren tuttujen rantojen.

Heti Matasaaren sillan jälkeen olikin sitten aika ihailla nokikanaa ihan kunnolla. Tämä yksilö oli selvästi tottunut ihmisiin. Lintu poseerasi kiltisti kun meloimme (tai no, minä kuvasin) pesän ohi. Käänsi nyt sentään katseensa meihin, mutta näytti lähinnä siltä että teki mieli haukottaa. Hyvin kasvatettuna lintusena ei kuitenkaan näin tehnyt kameran edessä. 

Kun pääsimme lähes Bredanille saakka näimme silkkiuikun pesässään. Nuo nyt ovat tottuneet melojiin, varmaan päivittäin pesän ohi melotaan. Tällä neitokaisella oli kuitenkin kiire johonkin tapaamiseen, koska veti yhtäkkiä peiton muniensa päälle ja painui pinnan alle. Oli oikeasti hupaisan näköistä kun peitteli munansa. Kunnon äiti peittelee lapsensa! 

Matkaa tuli mittariin 12,3 km, ei siis mikään järjettömän pitkä lenkki, mutta yksi ihanimmista reissuista aikoihin. Näin paljon luonnon ihmeitä yhdellä reissulla. Kun siihen vielä lisää luodoilla kukkineet keto-orvokit, koivujen vaaleanvihreät pitsikoristeet ja auringon joka valaisi kaiken loistavan kauniiksi niin voiko pieni ihminen enempää vaatia? 

Julistan kesän tulleeksi

Kuu kiurusta sanoo vanha sananlasku.

Kiurut ovat olleet ilonamme jo kauan, esimerkiksi pikkuneidin piti opiskella samainen loru koetta varten jo kuukausi sitten. Ja oppia mitä kyseiset linnut ovat äidinkielellään. Tyttö kysyi ihan varteenotettavan kysymyksen: miksi nämä pitää oppia kun en edes tiedä minkä näköisiä ne ovat? Edes på svenska. Niinpä. Äitinsä tytär ihan selvästi, onneksi on google keksitty ja lintukirjoja kirjahyllyssä. Emmeköhän me pärjää.

Eilen oli kuitenkin tiistaimelontojen avajaiset. Kesä tai ei. Kuten arvata saattaa, se tarkoitti etti töistä päästy ajoissa lähtemään. Mikä ihme noita kyitä vaivaa? Eivätkö ne voisi keksittyä peltomyyriin ja jättää ihmisten lemmikit vähemmälle huomiolle? Kaikesta huolimatta, ja kiitos reippaan Volvoni, oli ihan ajoissa Bredanilla. Ja kun herra vielä oli poiminut matkaan mukaan mitä kummallisimpia vaatteita ja melontatarvikkeet, unohtamatta sitä tärkeintä eli Canonia, niin Arielkin pääsi vesille. Tuipahan pölyt huuhdottua pois pinnalta!

Melontasää oli mahtava. Aurinko paistoi ja pienen pieni tuulenvire piti huolen siitä että kivetkin näkyivät. Ne tutut, tavallisesti pinnan alla vaanivat, olivat nyt hyvin näkyvissä. Se vaan valitettavasti tarkoitti sitä että ne tavallisesti kajakinpohjaa syvemmällä olevat olivat nyt siinä vedenpinnan alla piilossa. Mutta tuuli siis auttoi, joten yhteenkään emme osuneet. Aika ihmeellinen ensimmäinen reissu.

Vesi oli edelleen jäätävän kylmää, joten tavoitteena oli kiertää rantoja ja välttää väylänylityksiä. Lähdimme siis Breadnilta kohti Soukanniemeä. Emme olleet kovinkaan pitkälle ehtineet ennenkuin oli aivan selvää että nyt on kesä. Haarapääsky liisi päittemme yläpuolella ja tunnetustihan pääskysestä ei päivääkään. Tosin runo ei kerro minkälainen pääsky on kyseessä, ehkäpä kaikki kelpaavat? Minä en tosin erota noita tosistaan, luotin kavereiden lajimääritykseen.

Joutsenet olivat jo pesissään hautomassa, joten kevät on ainakin pitkällä. Samoin lokit makoilivat luodoilla, ihmetellen melojia. Moottoriveneitä ei juurikaan ollut vesillä, yhtä ekoterroristia lukuunotaamatta. Mitä järkeä on vetää kaasupohjassa noin 300 metrin matkaa ees-taas? Moottori huusi ja löyhkä oli järkyttävä. Melkeinpä toivoin että polttoaine olisi loppunut keskellä ulappaa.

Näkyipä matkan varrella toinenkin "terroristi" tosin en tiedä kumpi oli pahempi? Se joka hyökkäili vai sekö joka lähestyi toisen pesää. Valitettavasti kuva ei ole ihan tarkka, tuosta keinuvasta purkista kun ei ole ihan helppo kuvata nopeita tilannekuvia.

Hyökkäykseen

Kalalokki siis yritti häätää kyhmyjoutsenta kauemmaksi pesästään. Lokki kirkui ja hyökkäili, joutsen vaan veti päätänsä hieman alaspäin ettei toinen törmännyt ihan suoraan päin. Aika pippurinen tuo lokki oli ja kyhmyjoutsen päätti siirtyä hieman kauemmaksi rannasta. Tuskinpa sillä mitään mielenkiintoa olisi ollut tuota lokin pesää kohtaan, mutta ystävällistähän se oli jättää tuo huutava lintu rauhaan. Siinä sen taas näki, ei se koko aina ratkaise vaan se asenne!

Vaikka aurinko olikin lämmittänyt saimme kyllä huomata ettei yksi pääsky tee kesää. Kun aurinko laski selkämme taakse huomasi että ilmassa ei ollutkaan kahtakymmentä astetta. Ei nyt niin että tuli kylmä, mutta liikkeessä piti pysyä.

Liikkeellä olivat myös haahka vaimoineen. Se oli oikeastaan syy siihen että tahdoin kameran mukaani, vielä en ole haahkasta saanut kunnon kuvaa. Enkä saanut nytkään. Hieman haittaa kuvaamista nuo neopren hanskat jotka joutuu riisumaan ennen kuvaamista, hanskoja taas on pakko pitää ettei kädet jäädy kun kastuvat.







Noh, jospa ensi kerralla sitten onnistuisi kuvaaminenkin? Vielähän tuo herra muutaman viikon viihtyy rouvansa seurana.

Kun lähestyimme Bredania oli kipparin vielä tehtävä pikkuinen kunniakierros että saatiin mittariin se maaginen täysi 16 km. Ei hassumpi reissu ollakseen kauden ensimmäinen. Tästä se lähtee!

Kauden päättäjäiset

Lokakuu lähestyy, joten retkimelojat lähtivät tänään kohti Kaparnia lättyjuhlia viettämään.
Valitettavasti retkiämme seurannut aurinkoa ei ollut saanut kutsua, joten pienessä sateessa pakkasimme Arieliin mm polttopuita ja pikkuneidin kyynärsauvoineen. Balookin nostettiin vesille ja koska lättypannu oli pakattuna neidin selän taakse ilmoitimme että olisi parempi pysyä pystyssä. Muurikkapannu kun aika nopeasti luultavasti lähtisi Atlantikseen mikäli saisi mahdollisuuden.

Kerrankin retkelle lähti runsaasti kaksikkoja, Ariel ei todellakaan voinut tuntea itseänsä mitenkään poikkeavaksi, 3 muutakin miehistökajakkia suuntasi kohti Pentalaa Maretin kautta.
Joutsenpoikasten kaulat ovat selvästi vaalentuneet, näimme useita perheitä ja kaikissa tilanne oli samanmoinen, poikaset lähes aikuisia. Jotekin haikeata, syksy todellakin tekee tuloaan.

Tuulesta ja sateesta huolimatta jatkoimme kohti Herrötä ja sieltä sitten Kaparnille. Aikamoinen maininki painoi meidät kapeikon läpi rantaan. Meitä odotti taas lauma kumiankkoja ja ladattu ase. Tosin metsästäjä tajusi lähteä ankkoineen jonnekin muualle. Baloon kipparia hieman huolestutti kuinka pääsisi takaisin merelle. Mutta mitä sitä nyt suremaan, oli räiskäleiden aika!

Tuli saatiin kuivilla haloilla heti roihuamaan ja eikun räiskäleitä paistamaan. Ja kuten lorukin kertoo: Aurinko, aurinko lettuja maistaa...tulihan se maistiaisille! Lähdin kiertämään Kaparnia sillä aikaa kun muut söivät ja tajusin että se oli oikea kultakaivos. Puoli pussillista rouskuja muutamassa minuutissa! Joulupöydän sienisalaatti on hyvällä mallilla. Toivottavasti isi suostuu sen tekemään.

Aallokko oli valitettavasti voimistunut kun päätimme lähteä kotiin ja Baloo ei kertakaikkiaan tahtonut lähteä kivikkoon  maininkeja vatsaan taistelemaan. Siispä kippari kantoi Baloon saaren toiselle rannalle ja saimme Arielin vesille hieman muiden jälkeen. Hieman minua hirvitti, en ollenkaan tykkää kun lapseni ei ole silmieni alla. Äkkiä me kuitenkin saimme Arielin muitten luo ja siellähän reipas lapseni odotti. Pikkusisko oli sitä mieltä että voimakas tuuli sekoittaa hiuksia liikaa, joten hän painui Arielin pohjalle, aukkopeitteen alle. Kun Ariel keikkui kuin kehto aalloilla arvata saatta miten pikkuisen kävi.
Herrön kohdalla aallot painoivat jo aika reippaasti. Hieman hirvitti Baloon puolesta, mutta mitä turhia. Reippaasti neiti painoi aaltoja vastaan ja pääsimme turvallisesti Pentalan suojiin. Sieltä Maretille olikin sitten sivutuulta ja hieman tuntui kuulema epävakaalta meno. Mutta sen verran on noita kilometrejä pikkuisellakin takana ettei huolen häviää. Nätiltä meno näytti.
Turvallisesti pääsimme takaisin Bredanille, taisi olla Baloon pisimpiä reissuja. 15 km.

Ystävät, teitä kaivataan!

Lauantain aikataulu oli burn outtia toivovan unelma. Lähdimme kuitenkin melomaan, tällä kertaa kohti Westendiä.
Lotossakin olisi ollut illalla tarjolla 8,1 miljoonaa, sillä olisi ehkä saanut laiturista palasen tuolta?

Ihanana poikkeuksena kaikkien outojen valkoisten lasipalatsien seassa oli keltainen puutalo. Klassikko joka varmaan seissyt siinä rannassa jo silloin kun Espoo oli pikkupitäjä. Ehkä ei oikein sopinut siihen joukkoon, mutta enemmän se miellytti silmääni kuin se kolhiintunut roskis (tai olisikohan ollut joku moderni taideteos) joka oleskeli naapurin pihan komistuksena. Okei, tunnustan, ne ovat happamia. Olisihan se kiva voida asua noin, että aamulla ennen töihin lähtöä kävisi pikkuisella melontalenkillä. Jospa se 9,1 ensi lauantaina olisi kipparin? Itse kun en lottoa, mutta onneksi Ariel on minun. Saan varmaan muuttaa sen kanssa siinä tapauksessa?

Syksy tekee selvästi tuloaan. Koivut näyttivät siltä että joku oli pistänyt niihin banaaneja roikkumaan. Keltaisia lehtiä aina välillä muutamassa oksassa kun sitten taas oli vihreää reippaasti ympärillä. Okei, tiedän että banaanit kasvavat "ylöspäin" ruohossa eivätkä roiku puussa, mutta siltä nuo koivut nyt kuitenkin näyttivät.

Jatkoimme kohti Hanasaarta vaikka urputin kipparille tummista pilvistä. Ja toteutuihan se sitten. Kun istuimme kahvilla päätti pieni syysssade kastella silmälasini. Tiukka aikataulu ja sade eivät ole se kaikkein paras yhdistelmä. Tunnustan että kiukuttelin ktoimatkalla.

Istuin siinä ja katselin melani rekisterinumeroa, kun en muutakaan keksinyt ja samalla kippari sanoo: Näitkö? Mitä minun olisi pitänyt nähdä? Joku pyöreä oli noussut pintaan ja kadonnut taas. Olen ihan sataprosenttisen varma (ja nyt se ystävyys punnitaan, jokainen lukija kuittaa nyt "Jeps, ilman muuta"-kommentilla seuraavan väitteeni) että kyseessä oli triathlonia varten harjoitteleva uimari jolla oli musta uimalakki päässä. Uimari oli vaan niin väsynyt että ei jaksanut pysyä pinnalla. Kieltäydyn uskomasta, enkä hyväksy, että mieheni olisi onnistunut bongaamaan hylken tai norpan kun minä kiukuttelin. Sehän vasta saisi minut kiukuttelemaan! Uudestaan se uimari ei jaksanut päätään nostaa pintaan, olisiko pitänyt hälyttää Merivartiosto naaraamaan tuota treenaajaa?

Kotimatka sujui sitten ilman välikohtauksia. Bredanilla mittariin oli kertynyt 18,4 kilometriä, 400 meni siis rikki.

Punainen lehmä

Koska tiistaimelonnat ovat loppuneet niin lauantaimelonnat ovat alkaneet. Siispä raahaduimme Bredanilla aamutuimaan ihailemaan auringonpaistetta. Yllättävän vähän oli melojia paikalla kun ottaa huomioon loistavan sään. Ei näitä kauniita syyspäiviä varmaan loputtomiin riitä?

Lähdimme Bredanilta taas kerran kohta Torr Lövötä. Tutut maisemat liukuivat ohi ja saari oli alta aikayksikön vastassamme. Muut jäivät pitämään pientä taukoa, mutta kun olin hetken ihaillut meduusaa olimme Arielin kanssa vakaasti sitä mieltä että tällä säällä pitää liikkua. Se Kytö oli vielä saavuttamatta, joten erkanimme porukasta ja jatkoimme kohti tuota "kaukaista saarta".

Vaikka lähtiessä olikin ollut kylmä sain aika äkkiä huomata että kyllä se aurinko vielä lämmittää. Riisuin ihkauudet neopreeni hanskani koska olin läkähtyä. Huono päätös. Olen koko kesän käyttänyt hanskoja, joten melominen ilman hanskoja ei ollut ihan järkevää. Nyt peukalossa komeilee puhjennut rakko. Ja kun vielä päätin että vesi on vanhin voitehista sain huomata että joku meloja ennen minuakin on keksinyt miltä suola(vesi) tuntuu haavoissa. Jokainen kipureseptorini sormessa lähetti pikaviestejä kipukeskukseen. Onneksi tuo tunne on aika paikallinen eikä sen kummalisempaa kipua. Mutta suola ja haavat eivät siis kuulu yhteen. Olisi pitänyt uskoa että haavoihin ei suolaa kannata hieroa. Ainakaan omiinsa.

Torr Lövön etelärannalle oli pystytetty jonkinlainen verkkoseinä jonka takana pyssymiehet olivat piilosilla. Aikuiset miehet selvästi leikkisällä mielellä. Vesille oli laskettu myös parvi kumiankkoja. Olivatkohan menossa uimaan kun olivat leikkineet sotaa tarpeeksi kauan? Emme jääneet ihmettelemään noita murhahimoisia herroja vaan jatkoimme matkaamme kohti majakkaa.

Meloimme siis kohti Inre Notgrundetin majakkaa, samalla varoen purjeveneitä, luoja tietää monesko- ja mikä lie-regatta osui reitillemme. Olikohan Muumipappakin mennyt tuosta joskus ohi? Tuoltakin majakanvartija oli kateissa, eikä lamppukaan ollut päällä. Pujoittelimme kohti  Knapperskärta ja saavuimme vihoinkin Kytöhön. Siinä se oli, saari joka vielä viime vuonna tuntui olevan niin hurjan kaukana! Pidimme pienen kahvitauon ja ihmettelimme armeijan rakennustaitoa. Miksi parakki pitää rakentaa puoliksi meren päälle?

Jatkoimme matkaa kohti seuraavaa näkyvissä olevaa saarta, tai isompaa kiveä, jotakin jonka nimi mukana olleessa kartassa oli Röda kon. Siis oikeasti, punaisen värin vielä ymmärsin, sen verran kauniin punaista graniittia tuo oli, mutta lehmä? En siis mitenkään saanut tuosta kivenmöhkäleestä lehmää ja minun mielikuvitukseni on sentään suhteellisen vilkas. En kyllä saanut siitä mitään muutakaan nisäkästä, tai edes tunnistettavaa esinettä. Voihan toki olla että joku suomenkarjalehmä on ollut eksyneenä tuonne saareen, mutta en oikein usko. Sen verran pitkän matkan olisi ammu nimittäin joutunut uimaan siinä tapauksessa. Valkoisia lintuja tuonne sentään oli lentänyt ja paljon. Lokinpoikaset ovat jo lähes aikuisten kokoisia eikä väritykään kovin paljon eroa aikuisen loistavan valkoisesta. Ohittaessamme tuon punaisen naarasnaudan saimme kunnon saattueen kun valkoinen ilmapataljoona nousi siivilleen. Aika mahtavan kokoisia nuo tavalliset kalalokitkin ovat oikeastaan. Kotona olevassa kartassa tuo nautakivi on Rödgrundet. Joku muukaan ei siis tunnistanut tuota kiveä lehmäksi ja se joku sai naputella saarien nimet karttaan.

Högholmenin (ei siis Korkeasaaren, sinnekin pitäisi ehtiä taas ihmettelemään kissoja. Kissojen yökin oli ja meni) ohi jatkoimme kohti Hirsalan siltaa. Pakkohan sen ali oli mennä, ihan periaatteesta. Pakaralihakseni alkoivat pikkuhiljaa valittaa hapenpuutetta oltuaan painettua kasaan useita tunteja, joten ilmoitin kipparille että on jaloittelutauon paikka. Pysähdyimme Småholmarneiden kohdalla yhteen saareen. Luoja kuinka pehmeää tuo sammal oikeasti oli. Siihen upposi! Ja ne sienet! Tuli isiä ikävä. Löysin kangasrouskuja ja paljon. Mutta, mutta, isin kuolemattomat sanat: älä poimi ellet ole 100% varma. Mitä enemmän niitä kankaisia katselin, sitä epävarmempi olin. Google, paras ystäväni, ei tietenkään ollut mukana. Oli tuolla myös haaparouskuja, joskaan ei yhtä paljon kuin kangaskavereita. Ja keltahaarakkaat olivat nousseet iloisen oranssinkeltaisina. Ne sentään tunnistin, mutta olivat ihan onnettoman pieniä. Tai sitten olivat kavalia haarakkaita, mistä noista tietää. Tosin isi ei ole koskaan poiminut haarakkaita, joten eipä tehnyt mieleni niitä kerätä. Mustarouskujakin tuolla oli, ne kun taas taitavat olla sallittujen listalla. Mutta, kuten sanottu, kun isi ei ole matkassa tyydyn kanttarelleihin ja suppiloihin. Niitä ei kuitenkaan löytynyt. "Har du sett herr Kantarell" tuli kuitenkin lauleskeltua siinä kiertäessäni saarta. No, istumalihakseni saivat hetkeksi painoni pois päältään eikä painehaavariski ollut mitenkään varteenotettava kun jatkoimme matkaa.

Kajakuksen laiturista oli lähdössä kaksi kaksikkoa, emme olleet ainoat jotka olimme tajuneet tämän loistavan melontasään. Tuolla Medvastön kohdalla kaislat olivat käsittämättömän korkeita. Ja kun merenpinta vielä oli aivan peilikirkas ja tyyni niin ne kasvoivat kaksinkertaisiksi. Pilviäkin pysyi ihailemaan kun katseli eteensä, en ole varmaan koskaan nähnyt merta tällaisena. Kivet tosin hieman hirvitti, ne siis jotka mahdollisesti olivat heti pinnan alla, pieninkään väre ei nimittäin auttanut paljastamaan missä ne mahdollisesti lymysivät. No, eipä Arielkaan niitä löytänyt.

Päästyämme turvallisesti Medvastön toiselle puolelle tuli eteen päivän enesimmäinen kunnon este: kyhmyjoutsenpariskunta kera viiden ruman aikanpoikasen. Ja perheellä oli sama kurssi kuin meillä. Niin kauniita kuin nuo ovatkin en todellakaan halua niitä Arieliin istumaan. Enkä edes kovin lähelle Arielia. Ymmärtääkseni nuo voivat olla aikas riidanhaluisia jos tuntevat olonsa uhatuksi. Poikaset olivat jo lähes vanhempiensa kokoisia mutta edelleen aivan harmaita. Hidastimme vauhtiamme, mutta herra Joutsen päätti olla herrasmies ja käänsi perheensä takaisin kohti Medvastötä.

Vaikka olimmekin meloneet rauhallisesti ja pitäneet taukoja alkoi maitohappo kuitenkin kertyä lihassoluihin ja olin oikeasti iloinen kun kaunis kotikaupunkimme tuli näköpiiriin. Oikaisimme Stor- ja Lill Pentalan välistä takaisin Suvisaaristoon.

Tiemme uuden ennätyksemme, tämä oli kaikkien aikojen pisin reissumme: 31,5 km