Nykomlingar

Vädrets makter har verkligen skämt bort oss paddlare med fantastiska solsken och varma vindar. 

Så även idag. 

Så det var dags att ta Ariel ut på vattnet igen, i all synnerhet när herrn i huset hade födelsedag och han bara älskar att få fara ut till havs.

Det är otroligt hur mycket det hinner hända på några dagar. På tisdagen låg fåglarna ännu och ruvade, nu kryllade det av små dunbollar på stränderna. De första småttingarna var de vitkindade gässens dunungar. Att de var söta där de tultade på klipporna. Föräldrarna verkade inte bry sig om Ariel, så jag hann knäppa några bilder. 

Födelsedagsbarnet ville paddla till Medvastö, så det var mot Kyrkslätt vi paddlade i liten motvind. Det fläktade skönt, men som vanligt när man är på havet i gassande solsken fick man akta sig för solen. Trots mössa och solskyddsfaktor känns näsan lite het. Dessutom är det ofattbart hur bländande strålarna som reflekterar från havsytan kan vara. Men vackert blir det när solen skiner! Vassen har vuxit såpass mycket att man inte mera kunde se redena som säkerligen ännu också fanns där. Däremot kunde man njuta av de ofattbara färgskiftningarna som solljuset fick till stånd när strålarna trängde genom den vissnade vassen. 

Innan vi kom till Medvastö paddlade vi under en av de otaliga broarna som finns längs kusten. Om det inte tidigare hade doftat sommar så gjorde det nu: Borgbacken. Ni vet ju den där alldeles speciella doften man känner vid berg-och-dalbanan. Nu talar jag inte om de där moderna stålkonstruktionerna, utan den där gamla, knarrande trähögen. Tjära, eller vad det nu kan vara. Det är sommardoft det!

Vi tog paus vid Kajakus (tack för lånet av bryggan) och sträckte lite på benen innan det var dags att ta sig tillbaka till Esbo. Två små fågelungar hade tappat bort sin mamma, de pep och hade sig, men den mamman var nog döv eller annars bara frånvarande. Stackars små. Vågade inte ta oss närmare, för att inte skrämma småttorna, men visst hade jag lust att plocka upp dem i kajaken och ta dem hem till oss. De skulle säkert ha kunnat bo i akvariet? Beklagar den usla kvaliteten på bilden, men skulle någon känna igen de små? Så att vi kan informera mamman var hon kan hitta sina småttor.

För att vara en sådan här söndag var det förvånansvärt lite trafik på havet. Vi kunde ganska fritt paddla över faren, det syntes endast enstaka motorbåtar, vilket var en aning underligt. Kanske alla andra tittade på formula tävlingarna? Eller var trötta efter stafettkarnevalen?

Vi styrde hem mellan Stora- och Lilla Herrö, jag var smått skeptisk för vattenmängden, men Ariel kräver nu inte så mycket. Vi rymdes fint. Och vattnet räckt till, inga bottennapp här inte.

Vi fortsatte hemåt och fick se hur små dunbollar övade sig att dyka. Jösses att de var söta när vattnet sprätte runt dem när de doppade sig. De såg ut att ha det hur roligt som helst. Vad det var för några förblev oklart för mig, men söta var de!

En hel "hög" med gula gäss betade på stranden när vi paddlade förbi Bergö. Honan låg ännu i boet, så flera skall de bli, hanen försökte hålla pli på ungarna. Som alla andra föräldrar fick han snabbt inse att ungarna gör som de själva vill, hur han än kacklar.

En hel hög med svarta dunbollar hoppade på stenarna mittemot, men de hoppade i vattnet genast när vi närmade oss. Känner någon igen dessa? Ejderhannarna fanns ännu på kliporna, men helt tydligt började de vara ifrån sina fruar. Ingen delad vårdnad där inte!

20,1 km hade vi i mätaren när vi var tillbaka på Bredan. En helt trevlig resa alltså.

Rantakäärme paratiisissa

Jos viime viikon sää oli hyvä niin nyt mentiin sitten jo loistavan puolelle!

T-paita keli, ei minkäänlaista tuulta ja aurinko matkaseurana. Maisematkin olivat viikossa muuttuneet vihreiksi, ei epäilystäkään etteikö kesä olisi tuloillaan.

Lähdimme melomaan Svinön ympäri ja jo uimarannalla miespuolinen urho oli kokeilemassa veden uimakelpoisuutta. Sitä sietää toki ihmetellä, hurja siitepölymäärä oli värjännyt vedenpinnan keltaiseksi, meloimme siis keltaisessa meressä. Arielilla oli varmaan kotoinen olo kun veden pinta oli kajakin värinen. Onneksi voi vielä olla suhteellisen varma siitä että kyseessä todellakin on siitepöly, eivätkä syanobakteerit jotka tekevät vedestä uimakelvotonta maksatoksiiniensa takia. Taitaa vesi kuitenkin pikkuhiljaa lämmetä, ja tehdä olosuhteet suotuisiksi bakteereillekin, kun tuo uimapöksyihin pukeutunut uskalsi kahlata rannassa.

Eräs toinen sen sijaan ei kahlannut vaan kiemurteli innoissaan vaikkei lumpeenlehtiä edes ollut näkyvissä. Eikä vesikirppujakaan. Alustava raportti kertoi kyystä, mutta rantakäärme tuo kyllä minun tietääkseni oli. Uskomatonta miten näppärästi liikkui vedessä, ja miten nopeasti vetäytyi keräksi ja yritti käydä melani kimppuun. Vaikka kuinka tiedän että on vaaraton (tai ainakaan ei ole myrkyllinen) niin kyllä tuo vaan hieman silti puistatti.

Oli pakko päästä karkuun otusta, joten suunta kohti Matasaarta. Granössä oli mieshenkilö joka katsoi omistavansa myös vesialueet. Piti oikein tarkastaa laki, mutta herra saa kyllä edelleen omistaa rantansa, vesi on ihan vapaata aluetta. Toki ymmärrän että jos ranta-alueesta Espoossa maksaa jonkun verran euroja niin tahtoisi ehkä omaa rauhaakin. Suurkaupungissa taitaa kuitenkin ongelmana olla muut ihmiset. Samalla rahalla olisi varmaan saanut Lapin erämaista omaa maata?

Jatkoimme kohti Pirisaarta ja Blindgrundetia. Linnut ovat jo tehneet pesiä lähes jokaiseen kallionrakoon ja lokit jaksoivat rääkyä. Kun siihen vielä lisäsi Puolustusvoimien jytinää niin konsertti oli täydellinen bassorumpuineen. Itse asiassa tuo mölinä muistutti sen verran ukkosta että olisivat voineet pitää taukoa sen aikaa kun minä olin vesillä. Lintuja meno ei sen sijaan tuntunut häiritsevän ollenkaan. Kaipa ne olivat jo tottuneet jytinään joka sai välillä tärykalvot tärisemään ihan omassa tahdissaan?

Buguholmenin ja Långholmenin välistä jatkoimme kohti Miessaarta. Tässä vaiheessa olikin melojilla niin lämmin että illan ensimmäinen esikimokäännös oli ajankohtainen. Hienosti se kajakki kääntyy kun meloja tietää mitä on tekemässä!

Kävimme ihailemassa Stora Ådholmenin kiviä, vesi on edelleen noin kymmenen senttiä alemmalla kuin normaalisti, joten kiviä sai todellakin ihmetellä lähietäisyydeltä.

Vielä Pyöräsaaren ohi ja Arielin nokka kohti Bredania ja ilta-aurinkoa.

Mittariin saatiin 17,7 km.

Vihdoinkin

Jos viime viikolla oli loistava sää, niin eipä voi eilistäkään säätä moittia.

Aurinko paistoi ja tuuli herätteli merenpintaa henkiin. Ja kerrankin olin ihan ajoissa Bredanilla!
Lähdimme kiertelemään lähirantoja ja bongailemaan lintuja. Minulta kun edelleen puuttui se haahkan kuva. Huomaattehan menneen aikamuodon!

Ihka ensimmäinen bongaus oli tietysti kyhmyjoutsen, niitähän tuolla Bredanin läheisyydessä on paljon. Tai ehkäpä näin jokun tiiran kaartelevan tai västäräkin rannalla ihan ensimmäisenä, mutta enismmäinen virallinen bongaus siis oli kyhmyjoutsen. Ja heti sen jälkeen sitten ensimmäinen pesäkin. On se uskomatonta miten pieneksi kyhmyjoutsen voi painua pesässää, hieman sentään nosti päätänsä kun menimme hänen armonsa pesän ohitse. Kaunis (ja ihan hieman pelottavakin) eläin! En kyllä tahtoisi sitä kiukkuista herraa mistään lähettyviltä, enkä edes kauempaa, niskaani. En edes vaikka siitä voisi saada upean kuvan. Jos ehtisi kuvaamaan siinä tilanteessa.

Skataholmarna olivat seuraava kohteemme ja rantakivillä pomppi lauma meriharakoita. Niitä selvästikin häiritsi melojat, hirveä käkätys alkoi kun ohitimme linnut. Siirsimme siis Arielia eteenpäin ja siinä ne sitten olivat taas kerran. Haahkat. Kerrankin linnut olivat niin hyvin suojassa kivien välissä että pääsimme suhteellisen lähelle ilman että ne säikähtivät. 

Kipparikin osallistui lintubongailuun ja löysi kalalokin männystä. Kuulema lokit eivät istu puussa, ainakaan kipparin mielestä. Tämä lokki nyt ainakin oli päättänyt ihailla Tirgrundetia hieman korkeammalta. Minä keskityin tiirailemaan tiiraa pesässään. Minä kun en tunnista lintuja alkuunkaan, en uskalla edes arvata mikä tiira olisi kyseessä. Voisikohan joku lukijoistani auttaa?

Jatkoimme Varlaxvikeniin ja ihmettelimme taas joutsenia, tällä pariskunnalla ei ollut vielä munia koska yhdessä nauttivat ilta-auringossa uiskentelusta. Mekin olimme omat "munamme" hylänneet kun lähdimme ilta-auringosta nauttimaan Kipparin kanssa. Toivottavasti joutsenpariskunta kuitenkin saa nauttia omista munista. On ne vaan niin ihania. 

Jatkoimme lintubongailua ja uskokaa tai älkää, koko lauma haahkoja päätti odottaa meitä. Olihan niitä näkynyt merellä useaan otteeseen, mutta kaukana allokossa oleva pariskunta ei ole ihan helppo saada tallentumaan terävänä. Ainakaan minun kuvaamistaidoillani. Mutta nämä söpöliinit siis päättivät poseerata paparazzalle. Ja nyt mnulla sitten on kuva haahkoistakin. Oikein montakin kuvaa, jos ollaa rehellisiä.

Päivän retken päämäärä oli Kaitviken. Meloimme, vielä matalan ja ruskean kaislan läpi niin pitkälle kuin pääsimme. Ihan poukaman perällä säikäytimme hauen. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, se säikäytti minut. Kun ympärillä on aivan hiiren hiljaista niin tuollainen, vähintäänkin valaan kokoisen, hauen hyppy saa minutkin hyppäämään. Ja jos joku nyt väittää ettei niin isoja haukia ole niin saa todistaa väitteensä ja mennä hakemaan sen tuolta. Iso se oli, näettehän miten venytän käsivarsiani kun esittelen sitä? Harmi etten ehtinyt kuvaamaan tuota ihmettä. Keskityin tosin aika tarkkaan kun yritin tajuta mikä tai ketkä olivat piilosella kaislikossa. Selvisihän se. Montako löydätte kuvasta?

Kaislikossa muuten piileskeli aika paljon muitakin eläviä. Nokikanan pokka piti todella hyvin, melkeinpä tuli Hyasinth Bucket mieleeni, mutta lopuksi lintu päätti hylätä pesänsä. Emme tosin olleet edes tietoisia siitä että se oli siinä vieressämme ennenkuin pongahti ilmaan. Silkkiuikkuja kaislikossa oli hurjan paljon, niitä ei melojat olisi voineet vähempää kiinnostaa. Kovin erilaisia nuo linnut ovat. 

Miehenikin oli selvästi romanttisella tuulella, kaipa nämä kaikki pariskunnat saivat hänetkin innostumaan? Meloimme Mataskärssundetin läpi, ohi Matasaaren tuttujen rantojen.

Heti Matasaaren sillan jälkeen olikin sitten aika ihailla nokikanaa ihan kunnolla. Tämä yksilö oli selvästi tottunut ihmisiin. Lintu poseerasi kiltisti kun meloimme (tai no, minä kuvasin) pesän ohi. Käänsi nyt sentään katseensa meihin, mutta näytti lähinnä siltä että teki mieli haukottaa. Hyvin kasvatettuna lintusena ei kuitenkaan näin tehnyt kameran edessä. 

Kun pääsimme lähes Bredanille saakka näimme silkkiuikun pesässään. Nuo nyt ovat tottuneet melojiin, varmaan päivittäin pesän ohi melotaan. Tällä neitokaisella oli kuitenkin kiire johonkin tapaamiseen, koska veti yhtäkkiä peiton muniensa päälle ja painui pinnan alle. Oli oikeasti hupaisan näköistä kun peitteli munansa. Kunnon äiti peittelee lapsensa! 

Matkaa tuli mittariin 12,3 km, ei siis mikään järjettömän pitkä lenkki, mutta yksi ihanimmista reissuista aikoihin. Näin paljon luonnon ihmeitä yhdellä reissulla. Kun siihen vielä lisää luodoilla kukkineet keto-orvokit, koivujen vaaleanvihreät pitsikoristeet ja auringon joka valaisi kaiken loistavan kauniiksi niin voiko pieni ihminen enempää vaatia? 

Julistan kesän tulleeksi

Kuu kiurusta sanoo vanha sananlasku.

Kiurut ovat olleet ilonamme jo kauan, esimerkiksi pikkuneidin piti opiskella samainen loru koetta varten jo kuukausi sitten. Ja oppia mitä kyseiset linnut ovat äidinkielellään. Tyttö kysyi ihan varteenotettavan kysymyksen: miksi nämä pitää oppia kun en edes tiedä minkä näköisiä ne ovat? Edes på svenska. Niinpä. Äitinsä tytär ihan selvästi, onneksi on google keksitty ja lintukirjoja kirjahyllyssä. Emmeköhän me pärjää.

Eilen oli kuitenkin tiistaimelontojen avajaiset. Kesä tai ei. Kuten arvata saattaa, se tarkoitti etti töistä päästy ajoissa lähtemään. Mikä ihme noita kyitä vaivaa? Eivätkö ne voisi keksittyä peltomyyriin ja jättää ihmisten lemmikit vähemmälle huomiolle? Kaikesta huolimatta, ja kiitos reippaan Volvoni, oli ihan ajoissa Bredanilla. Ja kun herra vielä oli poiminut matkaan mukaan mitä kummallisimpia vaatteita ja melontatarvikkeet, unohtamatta sitä tärkeintä eli Canonia, niin Arielkin pääsi vesille. Tuipahan pölyt huuhdottua pois pinnalta!

Melontasää oli mahtava. Aurinko paistoi ja pienen pieni tuulenvire piti huolen siitä että kivetkin näkyivät. Ne tutut, tavallisesti pinnan alla vaanivat, olivat nyt hyvin näkyvissä. Se vaan valitettavasti tarkoitti sitä että ne tavallisesti kajakinpohjaa syvemmällä olevat olivat nyt siinä vedenpinnan alla piilossa. Mutta tuuli siis auttoi, joten yhteenkään emme osuneet. Aika ihmeellinen ensimmäinen reissu.

Vesi oli edelleen jäätävän kylmää, joten tavoitteena oli kiertää rantoja ja välttää väylänylityksiä. Lähdimme siis Breadnilta kohti Soukanniemeä. Emme olleet kovinkaan pitkälle ehtineet ennenkuin oli aivan selvää että nyt on kesä. Haarapääsky liisi päittemme yläpuolella ja tunnetustihan pääskysestä ei päivääkään. Tosin runo ei kerro minkälainen pääsky on kyseessä, ehkäpä kaikki kelpaavat? Minä en tosin erota noita tosistaan, luotin kavereiden lajimääritykseen.

Joutsenet olivat jo pesissään hautomassa, joten kevät on ainakin pitkällä. Samoin lokit makoilivat luodoilla, ihmetellen melojia. Moottoriveneitä ei juurikaan ollut vesillä, yhtä ekoterroristia lukuunotaamatta. Mitä järkeä on vetää kaasupohjassa noin 300 metrin matkaa ees-taas? Moottori huusi ja löyhkä oli järkyttävä. Melkeinpä toivoin että polttoaine olisi loppunut keskellä ulappaa.

Näkyipä matkan varrella toinenkin "terroristi" tosin en tiedä kumpi oli pahempi? Se joka hyökkäili vai sekö joka lähestyi toisen pesää. Valitettavasti kuva ei ole ihan tarkka, tuosta keinuvasta purkista kun ei ole ihan helppo kuvata nopeita tilannekuvia.

Hyökkäykseen

Kalalokki siis yritti häätää kyhmyjoutsenta kauemmaksi pesästään. Lokki kirkui ja hyökkäili, joutsen vaan veti päätänsä hieman alaspäin ettei toinen törmännyt ihan suoraan päin. Aika pippurinen tuo lokki oli ja kyhmyjoutsen päätti siirtyä hieman kauemmaksi rannasta. Tuskinpa sillä mitään mielenkiintoa olisi ollut tuota lokin pesää kohtaan, mutta ystävällistähän se oli jättää tuo huutava lintu rauhaan. Siinä sen taas näki, ei se koko aina ratkaise vaan se asenne!

Vaikka aurinko olikin lämmittänyt saimme kyllä huomata ettei yksi pääsky tee kesää. Kun aurinko laski selkämme taakse huomasi että ilmassa ei ollutkaan kahtakymmentä astetta. Ei nyt niin että tuli kylmä, mutta liikkeessä piti pysyä.

Liikkeellä olivat myös haahka vaimoineen. Se oli oikeastaan syy siihen että tahdoin kameran mukaani, vielä en ole haahkasta saanut kunnon kuvaa. Enkä saanut nytkään. Hieman haittaa kuvaamista nuo neopren hanskat jotka joutuu riisumaan ennen kuvaamista, hanskoja taas on pakko pitää ettei kädet jäädy kun kastuvat.







Noh, jospa ensi kerralla sitten onnistuisi kuvaaminenkin? Vielähän tuo herra muutaman viikon viihtyy rouvansa seurana.

Kun lähestyimme Bredania oli kipparin vielä tehtävä pikkuinen kunniakierros että saatiin mittariin se maaginen täysi 16 km. Ei hassumpi reissu ollakseen kauden ensimmäinen. Tästä se lähtee!