sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Det finns inget dåligt väder, bara dåliga kläder

Ett inlägg i månaden måste ju ske på mitt modersmål.

Vi for till Bredan i går morse, flickorna skulle ha träning. Den yngre bestämde med en gång att hon inte tänker paddla, trots att "Späckis" redan var buren till stranden. Den äldre hoppade i "Babe" och deltog i träningen.

Så vi packade ett tjurande barn i mittenhålet och styrde ut mot havet. Vi hann inte så många meter innan himlen öppnade sig. Damen var ju förstås inte ordentligt utrustad (tjurande barn har en tendens att lämna saker efter sig) så mamma uppoffrade sig och erbjöd damen sin huva. Lillingen såg faktiskt ganska rolig ut när hon gömde sig under transportkapellet och mammas huva.

Vädret var ändå så uselt att till och med fåglarna gömde sig: svanen låg mitt på havet och gömde sitt huvud under vingen. En liten stund undrade jag om djuret ens levde. Nog för att det skulle ha varit en ganska onormal dödsställning förstås...

Runt Käringholmarna, tillbaka och en liten tur runt Bredviken. Vid det skedet var jag dyblöt och relativt trött på min gnälliga dam. Alltså blev det endast en pyttetur på 4 kilometer, vädrets makter hade bestämt att tjuras de också. Det enda positiva med ösregnet var att man slapp torka kajaken, den blev sköljd av regnet på några minuter.

När vi väl var hemma igen sken solen från en molnfri himmel. Finns det något mer typiskt?

maanantai 24. toukokuuta 2010

Nimensä veroinen

Sunnuntaiaamuna (23.5.10)  herätyskello soi puoli yhdeksältä. Olin herännyt hieman aikaisemmin ja ehdin miettimään nousisinko katsomaan mitä kello on vai nukkuisinko vielä hetken. Nokia ratkaisi ongelmani kertomalla että oli aika nousta. Uskomatonta kyllä olin nukkunut kuin tukki koko yön. Vasen käsivarteni oli vähintäänkin mielenkiintoisen näköinen aamulla: ranteesta kyynärpäähän saakka muistutin lähinnä vastakeitettyä rapua. Sen siitä saa kun on koko päivän järvellä vasen puoli aurinkoa päin.

9.30 mennessä meillä oli melontavaatteet päällä, aamupala syötynä ja odotimme rannassa moottorivenekyytiä Linnasaareen. Kymmeneltä saimme kuunnella norppa-luentoa ja kuulimme mitä eroja on Laatokannorpassa ja Saimaanorpassa...värin ym erojen lisäksi: Laatokannorppa on epäsiistimpi ja liikkuu ryhmissä ja mekkaloi. Mistäköhän syystä tämä herätti hilpeyttä?

Luennon jälkeen saimme mahdollisuuden lähteä uudestaan opastetulle retkelle. Yllättävää kyllä vain 8 malojaa tarttui mahdollisuuteen, muut lähtivät omatoimisesti melomaan.

Lähdimme tuttuja maisemia kiertämään, tosin toiseen suuntaan kuin lauantaina, johtuen tuulen suunnasta. Norppa kun valitsee tuulettoman ja aurinkoisen paikan. Tahti oli hieman parempi kuin edellispäivänä mutta tunnelma selvästi apeampi. Aloimme kai tyytyä kohtaloomme tai sitten vaan olimme kaikki väsähtäneitä. Minä ainakin yritin nauttia maisemista ja siirtää norpat taka-alalle. Muutamat kerrat oppaamme sai rauhoittaa tahtiamme ja muistuttaa että norppa jää huomaamatta kun meloo liian nopeasti. Ei se juurikaan auttanut. Olimme jo oppineet: Saimaassa on pelkästään kiviä. Ja virallisen laskun mukaan 260 norppaa. "Suuri Saimaa mut´100 on hylkeitä vaan..." todennäköisyys että sellaisen näkee? Ei ainakaan kovin suuri.

Olimme taas siirtyneet turvallisesti "vastarannalle" ja tähyilimme aurinkopuolta, jospa se vihdoinkin näkyisi. Kuten olen todennut, olin jo hieman luopunut toivosta ja tähyilin vähän sinne ja tänne ja vielä tuonnekin. Jospa vaikka näkisin jonkun minulle tuntemattoman linnun. Siihen ei tosin tarvitse olla fasaania kummallisempi ilmestys, joten todennäköisyys olisi huomattavasti suurempi tällaiselle ilmestykselle. Ja kuinka ollakkan, silmäkulmasta näin miten majavan kokoinen ruskea elukka juoksi kiven päällä. Avasin suuni ja sanoin: katsokaa, tuossa on NORPPA! Jotenkin se vaan tuli suustani. Ja olihan se siinä. Uskomaton ilmestys, varjoisalla puolella, vajaa sata metriä kajaakeistamme. Lupaan että minäkin hiljennyin. Kun muut kysyivät missä pystyin pelkästään änkyttämään, onneksi kipparini oli hereillä ja pystyi muille osoittamaan tuon uskomattoman luontokappaleen. "Tuolla, kiven takana, pää näkyy".

Canon lauloi, minä en vaan osannut tähdätä, kädet tärisivät (ja kajakki keinui) ja tuijotin vain eteeni. Koska norppia ei saa tiputtaa oli pakko jatkaa matkaa. Lupaan etten tahtonut, olisin ilomielin jäänyt siihen katsomaan kunnes tipahtaa, mutta järki voitti. Siispä Ariel jatkoi matkaansa ja norppa jäi kivelleen.


Oli aika rantautua ja katsoa mitä Canon oli saanut aikaiseksi ilman apuani. Ja varmuuden vuoksi siirtää kortti turvaan vedenpitävään taskuun. Taisimme syödä eväitäkin, en oikein muista. Sen muistan että jouduimme ottaaan Arielin väärä kylki edellä rantaan, oli pakko nousta oikea jalka edellä pois. Ei väliä, olin nähnyt norpan. Lyhyehkön tauon jälkeen jatkoimme huomattavasti iloisemmin mielin takaisin Oravin suuntaan

Jossakin joku norppien suojeluspyhimys (kuka lie) päätti että olen melonut sen verran paljon että olen palkintoni ansainnut. Pari kilometriä taukopaikastamme saimme vielä hetken ihailla Saimaan suurinta ihmettä. Kajakin nokan eteen, muutamien kymmenien metrien päähän, nousi pyöreä pää pintaan. Kerrankin suostuin olemaan ihan paikallani ja vaan odottaa josko ihme tapahtuisi uudestaan.

Vaikka retki olikin kertakaikkisen täysosuma täytyy tunnustaa että viimeiset kilometrit olivat jo sillä rajalla jaksoinko meloa vaiko en. Tottumaton kun olen pidempiin reissuihin. Ja silti lupaan että se oli sen arvoista! En mistään hinnasta vaihtaisi tätä kokemusta vastaavaan moottoriveneessä tehtyyn reissuun. Kyllä siinä vaan enemmän on luonnon ehdoilla kun kajakki liikkuu lähes äänettömästi. Mitä nyt minä pidän mekkalaa.

Ariel oli vielä nostettava auton katolla ja sitten Rellun nokka kääntyi kohti Espoota. Olin aivan järkyttynyt siitä että täällä satoi! Oravissa paistoi aurinko. Taas kerran irroitin sormet kohmeessa remmejä ja nostimme Arielin telineeseen jääkylmän veden piiskatessa naamaani. Lisäksi tuollainen märkä kajakki on suhteellisen liukas laitos ja minun 160 cm eivät ole ihan riittävän paljon kun katolta pitäisi saada alas tuollainen ilman että pelti rytisee. Onneksi se taas kerran onnistuttiin tässäkin mahdottomassa tehtävässä ja Ariel jäi kaatosateeseen odottamaan seuraavaa reissuamme.

Ja pahoin pelkään että ensi vuonna olemme uudestaan Oravissa norppamelonnalla. Tosin silloin tuplasti suuremmalla miehityksellä.

Norppia bongaamaan

22.5.10

Herätyskello soi kuudelta, ei ihminen ihan täysjärkinen ole kun vapaaehtoisesti herää lauantaiaamuna siihen aikaan. Mutta tavoitteena oli olla Oravissa puoliltapäivin niin eipä ollut vaihtoehtoja. Ariel oli pakattu edellisenä iltana, samoin melontakamppeet ja eväät. Ei kun matkaan, kun kahvi oli tippunut pannuun.


Ihan sattumalta onnistuimme ajamaan reittiä joka vei lossin kautta meidät perille, hauska yllätys, eipä noita losseja nykyään ihan joka reitillä vastaan tule. Olimme Oravissa hyvissä ajoin joten ehdimme katsomaan hostellihuoneemme. Positiivinen yllätys. Olin varautunut huoneeseen jossa sänky ja keittolevy. Sen sijaan huone oli siististi sisustettu, pyyhkeet odottivat käyttäjäänsä (jeps, ihan kaksin kappalein) ja suihku/wc oli moderni ja siisti. Ja mikä ihaninta, kuivauskaappi odottaisi märkiä vaatteitamme kun tulisimme vesiltä. Voiko sitä meloja muuta vaatia? Kun keittonurkkauksessa oli sähköliesi, kahvin- ja vedenkeitin sekä astiat joka tarpeeseen niin päätin hoitaa aamiaisemme itse. Kävin siis aamiaisostoksissa paikallisessa Tarmossa, kyllä oli mielenkiintoista tutustua todella pienen kaupan valikoimaan. Kaikki tarpeellinen toki löytyi, mutta hieman oli orpo oli kun ei löytynytkään juuri sitä aamiaisleikkelettä jota normaalisti popsimme. Juhla Mokka sentään komeili kahvihyllyssä, joten hyvin jäimme henkiin. Laktoositon maitojuoma sen sijaan ei kuulunut valikoimiin, siispä armas puolisonikin joutui juomaan reissukahvimme mustana. Kajakki ja laktoosi ei ole nimittäin hyvä yhdistelmä.

Puoliltapäivin melojat valuivat rantaan, mekin nostimme Arielin katolta ja pakkasimme tavarat kajakkiin, sitten jäimme odottamaan oppaittemme ohjeistusta. Retkelle oli lähdössä ihan ensimmäistä kertaa elämässään melovia joten hieman pitkästytti kuunnella miten jalkatuet asetetaan paikoilleen, mutta pääsimme sentään matkaan, tosin reilu ½ tuntia myöhässä aikatulusta.

Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, joten tekninen pitkähihainenkin tuntui hieman liialta jo kun olimme meloneet ensimmäisen 500 metriä. Onneksi hihat sai vedettyä kyynärpäitten alapuolelle, tosin illalla huomasin ettei sekään ollut ihan fiksua: minulla on vasemmassa kädessäni punainen (lue palanut) alue ranteesta (melontahanskani yläpuolelta) kyynärpään alapuolelle (mihin se hiha tuli käärittyä). Meloimme todella leppoisaa vauhtia, norppien bongaaminen kun on aikamoinen taitolaji näköjään. Oppaamme mukaan ne lojuvat lempikivellään lähes liikkumatta ja jos etenee hiemankin vauhdikkaammin niitä ei näe. Lisäksi kyseiset otukset kuulemma ”tippuvat” (tätä termiä asiantuntijat käyttivät) todella helposti. Sen takia piti meloa mahdollisimman kaukana oletetusta bongauskohdasta koska eläimiä ei saanut tiputtaa. Vaikutti hieman entisajan Linnanmäen merenneidoilta. Nekin tuppasivat tippumaan veteen.

Tähän aikaan vuodesta norpat eivät juurikaan syö vaan makoilevat vaan kivillään ja sulattelevat rasvoja. Tehokasta laihduttamista siis. Taidan ryhtyä norpaksi. Tosin lempikiviä on useampia. Riippuu tuulesta/auringosta ja veden pinnan korkeudesta mille kivelle kipuavat. Ovat kuitenkin aika paikkauskollisia joten yleensä bongaa suurin piirtein samasta paikasta. Kahtena edellisenä päivänä oppaamme oli nähnyt yhteensä viisi norppaa, joten aika hyvin tiesi missä oleskelevat.

Ensimmäinen kunnon bongaus oli kuitenkin kalasääsken (Pandion haliaetus) pesä. Lintukin oli pesässään ja aika upea näky oli kun lähti liitämään. Eipä tällaista ihmettä ole aikaisemmin nähty, mutta norppiahan me olimme tulleet bongaamaan. Joten kun oppaamme kertoi että kauluskurki (mikä lie) laulaa olin jo valmis kirkumaan: norppia eikä lintuja kiitos! Valitettavasti Metsähallituksen veneetkin pörräsivät alueella ja oppaamme mukaan tiputtivat norppia minkä ehtivät. Siispä päätimme muutaman tunnin melomisen jälkeen jalkautua Selkäuskin saareen. Kahvitauko oli toki paikallaan, mutta aloin jo vaipua epätoivoon. Ei yhtään norppaa! Varsinkin kun toisessa ryhmässä muutamat olivat nähneet uivan norpan. Harmitti. Minullekin olisi kelvannut edes se uiva, mutta olihan meillä vielä aikaa melomiselle. Olin pakannut meille kahvin lisäksi ”pappan kastikkeella” (työkaverit tietävät mistä puhun) maustettuja broilerisämpylöitä ja pastasalaattia. Emme edes koskeneet salaattiin, hinku takaisin vesille oli suuri.

Bongasimme telkkiä, koskeloita ja mitä lie lintuja, mutta norpat loistivat poissaolollaan. Oppaamme vei meidät vielä todella kapean salmen läpi, majava oli melkein saanut kaadettua lepän. Maisemat olivat päätä huimaavia ja oikeasti melontaretki oli aivan ihana, mutta silti olin pettynyt kun pääsimme Linnasaareen. Emme onnistuneet. Kuulemma Linnansaaren rannassa uiskentelee loppukesästä lähes kesy norppa, se tulee ihan laituriin kiinni, mutta ketä se lohduttaa?

Linnansaaressa oli ”pikkuinen torppa”. Sinne teimme pienen iltakävelyn. Ja katselimme sitä lepokiveä, mutta eipä se iäkäs vaan siihen noussut. Ei tiedä laulukaan mitään. Sen sijaan opimme että Polycarpus Johansson oli ollut topan ensimmäinen asukas. Kaskeamalla oli maata viljelty ja kotieläimiäkin oli saaressa ollut. Metsähallitus omistaa nykyään tämänkin saaren, mutta pienimuotoista kaskeamista harrastetaan vielä tänäkin päivänä, tunsimme savun hajun järvelle. Ja kuulemma kesäksi saarelle tuodaan lampaita.

Sillä aikaa kun naiset saunoivat (ja me olimme kävelyllä) olivat oppaamme loihtineet meille päivällisen: savustettua muikkua (norppien lempiruokaa), perunoita, salaattia ja luomuleipää. Lautasen sijaan saimme päreen ja kyllä maistuivat muikut vaikka en yleensä niistä pidä.

Ruoan jälkeen herra kävi vielä saunassa ennen kuin hyppäsimme moottoriveneeseen ja pyrähdimme takaisin Oraviin nukkumaan. Suurin osa melojista jäivät saareen telttailemaan. Varmaan ihan tunnelmallista, mutta ilta oli aika kylmä ja saaressa käärmeitä sen verran etten minä olisi halunnut maassa maata.

Ihana päivä kaiken kaikkiaan, vaikka se norppa jäi näkemättä. Melottua tuli reilu 20 kilometriä aivan upeassa säässä ja upeissa maisemissa….mutta kuitenkin. Norppamelonnallehan me tulimme.

perjantai 21. toukokuuta 2010

Toiveuusintaa

Vielä oli hellepäivä tänäänkin, joten töistä oli kiire kotiin. Mietin itsekseni olisinko ollut valmis jäämään ylitöihin, kiitän kaikkia suojelupyhimyksiä siitä ettei tänään tullut sitä tapaturma-puhelua juuri ennenkuin sain takaoven suljettua perässäni. Artemis taisi olla ylitöissä, ainakin mikäli uskomme muinaisia kreikkalaisia ja heitähän kuuluu uskoa.

Soitin matkanvarrelta kotiin, olin ajatellut että lähtisimme kaksistaan matkaan, mutta saimme seuraa. Siispä lähdimme koko poppoo vesille, kolmen kajakin voimin. Sää todellakin suosi, t-paita ja shortsit olivat ihan tarpeeksi, Persefone tarjosi kevättä kauneimmillaan, Okeanos oli piilottanut kivet vedenpinnan alle, Helios huolehti auringosta ja Aiolos oli pistänyt tuulet aisoihin. Siispä lähdimme laulellen merelle, valssin tahtiin kun on hauskaa meloa. Taisi Poseidonkin hymyillä meille, sen verran paljon nautimme kaikki tästä illasta. Yllättävää kyllä saimme olla lähes yksin vesillä, pari melojaa näimme, purjeveneen ja näitä fossiilista litkua käyttäviä.

Nuorin melojista päätti reittimme, joten kiersimme Moisön uudestaan, aaltoja ei tällä kertaa ollut kuin silloin kun joku vauhtihirmu poltti bensaa hurahtaessaan ohitsemme. Tytöt nauttivat näistä pehmeistä aalloista, Arielissa ne tuskin tuntuivat.

Jotta saisimme edes hieman vaihtelua edelliseen kiertomatkaan meloimme "sillan alta" seurakaverin rantaan. Pakkohan tyttöjen oli sitten heittää talviturkkinsakin, pulahtivat mereen hetkeksi uimaan. Ja minä sain hetken olla kipparina Arielissa, kapteeni kun nousi maihin. Käänsin Arielin ihan itse, totesin että ellen onnistu tulkoot lapset palastamaan mamman merihädästä. Osasin jopa "peruttaa", tosin peruutin suoraan kallioon, edessä istuessa oli ihan mahdotonta arvioida kajakkimme pituus, peräsinhän siinä osui. Yllättävää kyllä ei tullut yhtään kommenttia naisista ratissa, johtuikohan siitä ettei ollut rattia? Ja sitä peräsintäkin hallitaan takaosasta, olin siis ihan melani armoilla. Päivän reissuun meni lähes 3 tuntia, tosin aika osa siitä uimiseen.

Auringon laskiessa mereen meloimme takaisin Bredanille, on siinä vaan jotakin erityistä kun saa ihailla auringonlaskua.

Nyt Fantasos tuokoon kaikille kauniita unia, huomenna ehkä ehtisi ihan pienelle merimatkalle?

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Tiikereitä vesillä

Harrastukset alkavat kyllä täyttää aikataulumme aika tehokkaasti: samaisella lapsella tänään uintitreenit aamusta, kotiin heittämään ratsastusvaatteet päälle, iskä vei tallille että äiti sai ruoat tehtyä ennen perheen yhteistä hetkeä: melontaa.

Onneksi tuli ostettua aurinkorasvaa ajoissa, sen verran pilvettömältä taivaalta tuo outo valoilmiö on taas tänään näyttäytynyt. Ja vesipullotkin löytyivät helposti, joten aika vaivattomasti pääsimme vesille. Tarkoitus oli tehdä kaksistaan retki, mutta koska lasten kanssa olisi jäänyt vain yksi aikuinen teimme yhteisretken.

Huono ajatus. Tämä tiikerimamma kun ahdistuu heti jos aallokko hiemankin keikuttaa vauvaani. "Vauva" tosin pärjäsi vallan mainiosti mutta se eka "minua pelottaa" sai minut raivon valtaan ja ahdistumaan. Ja kuka istuukaan pari metriä takanani ja on syypää jokaiseen asiaan joka ei mene tahtoni mukaan? Joten kippari sai kuulla kunniansa kun toi minun pikkuiseni aallokkoon. Olisipa pikkuiseni ollut edes kunnon retkikajakissa mutta mitä vielä, kilpavehkeellänsä tietenkin liikenteessä. Onneksi pääsimme ilman haavereita takaisin saarten suojaan ja lapset jatkoivat onnellisina "hiusten" metsästystä. Hiukset ovat kai merenneitojen päästä? Rakkolevä (Fucus vesiculosus) kerätään keoksi kajakin etuosaan ja auta armias jos se luiskahtaa siitä takaisin mereen. Vauvani on yhtäkkiä vähintään yhtä paha tiikeri kuin äitinsä.

5,2 kilometriä pelkästään tänään, mutta hermorakenteeni ei olisi kestänyt mertiäkään lisää allokossa. Joten ihan tyytyväinen tähänkin. Tuleehan sitä sitten ensi viikonloppuna mittariin huomattavasti enemmän.

Ja olihan eräällä kiire kotiinkin: tänään oli F1 viikonloppu. Oletteko muuten huomanneet että F1sen kuski istuu suurinpiirtein kajaakkiaukossa. Ok, onahn se heillä vähän syvempi, mutta eipä he varmaankaan pysty mitään ihailemaan matkansa varrella, eivätkä kyllä juurikaan edisty matkallaan.

lauantai 15. toukokuuta 2010

Tuulta päin

Aamun ihana auringonpaiste ja 27 astetta mittarissa pakoitti meidät Bredaille. Yllätykseksemme tuuli oli melkoinen "etelässä" joten alkuperäinen suunnitelmamme muuttui, vanhempaa kun tuo pienikin aallokko hieman hirvitti. Neiti kuitenkin istahti rohkeasti kilpuriinsa kun nuorempi "istutettiin" keskireikään. Hän tosin tykkää istua siinä rummuttamassa tahtia aukkopeitettä rumpuna käyttäen. Olo on kuin orjakalerissa kun rumpu tarjoaa tahtia.

Päätimme yrittää pysyä mahdollisuuksien mukaan saarien suojassa, joten Pentalan sijaan kiersimme Moisön. Ensin kisakavereiden kodin ohi, ei näkynyt kavereita rannassa vaikka kuinka tähyilimme, siitä opettajan kodin ohi, eipä ollut hänkään rannassa. Kaipa tuo tuuli hieman häiritsi auringonottoa? Melojia ei sen sijaan häirinnyt ollenkaan, aika monta reipasta retkeilijää näimme. Ja ensimmäisen silkkuikkupesänkin näin. En ole tajunnut miten hurjan paljon ihanaa voikaan nähdä kun vaan viitsi katsoa! Tuuli huolehti siitä ettei tullut kuuma vaikka aurinko porotti nenän punaiseksi.

Kun olimme päässeet melkein takaisin tuuli tarttui vanhemman neidin melaan, hetken jo luulin että meillä on uimari seurassamme mutta hienosti tyttö hallitsi kajakkinsa. Valitettavasti vaan aukkopeite oli vuotanut joten märkä lapsi nousi kajakista joka tapauksessa. Tosin kyllä kesä kuivaa minkä se kastaa, tuuli ja aurinko yhdistelmä kuivatti lapseni alta aikayksikön, vaihtovaatteet saivat jäädä kassiin. Neiti kun ei suostunut housujaan vaihtamaan pihalla vaan piti päästä naisten pukuhuoneeseen. Se taas oli lukossa ja avain isällä. Ennenkuin avain saatiin kajaakista kaivettua oli neiti jo kuiva.

6,8 kilometriä oli kuulema päivän matka. Hyvä niin. Tosin olisin mieluusti melonut hieman pidempään mutta kun neitiä hieman hirvitti niin teimme tällaisen retken tänään.

torstai 13. toukokuuta 2010

Ei vettä, rantaa rakkaampaa

Aurinko on tänään muistuttanut että kevät on jo pitkällä ja jäät sulaneet aikoja sitten. Tällaisena päivänä ei auta muu kuin töistä livistäminen että ehtii melomaan. Vaikka olinkin hyvissä ajoin kotona oli kello taas lähemmäs iltaseitsemää ennenkuin olimme vesillä, oli pakko odottaa että tyttöjenkin valmentaja ehti paikalle, niin että pystyimme jättämään lapset. Sillä aikaa kun tytöt harjoittelivat lähtöjä ja nopeutta, me päätimme lähteä matkaan hieman rauhallisemmin. Tai siis minä päätin, edelleenkin istun tahdinmäärääjän paikalla.

Ilta-aurinko lämmitti suloisesti ja ei tarvinnut meloa kuin Bredvikenin toiselle puolelle jossa ensimmäinen kameratauko: toinenkin joutsenpesä. Tosin en uskaltanut kovin lähelle mennä tälläkertaa, herra Joutsen oli suhteellisen lähellä pesäpaikkaa enkä todellakaan tuntenut tarvetta keskustella herran kanssa onko minulla oikeutta olla hänen vesillään. Siispä siirryimme aika nopeasti pesälle numero yksi. Viimekertainen häiritseminen ei ollut häirinnyt tätä rouvaa, pesän hautominen oli hyvällä mallilla kun meloimme ohi.

Jatkoimme matkaa avomerelle missä tuuli sitten tuntuikin paremmin. Aallokossa tuli suorastaan lämmin, vaikka aallot pääsivät kastelemaan housuni aika tehokkaasti, olin nimittäin päättänyt että pärjään ilman aukkopeittoa. Kameran takia luonnollisesti, se kun on niin hankala aukkopeitteen kanssa. Ei ehkä ihan se järkevin ratkaisu kumminkaan, kuivat housut ovat huomattavasti mukavammat kuin märät.

Kiersimme Svinön, meloen mm ohi Matasaaren ilta-auringossa. Ihan tuli nostalginen olo, onhan siitä jo lähes 25 vuotta, siis siitä maagisesta kesästä kun tapasin Macken samaisessa saaressa. Silloin oli herran vuoro olla läpimärkä kun kaatosateessa juoksi kioskille hakemaan Marsia minulle. Joten läpimärät housut, ilta-aurinko ja Matasaari, kyllä siinä jo jäätikkökin sulaisi, puhumattakaan minusta. Valitettavasti tuo lämpimien tunteiden kohde istui aika monta metriä minusta joten eipä siinä voinut kuin lähettä lämpimiä ajatuksia kajakin takaloosiin.

Kun vesi on tällä hetkellä näin matalalalla oli mahdottoman hyvä hetki harrastaa kivibongastua lintubongauksen sivussa. Käringhomenin kohdalla oli tosin jo hieman hankalaa. Ariel kyllä kannatti meitä ja liukui kauniisti, mutta vettä oli niin vähän että melat kaivoivat pohjamutaa. Melo siinä sitten. Kyllähän me läpi päästiin, mutta ei se nyt ihan hauskaa ollut.

Kun vettä taas alkoi olla sen verran ettei merenpohja tunkenut kajakkiin kanssamme jatkoin lintubongausta. Onneksi tuo elävä wikipedia oli mukanani, muuten en olisi tiennyt että olen nähnyt meriharakoita (Haematopus ostralegus). Silkkiuikun (Podiceps cristatus) sentään jo tunnistan, eihän siihenkään mennyt kuin noin 50 kertausta: mikä tuo on? Silkkiuikku. Merimetson (Phalacrocorax carbo) tosin opin paljon nopeammin: hyi hemmetti, tuossa noita taas on. Pakkohan se oli katsoa mikä ihme saa mieheni sanomaan hyi hemmetti kun luonto on kauneimillaan! Pitihän sellainen hyi hemmetti tänäänkin osua kohdalle.Täytyy tunnustaa että eivät nuo minua häiritse, minun silmääni vielä harvinainen otus, mutta ymmärtääkseni kyllä tekee aikamoista tuhoa. Joten kuuluu kai sitten sarjaan: kaunis muttei toivottu näky. Hieman kuten kyykin (Vipera berus). Sellaista en nyt onneksi ole tänään nähnyt, vappuna kohtaamani typpi riittää vallan mainiosta näköhavainnoksi.

Vaikka reissu olikin ihan rentouttava ja mukava niin olin kyllä iloinen kun Bredan taas näkyi, hartiat ovat niin jumissa tietsikalla istumisen jälkeen että tämäkin 7,2 kilometriä oli ihan riittävästi tälle illalle. Huomiseksi on luvattu kaunista ilmaa, joten pitää mennä vetämään pikkuinen lenkki että jaksan sitten Norppasafarilla :)

Täydellisen illan päätteeksi ehdin kotiin kuuntelemaan Maamme-laulun, ihanaa Leijonat, ihanaa! Tahmean alun jälkeen alkaa näköjään Leijonatkin heräillä kevätauringon paistaessa!

lauantai 8. toukokuuta 2010

Uskottomuutta ja sen seurausta

Melontakausi oli vaan ihan pakko avata viime viikon sunnuntaina, pienen pieni ongelma tosin oli olemassa: Ariel oli vielä talvilevolla Sipoossa eikä oikein millään ehditty hakemaan keltaista ihmettämme kotiin. Siispä lainasimme Canoan vastaavaa punaista ihmettä, onhan se väriltään "oikea", jos siis olisi auto. Tosin ensimmäinen (ja rakkain) autoni oli keltainen, joten mikä onkaan sopivampaa että ensimmäinen ikioma kajakki on keltainen?

Mutta takaisin uskottamuuteen: lainasimme siis numero 25:ttä ja lähdimme vuoden ensimmäiselle keikalle. Joulupukin tuomat uudet kelluntaliivit koekäytössä ja kamera vesitiiviissä pussissaan. Mitä sitä tekisikään ilman joulupukkia?

Hetki meni kyllä sekoiluun Bredanilla, piti löytää melat, metsästää aukkopeitteitä, kantaa kajakit vesille ja miettiä miten tytöt lähtisivät matkaan: yhdessä, erikseen vaiko aikuisen parina. Pääsimme kuitenkin loppuviimeksi matkaan, vanhempi neideistä nimikkokajakissaan, nuorempi valmentajansa kanssa retkikajakissa. Macke oli luonnollisesti kipparin paikalla meidän kajakissa, mies ohjaa ja vaimo määrää tahdin, niinhän se menee?

Sää ei ehkä ollut ihan sieltä parhaimmasta päästä, tuuli oli avomerellä aika voimakas ja aallot sen mukaiset, siispä pysyimme piilossa saarien "takana", teimme ihan pienen pyrähdyksen Svartholmenin ympäri, muutamat kymmenet metrit vastatuuleen, muuten pelkästään suojaisaa menoa. Ja aurinko lämmitti ihanasti. Vesi tosin oli jäätävän kylmää, olihan minun ihan pakko hieman kastella sormiani. Mukavampaa olisi ollut työntää sormensa pakastimeen, olisivatpahan ainakin pysyneet kuivina.

Päätimme bongailla lintuja, koska näin vuoden ensimmäisellä retkellä oli kiva keksiä tekosyy pysähtelyyn. Meillä oli matkassa mukana biologi joten aina sai apua jos ei tunnistanut otusta. Mutta tunnistin minä yhden: joutsenen pesässään! Uskomaton kokemus nähdä miten huomaamattomaksi iso lintu saa itsensä kun tuntee itsensä uhatuksi. Ja kuinka kaunis tuo onkaan kun näyttäytyy koko komeudessaan! Siinä ei voi kuin nöyränä ihmetellä luonnon kauneutta.

Sunnuntaipäivän retki teki vaivaiset 6,1 kilometriä, mutta lihakseni lauloivat virsiä pyhäpäivän kunniaksi kun pääsimme takaisin rantaan. Enkä edes melonut mitenkään tehokkaasti, kipparimme teki suurimman osan työstä, minä kun yritin saada kuvia otettua. Olisi ehkä kannattanut tutustua vesitiiviin pussin käyttöohjeisiin ennen kuvaamista? Olisi ehkä tullut julkaisukelpoista kuvaa otettua.

Vaikka tuo lainassa ollut olikin ihan kiva niin tietysti tuli Arielia ikävä. Jalkatuet ovat oikeilla paikoillaan asettelematta ja oma on kuitenkin aina oma. Eikun telineet Rellun katolle ja suunnaksi Kitö, pitihän kaunotar saada kotiin. Olisimmepa tienneet miten matalalla vesi on, nyt olisi ollut mitä ihanteellisin tilanne tehdä rannasta Arielystävällinen. Vesi oli paennut metritolkulla ja viime kesäisellä "kääntöpaikallamme" pystyi kävelemään lyhytvartisissa saappaissa. Valitettavasti vaan aurinko oli jo laskemassa joten kivet saivat jäädä paikoilleen. Ariel siirrettiin venevajasta parkkipaikalle, samalla kun rukoilin ettei joku kaahari ilmestyisi mutkan takaa, lähes 6½ metrinen kajakki ei nimittäin ihan hetkessä siirry pois tieltä, varsinkaan kun toinen kantajista on polvivammainen. Onnistuimme kuin onnistuimmekin saamaan 38 kiloisen ihmeemme turvallisesti katolle ja kiinnityskin meni vanhasta tottumuksesta nopeasti kaatosateesta huolimatta (tai siitä johtuen) .

Bredanille saapuessamme oli jo pimeää ja läpimärän Arielin nostaminen telineellensä pilkkopimeässä sormet kohmeessa sai minut hetken ihmettelemään olenko sittenkään täysjärkinen. Onneksi autossa oli lämmin ja aukkopeitteetkin ovat jo kuivuneet autotallin lämmössä.

Ehtisimmeköhän huomenna melomaan?