Taas pari reissua tehty

Nuorten mestaruuskisat lähestyvät!

Siispä lähdimme lauantaina kipparin kanssa kiertämään lähivesiä, sillä aikaa kun uimarimme harjoitteli. Jääprinsessamme ei juurikaan melonnasta piittaa. Lähdimme kiertämään Pyöräsaaren, jatkoimme Stora Bockholmin ohi kohti Isoa Vasikkasaarta, siitä Pitkäsaaren ohi ja Pirisaaren kautta kotirantaan. Matkaa mittariin tuli 13,9 km

Mutta nautitaan nyt enemmän tästä päivästä! Kuka vanhoja muistelee ja niin poispäin...

Tiistaimelojia oli kolmattakymmentä, tarkoitus oli lähteä ihailemaan Saoukan maisemia. Tuulta oli ennustettu 7 m/s, joten hieman suojaisempia reittiä suosittiin. Pari kajakkia oli kuitenkin irtautumasta porukasta ja lähdössä katselemaan Medvastötä ja Kipparihan innostui välittömästi. Siispä suuntasimme Maretin kautta kohti Pentalaa. Suureksi hämmästyksekseni ei tuulta ollut juuri nimeksikään. Puhumattakaan aalloista. Mikä siinä oli meloessa ilta-auringon lämmittäesä ihanasti.

Herrojen suunnitellessa reittiä minä katselin optimistien kaatumisharjoituksia. Aika näpäärästi sellaisen purjeveneen kääntää pystyyn kun tietää mitä tekee. Herrat päättivät, pienen neuvottelun jälkeen, että melomme Stora- ja Lilla Herrön välistä kohti Medvastötä. Kuulema Herrön toisella puolella tuulisi ja aallokkoa oli odotettavissa. Mitä vielä. Peilityyni, no ainakin lähes, meri levittäytyi eteemme.

Medvastön kohdalla pääsin ihailemaan kaisilikkoa taas todenteolla. Uskomattoman kaunista kun violettiin vivahtavat tupsut kuiskailevat tuulessa vihreän maton yläpuolella. Syksy tosin tekee tuloaan, kaislikko on selvästi vaihtamassa väriään keltaiseksi. Ja ilmassa on jo hieman syksyn tuoksua.

Pidimme muutaman minuutin pituisen jaloittelutauon Kajakuksen laitureilla, ennen kuin jatkoimme matkaa kohti Morsfjärdeniä. Siinä jouduimme sitten pieneen vastatuuleen, joka lähinnä hieman vilvoitti. Ihan mukavaa, aurinko oikeasti lämmitti, joten alkoi jo olla hieman kuumakin.

Jatkoimme matkaa Lilla ja Stora Pentalan välistä. Moisössä oli pari metsäkaurista syömässä ihan rannassa ja hetkeksi tuli taas kameraa ikävä. Miten kauniita nuo kullanruskeat eläimet voivatkaan olla. Selvästi kyseessä oli pariskunta, herra ei välittänyt meistä pätkääkään vaan katseli meitä rauhallisesti, sarvet pystyssä, kun märehti. Rouva oli hieman kauempana, puiden suojassa. Teki mieli katsoa suostuisiko herra seistä rannassa kun tulen rapsuttamaan korvan takaa...

Bredanille palasimme 3 minuttia ennen auringonlaskua. Matkamittarissa 18,5 km. Mikä ilta!

Ikävä

Sillä se tauti lähtee millä on tullutkin!

Ainakin kippari uskoo vakaasti tähän, eikä pienet protestini eilisestä säätä tai olkapäästäni juurikaan vaikuttaneet herran mielipiteeseen. Sade ei kuulema sulata minua ja ei se tuulikaan paha ole. Siispä suuntasimme Bredanille, olihan tiistai!

Sen verran ikävän näköistä kuitenkin oli että jätin kamerani kotiin. Saattoihan sen arvata miten siinä käy!

Lähdimme melomaan 17 kajakin voimin kohti Munkholmarneita. Aallokkoa oli sen verran että hiukset kastuivat välillä. Onneksi tuuli kuivatti äkkiä sen minkä aallot kastoivat, paitsi paitani joka oli hyvin kelluntaliivien alla piilossa. Kun pääsimme Munkholmrneille olikin sitten periaatteessa kameraa ikävä: harmaahaikara istui rannalla ja silkkiuikut poikasineen kiertelivät Arielin ympärillä. Luonnollisesti! Ei kameraa mailla halmeilla. Paitsi Nokia, mutta se kai on puhelin?

Reittisuunnitelma meni aallokon takia uuskisi jo tässä vaiheessa, joten jatkoimme Suinon salmeen. Pääsin henkisesti jakamaan "vuoden veneilijä" arvonimen eräälle idiootille. Jos salmessa on nopeusrajoitus ja aaltojenteko kielto, onko ihan välttämätöntä kaahata täysillä sinne jos näkee parisenkymmentä kajakkia? Kivaa siinä yrittää olla työntämättä kaveria kohti sillan seinää, samalla kun yrittää pitää omansa pystyssä. Mahtoi kuski olla ylpeä itsestään? Tosin kukaan meistä ei käynyt uimassa, joten hukkaan meni sekin yritys!

Meloimme Varlaxvikenin kautta (sillan ali luonnollisesti) ja ihailin taas harmaahaikaraa joka lähti lentoon Arielin vierestä. Juu, ei yhtään harmittanut, ei ollenkaan...

Jatkoimme rantoja pitkin kohti Skataholmsörarneita. Kuulema ei ollut tarpeeksi vielä nähty aaltoja, joten lähdimme kiertämään Bodötä. Minulle kuitenkin riitti puolivälissä, joten livistimme Bodöklobbenin suojaan, pakoon aaltoja.

Meloin kiltisti vielä hetken, mutta kun lähestyimme Bredania ja aallot loppuivat ilmoitin kipparille että olkapääni teki lakon.

Kipparille tuli kilometrejä 12, minulle hieman hähemmän, mutta Arielin kilometrejähän tässä lasketaan.

Kirkkonummen puolella

Säät eivät suosi sairaslomalaista!

Kippari taitaa kohta hermostua kun hyvät melontasäät menevät ihan hukkaan. Minä kun vaan poden olkapäätäni. Eilen sitten päätin uskaltautua kokeilemaan josko olkapää kestäisi. Kippari taisi aavistaa kuinka siinä käy, hän suunnitteli hyvin rauhallisia jokiretkiä.

Nostimme Arielin katolle ja suuntasimme kohti Kallvikeniä. Ariel alas katolta ja veteen. Tuo on muuten ihan kiva ranta lähteä liikkeelle. Huoltoajona saa auton ihan rantaan, tosin maastamme löytyy näköjään kuljettajia jotka eivät tiedä huoltoajon ja parkkeeramisen eroa, ja ranta on kivetön hiekkaranta. Loistavaa!

Saimme toisen olkapääpotilaan keskireikään mukaan ja niinpä suuntasimme kohti Kirkkonummea ihan kolmen melan voimin. Eipä siihen montaa vetoa tarvittu että olimme päässeet naapurikylään. Meloimme kohti Sundsbergiä ja lähdimme melomaan Sundetia ylös kohti Göletiä. Juuri ennen Kehä III tuli kuitenkin sellainen kaislikko vastaan että se retki päättyi siihen. 

Kaislikon reunassa oli loistava kajakkilaituri, joten pidimme pienen evästauon ennen kuin jatkoimme takaisin Espooseen. 

Koska tuo lyhyt matka nyt ei oikein tyydyttänyt herran menotarpeita, eikä olkapääni vielä tuossa vaiheessa laulanut virsiä, jatkoimme kohti Mankinjokea. Joen suulla oli aika lailla samanlaista maisemaa jota olimme äskenkin ihmetelleet. 

Aika nopeasti maisemat kuitenkin muuttuivat huomattavasti kauniimmiksi ja vesi valitettavasti kovin paljon sameammaksi. Siinä olikin sitten pieni pelko etten näkisi mahdollisia uppotukkeja ajoissa, mutta hyvin Ariel liukui pitkin jokea, eikä esteitä tullut yllätyksenä vastaan.

Kovin hyvinhoidetulta nuo rannat eivät näyttäneet. Joessakin oli runsaasti kaatuneita puita ja risuja, jonkinverran keskiväylää oli kuitenkin selvästi pidetty puhtaana. Luultavasti joella ajelevat moottoriveneiden kipparit eivät myöskään arvosta uppotukkeja. 

Satumaisemaahan tämäkin oli, en olisi uskonut että näin läheltä kotia voisi löytyä tällaisiakin keitaita. Ja kun moottoriliikennekin oli sen verran kaukana ettei se häirinnyt niin aloin oikeasti odotella vaikka ja mitä eläimiä. Yhden vesilinnun onnistuimme bongaamaan, useampaan otteeseen, mutta se ei todellakaan halunut päästä kuvaan. 

Uimarimme oli hieman huolissaan millä nämä joen yli kurkottelevat puut oikein pysyvät pystyssä. Toki tiedän että koivujen juuret ovat aika laajalle levittäytyneet, mutta kyllä nämä "suoritukset" kieltämättä välillä ovat aika uskomattomia. Hyvin tosi tämäkin runko tuntui tasapainottelevan. Ja oksasto teki uskomattoman valoshown veden pinnalle. 

Oikeastaan oli aika mukavaa että vesi oli sameaa, en tiedä olisiko maisemat muuttuneet kauniimmiksi jos olisin saanut ihmetellä ihmisten välinpitämättömyyttä. Aikamoisia "kaatopaikkoja" oli nähtävissä paikoitellen rannoilla, voin vaan kuvitella miltä joen pohja näyttää. Saavat kalat todellakin urheilla kunnon esteradoilla. Aidossa olympiahengessä kai sitten. 

Sen verran rauhallista ja satumaista tuo maisema oli että melkein yllätyin kun kuulin junan lähestyvän. Onhan se hyvä että välillä näkee jotakin kotoista, muutenhan sitä voisi unohtua haaveilemaan tuonne joelle. Uimarimme tosin oli hieman pettynyt että ehdin kuvaamaan VRn paikallisjunaa, hän olisi niin halunut kerskua sillä että "on jäänyt junan alle". Harmi ettei kohdalle osunut Pendolinoa...sen alta olisimme varmaan ehtineet kotimatkallakin...

Seuraavan sillan yli ei sitten junat menneet, minkäköhänlainen alkuperäinen silta on ollut? Nuo kiviseinät joen sivuilla sai siltasuunnittelijan minussa nostamaan päätään. Tämä verkkoviritys ei ole oikein minusta tuohon kohtaan sopiva rakennelma, mutta ehkäpä se on toimiva?

Jatkoimme matkaamme kohti Kauklahdenväylää. Vaikka paikoitellen olikin aika paljon puurojua vedessä oli joki yllättänyt melontakelpoisuudellaan. Tämä eteen tullut "puuroina" kuitenkin katkaisi minun ja keskireiän melontahalut. Kippari käski pistää päät alas, mutta me menimme lakkoon. Jääprinsessakin oli palaamassa kotiin harjoituksista, joten käänsimme Arielin ympäri ja lähdimme melomaan kotiinpäin.

Kehrääjäkoit ovat muuten aika aktiivisiä tuolla alueella! Monet puut olivat paksuun harsoon paketoituina. Sen verran tahmeaa ja ällöttävää tuo verkko on, että epäilen että toukat ovat aika hyvin suojassa tuon vaippansa alla. Minä en ainakaan halua tuohon koskea, tuskinpa linnutkaan, vai mitkä eläimet noita toukkia söisi. 

Uimarimme oli sitä mieltä että jokiretken voisi tehdä hämärässä ja kutsua sitä kammokujaksi. Rekvisiitta olisi jo valmiina rannoilla.

Palasimme takaisin lähtörannalle pienoisessa allokossa ja olkapääni kertoi mitä mieltä oli minusta. 11,8 kilometriä oli selvästikin liikaa olkapäälle. 

Matkamittariongelmaa

Tiistaina oli tietysti taas retkipäivä.

Tällä kertaa Bredanilta lähti vain yksi porukka, joten luvassa oli hieman lyhyempi reissu. Hyvä niin. Tuuli painoi päälle noin 7 m/s joten merellä olisi siis aaltoja. Päätimme pysyä saarien suojassa, joukossa kun oli myös "ensikertalaisia".

Lähdimme kiertämään "väärään suuntaan" Marenin kautta. Kuinka erilaiset maisevat ovatkaan kun ne näkee väärältä suunnalta. Sen verran tuuli kuitenkin alkoi nostattaa aaltoja ennen Kopplaneita että väylänylityksen ajaksi siirsin kamerani turvaan.

Otimme pienen tauon Högkopplanin ja Träskkopplanin välissä ja halusin ehdottomasti ottaa kuvan linnuista, kun nyt niitä oli tarjolla. 

Kippari sen sijaan oli sitä mieltä että pitäisi tutkia mahtuisiko Ariel työtymään eräästä kapeikosta. Ilmoitin ettei onnistu, kiviä, johon kippari totesi, ei tässä mitään kiviä ole. No, ei sitten. Näin kai harhoja? Pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen siitä että ne vedenpinnan yläpuolelle tunkevat kivet edessämme estäisivät Arielia, joten sain tahtoni läpi. Emme jatkaneet siitä kohtaa. Toivon että te ette näe harhoja, se on kovin masentavaa. 

Jatkoimme turvallisesti matkaamme ja jouduimme liikenneruuhkaan. Jopa vesillä joutuu välillä jonottamaan. Tuo silta romahtaa muuten kohta esteeksi, mutta vielä siitä alta pääsee.

Jatkoimme kohti Bodöklobbenia, mutta kukaan ei tahtonut pitää taukoa. Lieneekö tämä pikkuinen hieman häirinnyt rantautumistamme, ainakin poikaselle tuli pikkuinen paniikki kun liuta kajakkeja lähestyi hänen rantaansa. Teimme kuitenkin väylän jonka kautta äiti sai poikasensa turvaan. Me pidimme pienen jaloittelutauon kipparin kanssa, muitten jatkaessa matkaa. Tauosta tuli todella lyhyt kun Kippari muistutti että viimeksi näimme kyyn saaressa. Se oli kieltämättä kuollut, mutta silti. 

 Olen koko kesän mananut nokikanaa joka ei suostu näyttämään poikasiaan. Kolme olen ollut näkevinäni. Kun palasimme Bredanille ja olin jo noussut laituriil katsoin että kaislikossa liikku joku. Odotus palkittiin. Luonnollisesti kamerassa oli "väärä" putki, mutta sainhan minä nähdä ne! Isojahan nuo jo olivat, mutta äiti oli edelleen kovin tarkka lapsositaan.

Bredanilla tulikin sitten isompi ongelma: kaikki muut olivat merkinneet kirjaan matkan pituudeksi 12 km. Meidän matkamittarimme näytti kylläkin 11, vaikka teimme pienen mutkankin. Kipparin päätöksellä pysyn hänen navigaattorinsa lukemissa, vaikkakin hieman harmittaa. Virallinen mitta siis 11 km!