sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Ilta-auringossa

Torstaina kävimme ihmettelemässä auringonlaskua.

Koska en todellakaan tahtonut aallokkoon, lähdimme kohti Kalkkirantaa. Kamera tietysti matkassa mukana, eihän sitä koskaan tiedä mitä vastaan tulee. Ja kas kummaa, ihan vastakuoriutuneet lokinpoikaset kävelivät äitinsä kanssa kallioilla. Olisi tietysti ollut ihan kiva jos olisi katsonut kameraansa ennen lähtöä: akku lähes tyhjä. Ette siis saa nähdä untuvapalloja, ne löytyvät minun verkkokalvoltani, eikä nykytekniikka vielä siirrä kuvia Harry Pottermaisesti ajatuseulaan ja sieltä edelleen bloggeriin. 

Siispä keskityin melomiseen. Ja totesin että jos pistän tarkennuksen manuaalille voin nappaista muutaman kuvankin. Esimerkiksi tästä joutsenperheestä. Selvästi Sipoon joutsenet eivät ole yhtä tottuneita kuin Bredanin kajakkeihin. Eivät nämä tulleet näytille ollenkaan vaan painuivat toiseen suuntaan kun näkivät meidät. 


Jatkoimme melontaa jokaiseen lahteen. Uskomattomia paikkoja ja ihania mökkimaisemia. Grythålsholmenin ja Svartholmenin välissä oli kiva pieni kanava, jonka kautta pääsimme katsomaan joko aallokko olisi rahoittunut. Ei ollut. Joten käänsimme nokan kohti Kitötä, samaa reittiä jota olimme tulleet. 


Kalkkirannan ruukki oli oikeastaan aika kaunis. Pitäisiköhän käydä kuuntelemassa jazzia elokuun loppupuolella. Ja pääseekö perille melomalla? Kotisivut eivät kerro. Outoa ettei ajatella melojia!


Ettei kotimatka olisi ihan samoja maisemia ei suunnalta, niin päätimme meloa kaislikoiden läpi. Ihan kivaa extremematkailua, mutta en olisi halunut peruttaa. Onneksi pääsimme aina läpi ja auringon laskiessa olimme jo "kotirannassa". Mukanamme myös salamatkustaja. Löysin elämäni ensimmäisen punkin itsestäni. En tykännyt! 

Koska herra ei seuraa virallisia pyöristyssääntöjä, teimme vielä pikkuisen kiekan enne rantautumista. Tasan 14 km tuli navigaattoriin.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Sipoon maisemia ihmettelemässä

Toinen neidestä on melontakiellossa.

Siispä jätimme sekä Baloon että Dalen rannalle kun lähdimme Arielin kanssa keskiviikkona ihmettelemään Sipoon saaristoa.  Kitön ympäri "toiseen suuntaan" oli tavoitteenamme, mutta suunnitelmat muuttuivat jo rannassa. Vastarannalla oli nimittän 36 valkoposkihanhen armada ja sitä oli pakko päästä ihmettelemään.



Lähdimme siis kiertämään "sisäkautta" ja samalla kun reitti muuttui päätimme käydä katsomassa viime kesän satumaisemia Malmsjönenissä. Lumpeet levittäytyivät valkoisena mattona edessämme ja olisi kuin olisi pamauttanut melalla mattoon kun lehtien sekaan yritti saada melansa mahtumaan.


Mutta ei sitä voinut kuin nauttia noista järjettömän kauniista kukkasista. En yhtään ihmettele että taruston mukaan sydänsuruihin kuolleet nymfit saivat uuden olomuodon ja voimme edelleen ihailla heidän kauneuttan.


Kipparillakin mielikuvitus laukkasi. Minä yritin, tapani mukaan, havaita lintuja ja muita eläimiä, yhtäkkiä kuulin Arielin takaosastosta kommentin: Katso, rannalla istuu kettu. No juu, istuihan siinä kettu, tunnustetaan. Oletan että tarkoitus oli pitää linnut poissa rannalta, voin kertoa ettei mitenkään kovin hyvin toiminut tuo repolainen. 



Kun pääsimme joelle saakka sain huomata että vesi oli huomattavasti korkeammalla kuin vuosi sitten. Pääsimme jatkamaan matkaa jokea pitkin, viime vuonna tämä oli päätösasemamme.


Maisemat olivat suoraan jostakin sadusta, en oikeasti yhtään ihmettele miten kesäauringon säteiden heijastuessa sammaleesta on nähty keijujen tassia ja muista mystisiä olentoja. Johan tällaiselle pedille kuka tahansa nukahtaa ja näkee mitä kummallisimpia unia.



Jatkoimme pienen sillan alta ja 90 asteen kulman jälkeen löysimme itsemme kapeasta ojasta. 



Kuulimme hevosten hirnuvan ja traktori pyöri pellolla. Valitettavasti suhteellisen korkeat seinämät estivät ihailemasta kunnon maalaismaisemaa. Meloimme niin pitkälle kun pääsimme ja sitten tulikin pienen pieni ongelma. Edes joen leveimmässä kohdassa, jossa vielä oli pienet levennyksetkin, ei Ariel mahtunut kääntymään. 






Siispä peruutimme takaisin, puunrunkojen ja pensaiden ohi ja sillan ali, kunnes Ariel mahtui kääntymään. Alkaa kipparin kanssa tuo yhteistyö pelittää, jopa takaperin. Olisipa inssisetä nyt nähnyt minut. Olen peruttamisen mestari!





Jatkoimme matkaamme seuraavaan lahteen, Köningsvikeniin, ja pelästytimme harmaahaikaran liikkeelle. Seurasimme sitä saaren toiselle puolelle ja näimme kaksi harmaahaikaraa puussa. Kotona kuvaa katsoessani huomasin vielä sen kolmannenkin. Näimme kyllä kun ne lensivät että niitä oli kolme. Aika uskomaton näky! Muuten olikin yllättävän vähän merilintuja nähtävissä.



Koska vesi oli korkealla piti sitten käydä katsomassa seuraavakin lahti, Långviken, minne ennen emme ole päässeet. Ei meinannut kippari uskoa kun ilmoitin että on seinä vastassa. No, tunnustan, seinässä oli reikä, mutta minä en siitä olisi mahtunut. Mahdollisesti Arien ilman matkustajia. Mitä pääsin kurkkaamaan reiästä olin näkeviväni myös seuraavan seinän. Siispä nousimme maihin ja kävimme ihmettelemässä maisemia jalan. Seinän takaa paljastui pieni lätäkkö ja reikään sopiva kalterikin löytyi rannalta. Ja se toinenkin seinä oli nähtävissä.  Olisikohan aiemmin ollut kalanistutuslampi? Ainakin kyltit rannalla kielsivät kalastuksen alueella.


Jatkoimme vielä alkuperäisen suunnitelman mukaan Kitön ympäri, mutta ennenkuin lähdimme matkaan siirsin kameran luukun alla turvaan. Vesitiivis pussi kun jäi kotiin ja ulkopuolella tuuli nostatti sen verran aaltoja etten viitsinyt luottaa aukkopeitteeseen. Olisi Canoni pysynyt kuivana aukkopeitteen alla, mutta eipä siinä aallokossa olisi kameraa voinut kuitenkaan nostaa esille, riitti että piti huolta melastaan.



Vaikka emme montaa lintua reitillämme nähneet, niin ainakin nämä olivat sitä mieltä että oli jo nukkumaanmenoaika.





Eniron mukaan, navigaattori kuoli, matkaa tuli 15 km

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Jokiretkellä

Koko perheen loman kunniaksi lähdimme eilen jokiretkelle

Olimme jo viime vuonna olleet Arielin kanssa vastaavalla reissulla, mutta tänä vuonna otimme myös Baloon matkaan mukaan. Baloo valittiin sen takia että pystyisimme tarvittaessa vaihtaa melojaa. Olisihan meillä pari muutakin kiitäjää valittavana, vihdoin ja viimein niilläkin on nimet. Disney teemaa seuraten: Chip (vaikka onkin tiikeri eikä chippi kuten Baloo) ja Dale (se skorpionimme). 

Ennen lähtömää tytöt kävivät keräämässä marjoja, niitä oli ihan hurjasti. Olipahan sitten popsittavaa retkellä.


Sulun kautta lähdimme melomaan Pikkalan jokea kohti Sjundbyn linnaa. Matkan varrella katselimme kukkia sillä silmällä, pitäähän uimarin kasvioon saada kerättyä vielä muutamia rehuja. En kyllä tiedä miten ulpukan voi litistää, minä olen tehnyt siitä possuja pikkutyttönä, mutta katsotaan onnistuuko tämä. 


Valtatie 51 kunnostustyöt jatkuvat, valmistuukohan tämä projekti ikinä? Jos melu oli aikamoinen kun ajoimme sillan yli trailerin kera, se oli sanoin kuvaamaton kun meloi sillan ali. Kuulosuojaimet olisivat olleet paikallaan.


Pääsimme kuitenkin jatkemaan, meluhaitasta huolimatta, kohti Sundbyn linnaa. Vaikka matka olikin paikoitellen hieman haastava, saimme sekä Baloon että Arielin turvallisesti perille. Aika hyvin noita kaatuneita runkoja oli sahattu poikki, mutta kyllä joessa oli hurjan paljon esteitä. Ehkäpä se kuitenkin tekee joen suotuisaksi ympäristöksi vimpoille, meritaimenille ja saukoille. Yhtään niistä emme onnistuneet näkemään, tosin en kyllä Vimpaa tunnistaisi vaikka näkisinkin. 


Vikträskin pääsimme ylittämään myötätuulessa, Baloo liukui eteenpäin tuulivoimalla kun pidimme juomatauon. Sjundbyssä olikin sitten aika nostaa kajakin rannalle. Kosken pudotus on nykyään noin 4½ metriä. 


Viime vuonna ihailin lokin kalastelua koskessa, en tiedä oliko sama lokki edelleen kalastamassa, mutta näitä veijareita on ilo seurailla. Uskomatoman keskittyneinä ne tarkkailevat kuohuja. 


Koska lapset olivat matkassa mukana päätimme osallistua myös linnakierrokselle. Pieni historiantunti ei ole koskaan pahitteeksi. Varsinkin kun sen saa paikan päällä. Tutustuimme siis Sjundbyn linnaan. Ja "ihailimme" neuvostojoukkojen graffiitteja. Suuri ja mahtava eivät ole sanat jotka tulivat mieleeni ihan ensimmäisenä. 


Eteisaulassa saimme kuulla linnan aiemmista omistajista. Herra Hästesko (Hevosenkenkä) rakennutti aikoinaan linnan. Herra oli kuulema ollut kuninkaan tallimestari, tai ainakin joku hänen esi-isistään, täytyy tunnustaa että hieman muisti on heikon puoleinen. Tallimestari kuitenkin aateloitiin ja sukuvaakunasta löytyy se hevosenkenkä. Luonnollisesti. 


Näitä vaakunoita sitten löytyi "jokaisesta" nurkasta.


Kuten totesin, neuvostojoukot tekivät tuhojaan ja linnaa on jouduttu entisöimään lähes tyhjästä. Seinämaalauksia ei ole voitu pelastaa, ne jotka on voitu entisöidä on entisöity. Tiedossa on kuitenkin että seinillä on ollut paljon enemmänkin maalauksia, ne on kuitenkin menetetty. 


Yläkerrassa oli aikamoinen kokelma kallojakin. Mielummin olisin kyllä ihaillut niitä seinämaalauksia, mutta katselihan nyt näitäkin. 


Muotokuva galleria huoneessa sisäkatto oli tehty venäläisistä purjeista. Purjeet oli saatu sotasaaliina aikoinaan. En tiedä miten neuvostojoukot suhtautuivat tähän, tuskinpa tiesivät. Tai välittivät. Jos välikattoon oli varastoitu sitä itseään, tai siis sahattu reikiä lattiaan ja käytetty reikää käymälänä, niin tuskinpa sitä niin kovin paljon välitti historiasta.


Talon keittiö sijaitsi alakerrassa, joten ruoka jouduttiin "juoksuttamaan" yläkertaan. Myös aikana ennen mikroaaltouunia. Koska kukaan meistä ei tykkää kylmästä ruoasta, oli herrasväen uunimestari ratkaissut ongelman rakentamalla lämpökaapin ruokasaliin. Aikamoinen "mikro" tämä. Ja mikä oivallus! Miksi ihmeessä kaakeliuunin lämpöä ei olisi käytetty myös tähän tarkoitukseen?


Kalusteet olivat aika huikeat. Kenelle tämä kirstu on alunperin kuulunut, ei selvinnyt, mutta kaunis se on!


Kyllä tämä sohvakin oli aika ihana. Tosin se ei kyllä houkuttele heittäytymään pitkälleen tuijottamaan telkkaria. 


Mutta vaikka ei mieli tehnytkään heittäytyä pitkälleen, niin kyllä nämä leijonantassut vaan olivat niin upeat että tällaista sohvaa ihailisi pidempäänkin. 


Vaikka neuvostojoukot veivät kaiken minkä irti saivat lähtiessään, muun muassa lukot sahattiin ovista irti, niin ikkunaruudut olivat selävsti alkuperäiset. Kun ruuduista katsoi ulos maisemia niin maisema vääritysi hauskasti kulmasta riippuen. Ei mitään massatuotanto ikkunalasia siis. Vaikeasti korvattavissa ihan taatusti. 


Toinen hieman huomiota herättävä juttu oli peili. Lasi oli kuulema tahallaan "palasina" eli peilin yläosa oli erillinen osa. Kyseessä ei ollut ammattitaidon puute, peililasi olisi voitu tehdä kokonaisena, mutta veroteknisistä syistä se tehtiin kahdesta osasta. Ainoastaan kokonaisesta peilistä jouduttiin maksamaan veroa. Jeps, osattiin sitä jo aikoinaan kiertää veroja. 


Tällä sohvalla oli nukkunut kaksi sisarusta. En muista neitokaisten nimiä, mutta kun linna piti tyhjentää miehityksen ajaksi on sohva sahattu palasiksi niin että se saatiin matkaan mukaan. 


Sanoisin että se oli sen arvoista, yksityiskohdat ovat uskomattomia. Jos talonvaltaajat eivät tieneet käymälän ja katon eroa, epäilen suuresti että olisivat tienneet sohvan käyttötarkoitusta. Tai että olisivat jättäneet sen jälkeensä lähtiessään "vuokralta".


Koska kiertokäyntiin oli varattu tunti aikaa, ehdivät halukkaat vielä kipaisemaan kellarissa. Pikkuiseni suureksi pettymykseksi kellarissa ei asunut kummitusta. Lähin kummitus kuulema löytyisi aamuyöstä lähihautuumaalta. Mestattu herra juoksentelee siellä pää jalkojensa välissä. En tiedä miten sopivaa katsottavaa se olisi neideilleni, joten olin ihan tyytyväinen ettemme törmäisi kyseiseen herraan kellarissa. 


Kellariin vievät portaat olivat hieman kuluneet ja epätasaiset, mutta eiät läheskään yhtä pahat kuin nämä salaportaikon askelmat. Portaikko kiersi oikealle, kuulema oltiin ajateltu miekkailijoita. Kun oikeakätisenä tuli ylöspäin oli helpompi hyökätä vihollisen kimppuun. Mene ja tiedä, minä en noissa portaissa ryhtyisi tappelemaan kenenkään kanssa. 


Kellarin seinät ovat kaksimetriset. Seinät kuulema ohenevat kerros kerrokselta. Kivan viileää tuolla kellarissa kuitenkin oli, ei ole tämän kesän aurinkopäivät riittäneet lämmittämään tätä kivimassaa. 


Linnakierroksen jälkeen tytöt vielä kävivät kahvilan puolella maistamassa kotitekoista jäätelöä. Minäkin olisi nauttinut kupposen kahvia, mutta eivät olleet varautuneet tällaiseen kävijämäärään, kahvi loppui kesken. Suuntasimme siis kotiinpäin ilman kahia. Junarata pääkaupunkiemme välille (entisen ja nykyisen siis) valmistui 1903. Tämä silta lienee kuitenkin huomattavasti uudempi. Ja vanhoista siltatolpista päätelleen on myös huomattavasti korkeammalla kuin edeltäjänsä. Emme nähneet junaa kun meloimme sillan ali, VR oli tavoillensa uskollinen, kuulimme sen hetken päästä kun olimme toisella puolella. "Venttaa Rauhassa" vai mitä se lyhenne tarkoittikaan? 


Lapsille oli luvattu uimatauko Vikträskissä, joka muuten alunperin on ollut merenlahti. Aikamoinen muutos muuttua makeanveden järveksi. Sillä aikaa kun lapset uiskentelivat minä keskityin ihmettelemään luonnon kauneutta. 


Tuolla olisi ollut myös muutama mikrokokoinen kantarelli, mutta koskane olivat aivan onnettoman pieniä ne saivat jäädä kasvamaan. Mikä tämä punahattu oli, sitä en tiedä, Suloinen se kuitenkin oli. 


Jotenkin odottelin tonttujen hyppivät täällä runkojen seassa, mutta en onnistunut ensimmäistäkään näkemään. Enkä keijukaisiakaan. 


Uimatauon jälkeen vaihdoimme melojaa, isomman olisi pitänyt leputtaa olkapäätänsä. Mitä vielä. Ariel teki uuden nopeusennätyksensä kun meloimme sitä kolmistaan. Uskomatonta menoa, voin melkein ymmärtää lasten innostuksen päästä nelikolla kilpailemaan.


Pikkuisemme sai sitten avata meille sulkuportit, eli vetää narusta. Sen jälkeen oli vielä pikkuinen ponnistus kun vastatuuleen piti päästä takaisin rantaan. Hieman Baloo keikkui aalloissa, mutta hienosti neiti hallitsi kajakkinsa, vaikkakin hieman hirvitti. Pääsimme kuivana perille poimimaan marjoja piirakkaa varten. 


Hieman epäselväksi jäi miten paljon mittariin uli kilometriä, mutta merkkaan ne kuten muutkin merkkasivat lokikirjaan: 16 km. 

torstai 12. heinäkuuta 2012

Tiistaimelontaa

Kävin tiistaina heti aamusta Bredanilla katsomassa tyttöjen melontaa. Kevyt kesätihku kasteli lehteni, jota olin ajatellut lueskella aikani kuluksi ja tuuli pyöritteli uusinta kilpuriamme joka odotteli laiturilla. Kipparinsa kun oli päättänyt ettei pysy pystyssä skorpparillan. Voi kuinka väärässä tyttö olikaan. Istuin kuitenkin laiturilla, pidellen kajakkia aloillaanja manasin huonoa säätä, illallahan oli retki tiedossa. Jos oli tyttäreni väärässä skorpparistaan, se on kuulema ihana, niin niin oli äitinsä väärässä säästäkin.

Kun palasin illemmalla Bredanille oli sää, taas kerran, vallan mainio. Aurinko paistoi ja pieni tuulebvire näytti missä kohtaa kannattaisi varoa kiviä.

Lähdimme siis verkkaiseen tahtiin melomaan kohti Torr Lövötä. Päätimme käydä katsomassa miten joutsenenpoikaset jakselivat ja harrastimme viidakkomatkailua Lilla ja Stora Lövön kaislikon läpi. Emolla oli ainoastaan kaksi poikasta ja vaikutti kovin säikyltä. Viime viikolla poikasia oli vielä seitsemän, joten jotakin oli sattunut. Voi mamma ressukkaa. Jätimme hänet ja poikaset rauhaan ja jatkoimme kohti Torr Lövötä jossa oli tarkoitus pitää tauko.

Sainpahan sitten minäkin kastella melontatossuni kun kahlasin vedessä päästäkseni rantaan. Harmitti hieman etten kameraa ollut ottanut matkaan mukaan, maisemat ovat aika henkeä salpaavia saaristossamme.

Matkamme jatkui pienen jalottelutauon jälkeen kohti Miessaarta. Kun meloimme Iso Vasikkasaaren ohi oli kaverimme sitä mieltä että kaljatauko voisi olla paikallaan. En ole koskaan käynyt Gula Villanissa, voisihan siellä joskus käydä vaikkapa lounaalla. Nokkoskeitto olisi toinen juttu jota en ole kokeillut.

Koska kaljatauko jäi pitämättä, mm. siitä syystä että ilmoitin etten kyseistä tuotetta suostu juomaan, jakoimme kohti Skataholmenin siltaa. Kipparilla kun oli hurja tarve päästä katsomaan mahdummeko sillan ali. Mahtuihan siitä, uuteen tierumpuun minua ei sen sijaan olisi saanut millään. Se on pitkä ja kapea ja matala, oiken klaustrofobian kehittämistunneli.

Palasimme Bredanille ilta-auringon laskiessa. Mittariin oli kertynyt 15,6 km

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Joutsenia liikenteessä

Tiistaina oli taas aika lähteä melomaan. 

Alkuperäistä reittisuunnitelmaa ei juurikaan noudatettu vaan menimme sinne minne kajakit veivät.

Jonkinverran tuuli nostatti aaltoja, mutta onneksi se ei menoa haitannut. Ariel työnsi nokkansa veteen ja leikki kuin delfiini aallokossa. Sitä on oikeastaan ilo katsella, miten kauniisti Ariel puskee itsensä aalloista läpi. Valitettavasti minulla vaan on aina huoli tuosta Eosista, pitäisiköhän jätää välillä matkasta pois? Tosin, jos niin tekee niin tulee taas jotakin "elämää suurempaa" vastaan. 

En tiedä onko tämä nyt elämää suurempaa, mutta en muista koskaan nähneeni seitsemää joutsenveljestä iltauinnilla. Tunnustan etten sukupuolimääritellyt tätä poikuetta, mutta aika upea näky tuo oli! Mamma tosin ei tahtonut tuoda poikasiaan ihan liki näytille, mutta näkeehän nämä näinkin. 


Eräs joka sen sijaan ei ollenkaan pelännyt oli tämä syöpöttelevä herra. Häntä ei Ariel olisi voinut vähempää kiinnostaa, hän kun oli löytänyt aivan loistavan pikaruokapaikan. 


Malmkoplanin kohdalla olikin taas aika ihailla metsäkaurista. Tosin tämä yksilö oli suhteellisen säikky, ei suostunut ollenkaan seistä uljaana tuijottamassa minua kuten puutarhavieraani aikoinaan. Painui suoraan pöpelikköön kun ensimmäinen kajakki lähestyi tyyppiä. Ehkä ravintolassa oli liian rauhatonta ruokavieraasta?


Lähestyimme kaurista ihan sattumalta, yritimme löytää väylää Högkoplanin ja Malmkoplanin välistä. Se ei onnistunut, joten kiersimme toista kautta ja otimme uutta vauhtia. Tai yksiköt ottivat, Ariel oli liian leveä tähän reikään, joten jäimme katselemaan muiden käsipohjamelontaa.


Kyllä tuosta läpi mentiin, mutta ahdasta kuulema oli paikoitellen. 

Kävimme vielä kiertämässä Svinön ja ohjaajamme oppi miksi matkassa pitää olla veitsi. Kalastaja oli onnistunut sotkemaan siimansa sähköjohtoihin ja koska siiman päässä roikkui saalis niin eihän sitä kalaressukkaa voinut jättää siihen roikkumaan. Sillä aikaa kun kala pelastettiin hitaammalta kuolemalta niin me tutustuimme oikeisiin ankanpoikasiin. Näitä ei pelottanut yhtään. Siinä ne tulivat tutustumaan meihin vuorotellen, sillä aikaa kun äiti hätääntyneenä odotteli Suinonsalmen toisella puolella moottoriveneiden ohimenoa. Ymmärrän että mammalla oli hätä, mutta poikaset olivat hyvässä tallessa kajakkiemme suojissa. Ja kun veneet vihdoin ja viimein olivat menneet pääsi äitikin noutamaan pienokaisensa pois. Kiltisti he lähtivät äitinsä matkaan, vaikka olisivat ehkä tulleet mukaamme jos äiti ei olisi tullut? Olisikohan ne voinut siirtää lasten kahluualtaaseen hodiettavaksi tuohon takapihalle? Ja muistutan nyt vielä varmuuden vuoksi: luonnonvaraisia eläimiä ei saa "adoptoida" kotiin. 



Ilta-auringon laskiessa palasimme Bredanille, lokinpoikasetkin olivat jo menossa nukkumaan, selvästi oli iltavoimistelu menossa. 



19 km tuli melottua. Ja huomenna sitten Sommarö runt! Tosin melomatta tällä kertaa. Mutta tervetuloa muut Bredanille viettämään Canoan 80 v. juhlia!